Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka
Hän ei ole vaeltava ritari eikä kylmä ja aivoton tappaja. Geralt Rivialainen on noituri, palkkasoturi. Hän saa maksun surmaamalla majatalojen takapihoilla ja metsien siimeksessä lymyäviä mutantteja: uhrinsa psyyken kopioivia miimikoita, helmenkalastajia teurastavia merihirviöitä, kenties jopa kultaisen lohikäärmeen, jonka kuolema avaisi muutamalle tien uuteen valtakuntaan.Toisinaan hirviöt ja väärintekijät tuntuvat Geraltista läheisemmiltä kuin kukaan hänen toimeksiantajistaan. Kenties siksi vain muutama ihminen onnistuu läpäisemään hänen muukalaisuutensa panssarin. Unohtumattomin heistä on naispuolinen velho Yennefer, uskollisin naiskauneudelle perso trubaduuri Valvatti ja kohtalokkain vihamielisen metsän keskeltä löytyvä orpotyttö Ciri. Tuo takkutukkainen räkänokka haastaa Geraltin taidoissa, jotka tämä hallitsee heikoimmin.Puolalaista The Witcher - Noituri -saagaa jatkava Kohtalon miekka tarjoaa fantasiaa vaativaan makuun. Syvät henkilökuvat, tarkkaan ladattu jännite ja vino huumori rikkovat lukemisen rajoja, ja Sapkowski taituroi tyylikkäästi erilaisten kirjallisten lajien ja hahmojen välillä. Palkittu Tapani Kärkkäinen suomentaa sarjaa puolankielisistä alkuteoksista.
Viime aikoina on tullut luettua lyhyessä ajassa epätavallisen paljon fantasiaa ja nuorten- tai lastenkirjoja. En suoranaisesti laskisi Noituri-sarjaa jälkimmäisiin kategorioihin, mutta sen huumori on monella tavoin sen verran epäkypsää, että nuorten aikuisten kirjallisuuteen se solahtanee ongelmitta. No, yhtä kaikki, tämä toinen sarjan osa on odottanut lukemista jo toista kuukautta, joten päätin nyt napsaista sen alta pois - en viitsi turhaan venyttää kirjan minulle ystävällisesti lainanneen henkilön vieraanvaraisuutta, vaikka mitään palautuspyyntöjä ei ole toistaiseksi esitettykään.
En ollut kovin vakuuttunut Noituri-sarjan ensimmäisestä osasta, Viimeisestä toivomuksesta: kiteytettynä se oli minusta turhan yksinkertaistettu niin ihmiskuvaltaan, huumoriltaan kuin juoneltaankin. Olin asennoitunut tähän toiseen osaan varautuneesti, hieman myös puurtamismielentilassa - kunhan nyt lukaisen alta pois. Vaan eikö mitä. Tällä kertaa noiturin reseptiä oli hiottu parempaan suuntaan, toimivammaksi ja kiinnostavammaksi, viimeksi kaipailemaani eeppisyyttäkin oli aiempaa enemmän. Vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että maailman tuttuus ja jo aiemmassa osassa kerrotut maailmanrakennukselliset seikat vaikuttivat taustalla, tuntui Kohtalon miekassa (jotenkin harvinaisen geneerinen - itsetietoinen? - nimi fantasiakirjalle muuten) maailma jotenkin syvemmältä ja suurelta. Asiat liittyivät tiukemmin toisiinsa ja maailma alkoi hahmottua kokonaisuutena.
Lyhyesti sanottuna, Kohtalon miekkaa oli paljon mukavampaa lukea kuin edellistä osaa. Sen lisäksi, että tällä kertaa on perustellumpaa puhua novellikokoelmasta - kehystarinaa ei ollut - yksittäisten tarinoiden juonet olivat monipuolisempia, sisällöltään moniulotteisempia ja viihdyttävämpiä. Tietysti niilläkin oli omat epätasaisuutensa, mutta tällä kertaa useampi tarina ylsi tasoltaan selkeästi Viimeisen toivomuksen ylitse. Seikkailullisuutta oli ehkäpä muutamissa tarinoissa himpun verran enemmän kuin junnaavaa rähinää, mikä voi tietysti johtua myös sietokyvyn nousemisesta, mutta jotenkin nokittelu oli paljon mukavammin sivuroolissa vähintäänkin sitten lukukokemuksessani.
Takakansi lupailee jälleen kuuta taivaalta, ja vaikka Kohtalon miekka on minusta parempi teos kuin Viimeinen toivomus, ei se minusta kaikkia noita hehkutuksen kohtia toteuta. Tai sitten, mitä pidän todennäköisempänä, minulla ja takakansitekstin kirjoittajalla on varsin erilainen näkemys siitä, mitä on esimerkiksi "syvä henkilökuva" tai "vaativa maku", sillä minusta kumpikin noista seikoista loisti poissaolollaan teoksessa, mikä oli vähän niinkuin teoksen pointtikin näiden kahden Noiturin perusteella.
