Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas


Ulla-Lena Lundbergin kauan odotettu, suuri romaani kertoo talvi- ja jatkosodasta Kummelin opettajaperheen näkökulmasta. Sota tömähtää arjen keskelle, keskelle koulupäivää, ja oppilaat ovat lähes helpottuneita, kun pääsevät irti koulusta. Mutta pian Kummelin perheelle koittavat vakavat ajat, sillä kaksi pojista, Göran ja Frej, joutuvat kutsuntoihin ja vanhin poika Petter saa kotirintamalla vastuullisia tehtäviä. Alkavat säännöstelyn, annostelun ja liikekannallepanon ajat. 
Se mikä tekee romaanista nautittavan ja suuren taideteoksen, on kerronnan ilo, joka säteilee joka sivulta. Ulla-Lena Lundberg avaa meille uusia näkökulmia sodan arkipäivään: huolimatta julmuudesta ja kärsimuksestä sota merkitsee Kummelin pojille vapautumista perheen syleilystä. He ovat ennen kaikkea nuoria, ja kirjasta säteilee paradoksaalinen hilpeys. 

Marsipaanisotilas kiilasi odottamatta lukulistan kärkeen (jälleen toisten lukemistosta) saatuani suosittelun sekä muistutuksen, että eräpäivä on aivan nurkan takana. Niinpä ryhdyin heti ponnekkaasti toimeen ja olin valmiina ennemmin kuin aavistinkaan. Lundbergia en ollut ennen lukenut, vaikka Finlandia-voittaja Jää olikin kangastellut lukulistallani pidemmän aikaa, ja niinpä tuo lämmin kertojanääni ja lempeänkarhea maailma olivat riemastuttava uusi kokemus. Asiaan hieman perehdyttyäni olin varsin tyytyväinen siihen, että Jää on yhä lukematta; se kun on itsenäinen jatko-osa Marsipaanisotilaalle

En voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla teos on vakavasti otettava ja samalla niin valtavan keveä. Rintamalle lähtijöiden nuoruus heijastuu joka särmästä: nuoret miehet pitkästyvät kasarmilla istuskelusta ja järjestävät urheilua, laulua ja vaikka minkälaista huvitusta, haaveilevat tytöistä ja odottavat kotoa paketteja nuoruudelle ominaisessa kuolemattomuuden uskossa. Ymmärtääkseni teosta on kritisoitu muutamista suurehkoista asiavirheistä, mutta itse en ollut tarpeeksi asiantuntija niitä havaitakseni, ja tunnelma sekä maailmankuva olisivat varmasti tasoittaneet virheiden tuottamia otsaryppyjä ainakin tiettyyn rajaan asti.

Näkökulma onkin Marsipaanisotilaassa se erityisen kiinnostava elementti. Sen lisäksi, että jo takakansi muistuttaa teoksen olevan "ensimmäinen suuri romaani, joka kertoo suomenruotsalaisten osallistumisesta sotaan", en ole aiemmin törmännyt Suomen itsenäisyyden ajan sodista kertoviin teoksiin, jotka kertoisivat näin selkeästi rakentamisesta. Marsipaanisotilaan Frej itsenäistyy nenäkkäästä vetelehtijäteinistä aikuiseksi, itsensä kanssa sovussa olevaksi mieheksi, joka löytää paikkansa sodan repimässä maailmassa. 

Toki hajoamistakin tapahtuu niin yhteiskunnassa, perheissä jasuvuissa kuin yksittäisten ihmisten suhteissa. Ne kuitenkin kaikki rakentuvat uudelleen, tällä kertaa joksikin muuksi kuin ennen. Luopumisen suru, tuntemattoman pelko ja vastuuntunnon taakka ovat kaikki läsnä Marsipaanisotilaassa vastaväreinä elämälle, jota etenkin nuoret aikuiset elävät kiihkeästi sodan keskelläkin. Marsipaanisotilas on kaukana Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, jossa etenkin rintaman traumaattinen ympäristö korostuu. Silti en ainakaan itse koe teosten olevan ristiriidassa keskenään; sodan aikana kokemuksia ja kohtaloita oli varmasti hyvinkin erilaisia.

