Aleksis Kivi: Nummisuutarit | Kihlaus

(Topiaksen huone: perällä ovi ja akkuna, oikealla pöytä, vasemmalla sivu-ovi ja enemmän edessä samalla sivulla rahi ja siinä suutarin kaluja. Jaana istuu pöydän ääressä, kutoen sukkaa, Esko rahin vieressä, neuloen.)

Esko: Jaana! Käskihän äitini, lähteissänsä kylään, että matkalle, nimittäin hääretkelleni, itsiäni sonnustan, ja sulhas-vaatteisin puettuna olen, koska hän takaisin palajaa?

Jaana: Ja käski sun ullakosta ottaa päälles isäs hännystakin, hatun, punaisen västin ja polvipöksyt.

Esko (panee työnsä pois): Peijakas! Tästä rientää täytyy, sillä askeleen otan, jota ei nauraa tule. (Menee perältä ulos.)

Siihen nähden että Seitsemän veljestä on minulle hyvin henkilökohtaisesti tärkeä teos, tunnen Aleksis Kiven tuotantoa aika vähäisesti. Olen onnistunut välttymään jopa Nummisuutareilta kaikissa muodoissaan. Varmaan jotain tekemistä on sillä, että en lue paljoa näytelmiä - ei ole tullut siellä osastolla juuri pyörittyä. Mutta taas kävi niin, että kierrätyskirjahyllyssä oli tarjolla tämä klassikko, joka sopi lukusuunnitelmiin oikeastaan varsin hyvin.

Teos sisältää siis kaksi teosta, näytelmät Nummisuutarit ja Kihlaus. Kihlaus on varsin lyhyt, yksinäytöksinen, joten pääpaino on Nummisuutareissa. En oikein tiedä, mitä odotin teoksen avatessani, mutta heti ensimmäisenä pääsin toteamaan, että eihän tämä Kiven näytelmäteksti kovin paljoa proosasta eroa: molemmissa on pitkiä dialogipätkiä, joiden kautta esitetään tapahtumat, ja puhujan nimi aina repliikin alussa. Oikeastaan lukukokemus oli siis monin osin häkellyttävän samanlainen kuin vaikkapa siinä Seitsemässä veljeksessä.

Kihlauksesta on puolestaan sanottava, että juuri tämän vuoden kesällä satuin jollain pitkällä matkustusosuudella kuuntelemaan Yle Areenasta kuunnelmaversion Kihlauksesta, minkä ilmeisesti olin unohtanut, ehkä hieman tylsähkön (vaikka osuvan) nimensä vuoksi. Näköjään se on juuri myös poistunut kuunnelmavalikoimasta, mutta sen ansiosta tunnistin tekstin heti ensi riveiltä alkaen.

Palataanpa tässä vaiheessa vielä sinne Suomen kirjallisuuden luentomonisteeseen, jota olen vaalinut kirjallisuuden opintojen peruskurssilta saakka. Sieltä saa aina parhaan yhteenvedon kotimaisen kirjallisuuden klassikkoteoksista. Nummisuutareista oli alleviivattu erityisesti se, että se on saanut ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, joka on myönnetty vuonna 1865. Monisteen mukaan Nummisuutarit on myös ensimmäinen kotimaisen kirjallisuuden teos, jossa kirjoitusajankohtaa kuvataan kansan näkökulmasta.

Joku ehkä muistaa peruskoulusta, että Seitsemän veljestä otettiin vastaan aikalaisten keskuudessa melko pöyristyneesti. Sen sijaan Nummisuutarit oli julkaisuajan yleisön suosikki alusta alkaen. On ainakin näin nykylukijana vaikea ymmärtää tuota koettua suurta eroa teosten välillä, koska minusta taas niissä oli todella paljon samaa. On äkkipikaisen päähahmon raivokohtauksia, epäonnistunutta kosintaa, ärhäköitä emäntiä ja ryyppäjäisiä joka nurkalla.

