Eino Leino: Kauneimmat runot

Eino Leinon laajasta runotuotannosta on olemassa useita valikoimia, runoilijan itsensä ja muiden tekemiä. Jokaisella niistä on oma tehtävänsä Eino Leinon runoilijakuvan ilmentäjänä. Tämä uusi valikoima sisältää hänen yleisesti tunnetuimmat ja keskeisimpään tuotantoonsa kuuluvat runot, voi sanoa: hänen kauneimmat runonsa. Luettuina, lausuttuina tai laulettuina ne ovat levinneet laajalle yleiseen tietoisuuteen.

Jos on seurannut blogiani pidempään, tietää, että en ole mikään suuri runouden lukija. Jotenkin runous ei useinkaan pureudu kovin syvälle tajuntaani, ellei sitä ole yhdistetty musiikkiin - laulujen sanoihin saatan kyllä tykästyä paljonkin. Kun nyt kuitenkin tämä kokoelma tuli vastaan kierrätyshyllyssä, josta nykyään annan itseni poimia lähinnä vain klassikoita, täytyi tehdä poikkeus. Eino Leino, eli Armas Lönnbohm, jolta en ole aiemmin lukenut tai kuullut kuin yksittäisiä runoja satunnaisissa yhteyksissä, onkin sitä painavampaa klassikko-osastoa.

Kokoelma sisältää Leinon runoja kolmelta eri vuosikymmeneltä, ja ne on järjestetty ajallisiin kokonaisuuksiin. Minusta valikoima ja tapa jolla ne oli järjestetty olivat varsin hyviä, ei niistä mitään huomautettavaa. Huomaan helposti kaipaavani jonkinlaista ajallista kontekstia tällaisissa kokoomateoksissa, joten tämä oli aseteltu suoraan oman makuni mukaisesti. Kokoelma on koostettu siis vuonna 1961, jolloin Leinon runous on ollut osa kaanonia jo pitkään.

Vaikka on sanottava, että esimerkiksi omilla soittolistoillani ei oikein ole ollut Leinon runouteen perustuvaa musiikkia, en ole silti ihan kokonaan välttynyt hänen tuotannoltaan. Olihan siellä useampiakin tuttuja runoja. Käsitykseni Leinosta ja hänen tuotannostaan oli kuitenkin ehkä ollut hieman väärin painottunut, koska niitä Nocturnen tyyppisiä luontorunoja oli ainakin tässä kokoelmassa vähemmistö, ja paljon suurempi osuus oli eeppiseen päin taittuvaa tai sitten kansallishenkeä nostattavaa runoutta.

Ehkä kyse on kuluneen kesän lukuvalinnoistani, jotka ovat sisältäneet paljon J. R. R. Tolkienin fantasiamaailman vanhempaa historiaosastoa, mutta jotenkin fantasiakirjallisuuden juuret 1800-luvun kansallisten eeposten rakenteluinnossa ovat hirveän selkeästi näkyvillä. Kalevalaan (tai sen hengessä itse keksittyihin hahmoihin) ja historiallisiin aiheisiin liittyvissä eeppisemmissä runoelmissa on hyvinkin paljon samaa tunnelmaa vaikkapa Silmarillionin kanssa.

Olisi pitänyt mennä varmaan jo aiemmin tätä tekstiä kirjoittaessa sinne vanhalle uskolliselle Suomen kirjallisuuden luentomonisteelle, jota yhä pidän tallessa arvokkaana aarteena. Siellä Leinon kuvaillaan modernisoineen kalevalamittaa, ja totta tosiaan, lukiessa tulikin sellainen olo että runomitassa oli jotakin kalevalaishenkistä, mutta ei kuitenkaan täysin. Muitakin runomittoja hyödynnetään, monisteen mukaan Juhana herttuan ja Catharina Jagellionican lauluissa - joita tässäkin niteessä on mukana - hyödynnetään renessanssirunomittaa.

Symbolismi ja dekandenssi mainitaan monisteessa tyylisuuntauksina Leinon tuotannossa, vilahtaapa Nietzschen yli-ihmisen käsitekin. Tämänkin kokoelman runoissa voi siis sanoa olevan suuren määrän perehtyneisyyttä sekä aikansa taidevirtauksiin että klassiseen kirjallisuuteen, ja vielä kolmantena tahona kotimaisiin kansallisromanttisiin taidevirtauksiin. Erityisen vahvasti viimeinen näkyi Kalevala-aiheiden lisäksi siinä, kuinka suomalaisuutta, ja kansanluonnetta sekä sen pysyväksi katsottuja piirteitä kuvailtiin merkittävässä osassa ainakin tämän kokoelman runoja. Ei voi olla muistumatta vertauskohdaksi 1800-luvun jälkipuoliskon kansakuvauksen ristikkäiset virtaukset, Runebergistä Kiveen.

Kuten vähän ennalta jo aavistelin, minun oli hieman vaikea keskittyä lukiessani tätä runokokoelmaa. Ehkä runokokoelmia ei edes kuuluisi lukea alusta loppuun, tiedä tuota. Joka tapauksessa runouden sisäistäminen vaatii minulta aika paljon aivotehoja, ja jokaisen perättäisen runon sisäistäminen oli minulle mahdoton urakka. Olenkin huomannut, että mitä suorasanaisemmin runous kertoo, sen vahvemmin pääsen tunnelmaan. Leinon kieli ja kuvasto ehtivät välillä myös kiehtoa, mutta kalevalahenkinen kielenkäyttö sai useampaankin kertaan aikaiseksi sen, että silmät liikkuivat rivillä, mutta en ymmärtänyt mitään.

Mitä tästä kokemuksesta nyt päällimmäisenä jäi käteen on se, että pitäisi varmaan etsiä lauluversioita näistä Leinon runoista, niin ehkä saisi niihin paremman otteen. Niitä on varmasti kasapäin saatavilla muutaman klikkauksen päässä, uskaltaisin olettaa. Otin tämän kokoelman luettavakseni sellaisessa yleissivistävässä mielessä, ja siltä nyt jälkikäteen tuntuu - sivistyneeltä, mutta ei vielä kovin liikuttuneelta.

Luentomonisteessa huomioitiin Eino Leinon julkaisseen kokonaista 14 romaania, ja nyt alkoi hienoisesti kiinnostaa hänen romaanituotantonsa. Todennäköisemmin luen siis Leinon romaaneja kuin enempää runoutta, jos vielä hänen tuotantonsa pariin palaan. En kuitenkaan vie aivan vielä tätä kokoelmaa takaisin kierrätyshyllyyn, jos vaikka tulisi joskus lueskeltua runo sieltä tai toinen täältä.

---

Eino Leino (toim. Eino Kauppinen & Sirkka Rapola) 1896-1924/1961: Eino Leinon kauneimmat runot - valikoima

Otava. Helsinki.

336s.