Sofi Oksanen: Puhdistus
Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot nuoruuden traagisesta rakkaudesta ja valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.
Puhdistuksen syvintä ydintä on petos, johon epätoivoiset tunteet ajavat. Romaani avaa myös Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun kokemusten kautta. Kirja antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. 1940-luvulla koettujen nöyryytysten ohella teoksessa nousee esiin nykynaisiin epävakaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa kohdistuva hyväksikäyttö.
Aloitan kohauttavalla tunnustuksella: en ole koskaan ennen lukenut Sofi Oksasta. Olen kyllä kuullut ja lukenut paljon häneen liittyvää keskustelua vuosien aikana, joskin puolihuolimattomasti silmäillen tai puolikorvalla kuunnellen. Tiedän Puhdistuksen olleen mediailmiö ilmestymisvuodestaan 2008 lähtien - Finlandia-palkinnolla lienee osansa asiassa - ja sitä ovat pitäneet pinnalla erilaiset sovitukset elokuvasta oopperaan. Tai siis olihan romaani itsessäänkin jo sovitus, Puhdistus oli alkujaan näytelmä. Tuntuu, että Puhdistus-ilmiö on hiipunut vasta ihan hiljattain, vaikka romaanin julkaisusta on jo kymmenen vuotta. No, ropisihan niitä palkintoja silloin aikanaan ihan urakalla.
Jos nyt jatkan tunnustuslinjalla, on sanottava, että Viron historia on hävettävän huonosti hallussa noin niinkuin maantieteelliseen etäisyyteen ja sukulaiskieleen nähden. Ei sentään niin huonossa jamassa, ettenkö olisi tiennyt Viron neuvostomenneisyydestä, itsenäisyydestä ja uudesti-itsenäistymisestä, mutta en ollut juuri mitenkään perillä esimerkiksi siitä, mitä Neuvosto-Viron aika oli merkinnyt ihmisten arjelle ja virolaiselle kulttuurille. Puhdistus avasi yhdenlaisen näkökulman asian tähän puoleen, vaikkakin sen otetta aiheeseensa on vastaanotossa (erityisesti Virossa) kritisoitukin mustavalkoisuudestaan.
Tavallaan Puhdistus on sitä samaa menoa, joka on suomalaisessa kirjallisuudessa ollut pinnalla sotien jälkeen: sodanajan kuvaukseen ja nykymaailman katsomiseen menneisyyden kautta (tai toisinpäin). Oman mutuiluni mukaan Puhdistus osui napakymppiin olemalla ensinnäkin osa 2000-luvun sotakirjallisuuden jatkumoa - aiemmin kuulematta jääneet äänet ja niin edespäin - ja toisekseen on samalla sekoitus jotain tuttua ja uutta. 40-luvun maatalousyhteiskunta näillä leveyspiireillä on tuttu juttu, samoin venäläiset ja saksalaiset sotilaat, mutta silti tilanne on eri.
Samalla tuli herätettyä tietoisuutta lahdentakaista naapuria kohtaan, mikä onkin ihan kohtuus. Minusta tuntuu, että peruskoulun, lukion tai edes yliopiston historiankursseilla ei montaa sanaa Virosta lausuttu. Mikä on sen kulttuurinen ja maantieteellinen läheisyys huomioon ottaen vähän outoa. Tietysti valikointi on siinä mielessä ymmärrettävää, että yksinkertaistamisen nimissä keskitytään aina niihin suurimpiin ja ilmeisimpiin vaikuttajiin, mutta siitä huolimatta on jotenkin hurjaa, että Suomessa voi siis ehtiä yliopiston aineopintoihin asti tuntematta Viron historiasta muuta kuin muutaman ison linjan. Eikä ehkä tunne sen jälkeenkään, jos ei juuri Viron historiaan jotenkin suuntaudu.
