Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Maailman mittaajat kertoo kahdesta 1700-1800-lukujen vaihteessa eläneestä saksalaisesta tiedemiehestä. Alexander von Humbodlt, nykyaikaisen maantieteen ja geofysiikan uranuurtaja, seikkailee Etelä-Amerikan viidakoissa. Matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss puolestaan kehittelee huikeita teorioita kotikulmillaan Göttingenissä. Humboldt on vanhapoika-askeetti, jolle sivistys ja menestymisen pakko ovat itsestäänselvyyksiä. Gauss taas on suorasuinen kuvainkaataja, joka nauttii myös lihallisista iloista. Kuuluisina ja ikääntyneinä tiedemiehet tapaavat toisensa Berliinissä vuonna 1828.

Daniel Kehlmann kuvaa empaattisesti ja humoristisesti poikkeuksellisia lahjakkuuksia, joita aikalaisten on joskus vaikea ymmärtää. 

Maailman mittaajat on osa viime aikoina uudelleenlukemisen kohteeksi päätyneiden kirjojen sarjaani. Oikeasti lukukerta Maailman mittaajien kohdalla on jo kolmas, ja se sattui alkukesästä matkalukemisiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että se on parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Hurjana kirjanirppana, jolle harvoin mikään kelpaa, on tällainen tunnustus aina liikuttava hetki harvinaisuutensa vuoksi. Maailman mittaajat on myös ainoa teos, jonka olen aloittanut uudelleen alusta heti ensimmäisen lukukerran päätettyäni - harvinaista sikäli, että tavallisesti kirjan luettuani se saa pysyä koskemattomana ainakin puoli vuosikymmentä.

Se lässytyksestä. Aion seuraavaksi ylittää itseni ja kuvata, mikä tekee Maailman mittaajista näin esimerkillisen hienon teoksen. Oleellista lienee aluksi poiketa määrittelemään, mitkä oikeastaan ovat hyviä ominaisuuksia tai piirteitä kaunokirjallisuudessa. Mielipiteitä ja makuja on monia, joskin yleismaailmallisesti arvostetaan vaikkapa vakaata tai toisaalta epätavallista, uutta luovaa rakennetta. 

Sotkuinen rakenne puolestaan tuskin vetoaa kehenkään. Silti universaaleja "toimivan" tai "toimimattoman" ratkaisun lakeja on turha haikailla. Jokainen lukukokemus on subjektiivinen ja niin on myös kunkin kirjallisuudessa käytetyn ratkaisun arvo. (Pätee toki muihinkin kulttuurituotteisiin.) 

Maailman mittaajien voi siten sanoa olevan teos, jossa on paljon arvostamiani piirteitä. Ne on myös toteutettu sellaisessa mittakaavassa ja sellaisella intensiteetillä, joka miellyttää henkilökohtaista makuani. Takakannessa Kehlmannin mainitaan olevan "epäsuoran kerronnan mestari", mikä luonnehdinta on aivan kohdillaan. 

Epäsuora kerronta on viime aikoina osoittautunut uudeksi suosikkiasiakseni, sillä taitavan tarinankertojan kynsissä siitä muotoutuu pettämätön yleissävy teokselle kuin teokselle. Tietysti Kehlmann osaa myös kertoa: Maailman mittaajat on loputtoman huvittava, tarkkanäköinen ja surullinen teos, joka näyttää maailman ihmeellisyyden ja järjettömyyden. Jatkumo 1700-luvulta tähän päivään on ilmeinen. 

Hahmot ovat kerrassaan kiehtovaa seurattavaa. Heistä keskeisimmät piirtyvät monisyisinä ja inhimillisinä, sivuhenkilöt puolestaan ovat luonnosmaisen eläviä persoonallisuuksia hekin. Kerronta ei selitä eikä alleviivaa, vain kuvaa erittäin hyvin ja se on aivan tarpeeksi. Lukijaa ei pidellä kädestä, vaan hänelle avataan ovi teoksen maailmaan.

Kehlmann on varma näky kirjahyllyssäni myös tulevaisuudessa. Historiaelementin, tyylikkään ja eleettömän epäsuoran kerronnan ja ihmismielen ytimen taidokkaan tavoittamisen yhdistelmä nyt vain toimii kokonaisuutena valtavan hyvin. Ainakin, jos minulta kysytään. 

---

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat (2005/2011)
Suom. Ilona Nykyri
Tammi. Helsinki.
280s.
Kansi: Mika Kettunen