Ja kyllähän se komediakin aika monessa kohtaan traagiseen taittuu, kun humalaspäissään riitely johtaa luultuun tappoon tai kun mökinmummon rahat ryypätään ihan vain sen vuoksi että on kerrankin päästy kylille pikku nurkilta. Nämä on kaikki kehystetty humoristisesti aika samaan sävyyn kuin Seitsemässä veljeksessä. Ja onhan sanottava, että se naurattikin monessa kohtaa - eivät ehkä juuri nämä nimenomaiset seikat, mutta se kaikenlainen kommellus, keppostelu ja omiin heikkouksiin kompastelu.

Luentomonisteessa mainitaan yksi erityisen kiintoisa seikka, joka pitää kyllä paikkansa: teoksessa kuvattu perhe on yhteisöllinen, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla ydinperhe kuin muussa ajan eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Nummisuutareissa perheenjäseniin kuuluvat esimerkiksi kasvattitytär ja epämääräistä elämää viettävä eno.

Kihlaus puolestaan on ollut luentomonisteen tietojen mukaisesti yleisömenestys. Muuta siitä ei sanotakaan. Itse voisin lisätä, että siinä naureskellaan sekä pöhköille kansanmiehille ja luokkanoususta haaveilevalle kansannaiselle että ilkeille ja ilmeisen paheellista elämää viettäville "herroille" - komediatyyliin. Sekin on täynnä riemukkaita yksityiskohtia, mutta pohjavire on siinäkin traaginen, ei kuitenkaan aivan Nummisuutarien mittakaavassa vaan pienieleisemmin.

Luentomonisteessa myös muistutettiin Kiven olleen kaunokirjallisesti sivistynyt kirjoittaja. Se on selvästi nähtävillä, vaikka kansaa kuvataankin. Mietin lukiessa kovasti sitä, että vaikka itse teksti on - osin vanhahtavuuden vuoksi, mutta osin ihan vain tyyliltään - aika koukeroista ja epäluonnollista, on kuitenkin hahmoissa ja juonissa arkipäiväisyyttä, joka ei tunnu mitenkään etäiseltä. Yhdistelmä on kieltämättä taitava tavalla, joka jaksaa aina viihdyttää.

Kielestä on vielä sanottava, että näköjään Kiven yleinen tyyli on viljellä mitä hauskimpia sanontoja ja sutkauksia dialogissaan, se ei ole pelkästään Seitsemän veljeksen ominaisuus. Nummisuutareissa aloin oikein pohtia, että olivatkohan nekin vielä nykypäivänä käytössä olevat ilmaukset jotain kansanperinnettä vai peräisin tästä nimenomaisesta teoksesta Kiven kehitteleminä. Nyt oikein harmittaa, että en ottanut noita huomioni herättäneitä ilmaisuja ylös lukiessa, pääsivät jo unohtumaan.

Mainittakoon nyt vielä, että Aleksis Kiven kulttuurillisen merkityksen vuoksi hänen teostensa naishahmoja on nostettu esiin aika paljonkin ainakin 2000-luvulla. En ole näihin uudelleentulkintoihin valitettavasti tutustunut, mutta olen tietoinen, että sellaisia on tehty. Näissäkin teoksissa toistuivat ne samat pari naistyyppiä kuin Seitsemässä veljeksessä. Ei sillä, ihan toimivia tyyppejä, mutta variaatiota on loppujen lopuksi aika vähän.

Kai se on nyt todettava, että oli jo korkea aikakin lukea Nummisuutarit. Nyt alkoi kiinnostaa, että mistä löytäisi jonkun niistä lukuisista filmatisoinneista, koska aivan varmasti sellaisiakin on tehty vuosien mittaan yksi jos toinenkin. Joka tapauksessa olo on jo tässä vaiheessa sivistynyt, ja Kiven tekstin lukeminen pitkästä aikaa oli suorastaan piristävää.

---

Aleksis Kivi 1864/1971: Nummisuutarit - Komedia viidessä näytöksessä

Aleksis Kivi 1866/1971: Kihlaus - Komedia yhdessä näytöksessä

WSOY. Helsinki.

129s.