Samalla tuli herätettyä tietoisuutta lahdentakaista naapuria kohtaan, mikä onkin ihan kohtuus. Minusta tuntuu, että peruskoulun, lukion tai edes yliopiston historiankursseilla ei montaa sanaa Virosta lausuttu. Mikä on sen kulttuurinen ja maantieteellinen läheisyys huomioon ottaen vähän outoa. Tietysti valikointi on siinä mielessä ymmärrettävää, että yksinkertaistamisen nimissä keskitytään aina niihin suurimpiin ja ilmeisimpiin vaikuttajiin, mutta siitä huolimatta on jotenkin hurjaa, että Suomessa voi siis ehtiä yliopiston aineopintoihin asti tuntematta Viron historiasta muuta kuin muutaman ison linjan. Eikä ehkä tunne sen jälkeenkään, jos ei juuri Viron historiaan jotenkin suuntaudu.
No, takaisin Puhdistukseen. Kun Oksanen kuulemma oli saanut palautetta siitä, että teos tulee ihan uniin asti, voin vahvistaa: niin kävi minullekin. Olin ennen kirjan lukemista itse asiassa vähän skeptinen teoksen järkyttävyyden suhteen - olin kuullut niin valtavan paljon kauhisteluja sen shokeeraavista kohtauksista, että aloin jo epäillä, onko teoksen kohdalla sekoitettu shokkiarvo syvällisyyteen. (Ei niin tavatonta nykypäivänä kuin luulisi.) Kävi ilmi, että teoksella on ihan oikeaa sanottavaakin, mutta jostain syystä yleisöä on kiinnostanut enemmän se kauhistelu. Ainakin sen perusteella, mitä ohimennen olin kuullut.
Teoksen kirjoitustyyli on ilmaisultaan vahvaa ja upottavaa. Jopa ahmintailmiö oli lähellä, ja sen piti lähinnä poissa se, että en ollut varannut ihan hirveästi päivittäistä lukuaikaa. Sivut kuitenkin kääntyilivät äkkiä, vaikka lukukokemus ei ollut missään mielessä kevyt. Kummankin päähenkilön, Zaran ja Aliiden, elämät kulkevat hyvin raadollisia polkuja, jossa harvaan asiaan voi luottaa ja väkivallan ja mielivallan uhka häälyy väistämättä arjen laitamilla.
Hahmoista on sanottava, että heidät oli rakennettu tarpeeksi psykologisesti uskottavaksi, että missään vaiheessa ei alkanut epäilyttää, vaikka hahmoissa oli myös jotakin hyvin symbolisen oloista. Arkipäiväisyys sen kaiken murheen ja kauhun keskellä oli hauraudessaan koskettavaa, vaikka sekin kääntyi usen kaikkea muuta kuin turvalliseksi tai täydelliseksi osa-alueeksi hahmojen elämissä: ruuassa on kärpäsiä, luonto mätänee, lika ja rikkinäisyys ympäröi myös sisäisesti lian ja rikkinäisyyden tunnetta potevia hahmoja. Tematiikka onkin rakennettu ihan tyylikkäästi.
Teoksen rakenne on myös mukavan huolellisesti mietitty. Se on melkein kuin mysteeriromaani, jossa tarina aukeaa laskos kerrallaan. Ei ehkä aina siihen suuntaan, jota lukija toivoisi, mutta kiinnostavaan suuntaan joka tapauksessa. Kummankin naisen tarina aloitetaan lopusta, mutta sitten Aliiden tarinassa siirrytään aivan alkuun ja lukija saa seurata, miten ihmeessä asiat oikein etenivät siihen tilanteeseen, jossa lopussa ollaan. Zaran kohdalla puolestaan aloitetaan keskeltä ja edetään kohti loppua. Kummassakin tarinassa keskeiset käänteet jätetään viimeiseksi, vaikka niihin vihjaillaankin.
Minusta rakenne oli omiaan tekemään Puhdistuksesta raskaasta aiheesta huolimatta vetävän lukuromaanin. Tällainen yhdistelmähän on tietysti klassikkokamaa, ja onhan se lisäksi myynyt hyvin alusta alkaen. Puhdistuksessa ovat läsnä ne kaikki kotimaisessa nykykirjallisuudessa jo vakkarikamaksi muodostuneet "pakolliset" muotipiirteet: aikatasojen, näkökulmien ja tekstilajien vaihtelu.