Marsipaanisotilaskin näyttää kolmen veljeksen erilaisia teitä sodan keskellä. Nuorin pojista, Göran, on aina menestyvä ja miellyttämisenhaluinen, suloinen kotiväen lellikki, jolle sodankäyntikin on kaikkea muuta kuin tappamista. Frejlle sota on arki ja se maailma, jossa hän on kotonaan. Vanhin veli Petter taas kantaa vastuun äitinsä jaksamisesta kotirintaman puristuksessa, sillä jos äiti Martha Kummel sortuu, sortuu kaikki muukin, sillä isä ja pikkusisko ovat molemmat dramaattisia, itsekeskeisiä ja ikuisessa hoivantarpeessa. Petter on kaiketi päähenkilö myös Jäässä. Hahmojen välinen vuorovaikutus oli uskottavaa ja monilta osin ajatonta.

Huomaan lähestyväni sotakirjallisuutta aina tietyllä asenteella: yritän hahmojen kuvauksesta päätellä, kuka kuolee, sillä ainahan väistämättä joku kuolee. Eihän sota muuten olisi armotonta ja julmaa, vaikka kuinka kerrottaisiin kotirintaman tai vaikka ihan taistelurintamankin kurjuudesta ja uhrauksista. Yleensä päättelyni tosin valuvat hukkaan, sillä en osaa päättää kaikista hahmoista, ja lopulta odotan joka hetki kunkin hahmon loppua. Marsipaanisotilaassa tämä odotus oli tavallistakin hermostuttavampaa, sillä Lundberg tuo hahmonsa lähelle lukijaa ja osaa tehdä heistä tarpeeksi moniulotteisia, jotta heidän tarinaansa todella haluaa seurata. Silti itse hahmojen kuolemaa ei sinänsä jännitä, vaan se, millaista tyhjiötä heidän jäljiltään paikataan lopputeoksen ajan. Marsipaanisotilaassa tapahtuva kyseenalainen sankarikuolema kuitenkin oli jotakin, mitä en koskaan osannut odottaa. Sen enempää erittelemättä uskallan väittää, että aika harva osaisi. 

Lukukokemusta häiritseviä seikkoja ei ollut kovin montaa, ja ehkä keskeisin niistä oli turhan usein kompasteleva suomennos. Sanon "turhan usein", vaikka häiritseviä virheitä oli ehkä yksi viittäkymmentä sivua kohti; sellainen alkaa kuitenkin jo erottua, kun sivuja on sen viitisensataa. Toisaalta sekä alkuteoksen ilmestymisvuosi että suomennoksen julkaisuvuosi ovat samat, joten kiirettä on nähtävästi pitänyt. 

Toinen paikallisen kangertelun syy oli omassa sivistymättömyydessäni. En osaa sanaakaan saksaa, joten yksi kohtaus jäi minulta aivan pimentoon dialogin ollessa tyystin saksaksi. Jonkin hajun sain silloin tällöin ruotsia ja englantia epätoivoisesti yhdistelemällä sekä kertovien osuuksien vihjeiden avulla, mutta harmillista lukeminen oli yhtä kaikki. Nabokovin Lolitan ranskankielisistä lausahduksista sentään aikoinani selvisin yllättävänkin hyvin ranskan alkeistaidoilla, mutta olisi näköjään kannattanut piipahtaa myös saksantunneilla. 

Marsipaanisotilas oli miellyttävä lukukokemus avartavan näkökulmansa, omanlaisensa maailman ja soljuvan kielensä myötä. Jää on nyt noussut lukulistallani ylemmäs ja Lundberg nostettu niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden teoksiin tarttuu aina mielellään. 


---


Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (2001)
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus. Jyväskylä.
496s.

Kommentit

Viikon luetuimmat