Nyt en kuitenkaan kiinnittänyt niihin huomiota ennen kuin aloin ajatella rakennetta erikseen: ne sopivat niin hyvin kerronnan tapaan ja sisältöön, että ne tuntuivat saumattomalta osalta kokonaisuutta. Tässä onkin se ero: keinot ovat teosta varten, eikä ensin valita keinoja ja kuvitella, että niillä saa aiheen kuin aiheen kerrottua jotenkin objektiivisesti "hyvin". (Mieleeni tuli muuten hurja ajatus: onko Puhdistus aloittanut nämä rakenteelliset muoti-ilmiöt nyt 2000-luvulla? Mahdotonta sanoa, mutta en ihmettelisi. Sen runollisen ja yltiöfiilistelevän kielen on sitten lisännyt joku muu.)
Hahmoista on sanottava, että heidät oli rakennettu tarpeeksi psykologisesti uskottavaksi, että missään vaiheessa ei alkanut epäilyttää, vaikka hahmoissa oli myös jotakin hyvin symbolisen oloista. Arkipäiväisyys sen kaiken murheen ja kauhun keskellä oli hauraudessaan koskettavaa, vaikka sekin kääntyi usen kaikkea muuta kuin turvalliseksi tai täydelliseksi osa-alueeksi hahmojen elämissä: ruuassa on kärpäsiä, luonto mätänee, lika ja rikkinäisyys ympäröi myös sisäisesti lian ja rikkinäisyyden tunnetta potevia hahmoja. Tematiikka onkin rakennettu ihan tyylikkäästi.
Teoksen rakenne on myös mukavan huolellisesti mietitty. Se on melkein kuin mysteeriromaani, jossa tarina aukeaa laskos kerrallaan. Ei ehkä aina siihen suuntaan, jota lukija toivoisi, mutta kiinnostavaan suuntaan joka tapauksessa. Kummankin naisen tarina aloitetaan lopusta, mutta sitten Aliiden tarinassa siirrytään aivan alkuun ja lukija saa seurata, miten ihmeessä asiat oikein etenivät siihen tilanteeseen, jossa lopussa ollaan. Zaran kohdalla puolestaan aloitetaan keskeltä ja edetään kohti loppua. Kummassakin tarinassa keskeiset käänteet jätetään viimeiseksi, vaikka niihin vihjaillaankin.
Minusta rakenne oli omiaan tekemään Puhdistuksesta raskaasta aiheesta huolimatta vetävän lukuromaanin. Tällainen yhdistelmähän on tietysti klassikkokamaa, ja onhan se lisäksi myynyt hyvin alusta alkaen. Puhdistuksessa ovat läsnä ne kaikki kotimaisessa nykykirjallisuudessa jo vakkarikamaksi muodostuneet "pakolliset" muotipiirteet: aikatasojen, näkökulmien ja tekstilajien vaihtelu.
Nyt en kuitenkaan kiinnittänyt niihin huomiota ennen kuin aloin ajatella rakennetta erikseen: ne sopivat niin hyvin kerronnan tapaan ja sisältöön, että ne tuntuivat saumattomalta osalta kokonaisuutta. Tässä onkin se ero: keinot ovat teosta varten, eikä ensin valita keinoja ja kuvitella, että niillä saa aiheen kuin aiheen kerrottua jotenkin objektiivisesti "hyvin". (Mieleeni tuli muuten hurja ajatus: onko Puhdistus aloittanut nämä rakenteelliset muoti-ilmiöt nyt 2000-luvulla? Mahdotonta sanoa, mutta en ihmettelisi. Sen runollisen ja yltiöfiilistelevän kielen on sitten lisännyt joku muu.)
Tämän nimenomaisen painoksen lopussa on romaanin lisänä myös oopperalibrettoversio teoksesta. Kuten odottaa saattaa, se oli paitsi aivan eri tavalla rytmitetty myös ilmaisultaan varsin erilainen. Minusta sovitus oli oikein onnistuneen oloinen (vaikea sanoa sen tarkemmin ilman orkesteria, laulajia ja lavaa) ja kiinnostavakin lukea romaanin kanssa rinnakkain: libretossa oli kirjoitettu auki teemoja varsin eri tavalla, mutta samat problematiikat sieltäkin nousivat. Libretto oli ihan kiinnostava kokemus luettuna, mutta silti jäi sellainen olo, että mielummin olisin lukenut Oksasen alkuperäisen näytelmäkäsikirjoituksen. Se olisi ollut vielä kiinnostavampaa kuin vertailla kahta sovitusta näytelmästä.
Jos vielä pysähdytään hetkeksi tarkastelemaan teoksen kantta, on sanottava, että se oli minusta melko karmea alusta asti. Ei siksi, etteikö vanha nainen kuvassa olisi kieltämättä jotenkin pysäyttävä, mutta minusta pysäyttävyys johtuu ihan vääristä (ja kirjan sisältöön sopimattomista) syistä. Naisen katse on jotenkin harvinaisen pistävä ja kiinnittää katseen tuohon hieman lasittuneeseen, järkyttyneeseen ilmeeseen. Jossa on jotakin hyvin... epäinhimillistä.
Niin on tietysti kirjan tapahtumissakin, mutta onko kannessa välttämättä täytynyt mennä outolaakson puolelle photoshoppaamalla naisen iiris silmäluomen päälle? Katse ei ole enää järkyttynyt vaan pelottava ja oudoksuttava, sillä se luo tunteen, ettei kaikki ole "oikein". Ja juu, eivät kirjassakaan asiat ole "oikein", mutta siinä kyse oli politiikasta, ihmismielen pimeistä puolista ja ihmissuhteiden dynamiikasta eikä mistään body horrorista. Aika iso ero. Minusta kuva on paitsi harhaanjohtava ja halvan oloinen, myös mauton. Tosin tästäkin voi olla montaa mieltä, onhan tämä laitos Oksasen oman kustantamon tuotos ja sikäli mennyt läpi ainakin kirjailijalle itselleen.
Niin on tietysti kirjan tapahtumissakin, mutta onko kannessa välttämättä täytynyt mennä outolaakson puolelle photoshoppaamalla naisen iiris silmäluomen päälle? Katse ei ole enää järkyttynyt vaan pelottava ja oudoksuttava, sillä se luo tunteen, ettei kaikki ole "oikein". Ja juu, eivät kirjassakaan asiat ole "oikein", mutta siinä kyse oli politiikasta, ihmismielen pimeistä puolista ja ihmissuhteiden dynamiikasta eikä mistään body horrorista. Aika iso ero. Minusta kuva on paitsi harhaanjohtava ja halvan oloinen, myös mauton. Tosin tästäkin voi olla montaa mieltä, onhan tämä laitos Oksasen oman kustantamon tuotos ja sikäli mennyt läpi ainakin kirjailijalle itselleen.
Se grafiikasta, joka oli lopulta aika pieni osa lukukokemusta. Ei kai tässä voi muuta sanoa, kuin että oli se yleissivistystä tämäkin. Puhdistus on kyllä oikein hyvää romaanikirjallisuutta ja genressään sieltä parhaammasta päästä. Se ei ehkä ollut elämää mullistava minulle, mutta lukemisen arvoinen yhtä kaikki. Jollekin toiselle se on voinut olla juuri sellainen tärkeä identiteetin rakennuspala, jota ei ole aiemmin löytänyt, ja oli virkistävää katsella asioita välillä ihan eri kulmasta. Eiköhän Puhdistus ole ne palkintonsa ansainnut.
---
Sofi Oksanen 2008/2012: Puhdistus
Silberfeldt. Helsinki.
448s.
Kansi: Mika Perkiökangas
Kommentit
Lähetä kommentti