Minusta "syvä henkilökuva" on jollakin tavalla psykologisesti orientoitunut tai sitten sellainen taianomaisen vivahteikas kuvaus, joihin joissakin harvoissa teoksissa törmää. Se ei ole sitä, että hahmolla on elämässään 1-2 keskeistä konfliktia, jotka ilmenevät aina samoilla tavoin ja jotka määrittelevät hahmoa kaavamaisesti. Eikä syvyys tarkoita sitäkään, että samaan syssyyn lisätään itsetarkoituksellista synkkyyttä tai seksiä. Tai huumoria. Ainakaan näin kyynistä huumoria.
Näin toisenkin osan luettuani olen nimittäin ollut huomaavinani, että Noituri osuu tiettyyn ekolokeroon fantasiakirjallisuuden ekosysteemissä, ja se lokero on sattumoisin sama kuin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanisarjalla. Näitä sarjoja yhdistää pidäkkeetön meno ja meininki, jossa olentoja, hahmoja ja käänteitä riittää. Molemmissa on fantasiakirjallisuuteen kohdistuvaa itseironistakin satiiria ja rinnakkaisia juonilinjoja sekä hyvin keskeisessä osassa olevaa huumoria ja toisaalta filosofisia kysymyksenasetteluita. Filosofiset asetelmat ovat kummassakin mallikkaita, Kiekkomaailmassa ehkä lennokkaampia tai vähintäänkin lennokkaammin kehystettyjä.
Olennainen ero, joka vaikuttaa huomattavan suuresti näiden sarjojen tunnelmaan, on ihmiskuva ja huumorin laatu. Pratchettin teoksissa ihastuin alusta asti hyvin ymmärtävään ja lempeään ihmiskuvaan sekä huumoriin, joka puujalkaisuudessaan ja alleviivaavuudessaan on toki paikoin melko epäkypsää, mutta aina silti hyväntuulista ja inhimillisyyteen armahtavasti suhtautuvaa. Tuo lämpö vetoaa edelleen niiden mahtavan övereiden ja mielettömän vauhdikkaiden juonien seassa, ja vaikka Pratchettien hauskuus on silmissäni kokenut jonkin verran inflaatiota sitten teini-iän, on sarja inhimillisyyden kuvauksessaan edelleen oikeinkin toimiva.
Sapkowskilla huumori on kyynistä. Se nauraa heikommille ja potkii jo maassa makaavia, koska millään ei ole mitään väliä. Huumorissa nojataan "universaaleihin totuuksiin", jotka ovat hyvin raadollisia ja stereotyyppisia. Tällainen huumori imee lämmön pois niistäkin kohdista, joissa jotakin inhimillistä kokemusta yritetään kuvata. Esimerkiksi noituri Geraltin rakkaussuhteet tuntuvat kaikki latistuneilta, etäisiltä ja merkityksettömiltä, vaikka niiden olisi tarkoitus olla romanttisia ja intiimejä. Kyyninen huumori asettaa kuitenkin kehyksen, jossa aito kohtaaminen ei ole mahdollista. Ihmiskuva on ankara, poissulkeva ja ihmisten välistä yhteyttä ja yhteisöllisyyttä torjuva.
Geralt sopeutuu siis oikein hyvin postmoderniin antisankarityyppiin, mutta sillä on veronsa. Minut nämä kaksi teosta onnistuivat etäännyttämään ihmiskuvallaan, jota en ensinnäkään tunnista saati halua tunnistaa ja jota toisekseen tulee länsimaisessa viihteessä joka tuutista turruttavia määriä. Se ei tietenkään ole tämän neljännesvuosisadan ikäisen teoksen vika, mutta lukuolosuhde kaikesta huolimatta.
Geraltista puheen ollen. Hahmonkehitys pääsee kuin pääseekin eteenpäin tässä teoksessa, kun Geraltilla alkaa olla vakinaisempiakin ihmissuhteita, eikä hän pelkästään matkusta muukalaisena paikasta toiseen. Toisaalta minusta ei olisi ollut lainkaan huono idea lähteä työstämään Geraltia hahmona sen kautta, että häntä ei oikeastaan tunne kukaan. Tavallaan se on haaskattua potentiaaliakin. Noiturien käyttämien myrkyllisten taikajuomien sivuvaikutuksista (mm. tunteiden häivyttyminen pois) on muistutettu moneen kertaan, mutta käytännössä maailman melkeinpä jokainen hahmo on Geraltia julmempi, häikäilemättömämpi ja moraalittomampi, vaikkei Geralt mikään enkeli ole itsekään.
Usein tuntuukin siltä, että Geralt on melkeinpä ainoa hahmo, jolla on minkäänlaista oikeudentajua tai aitoja tunteita - jotain satunnaista madonnamaista (nuorta tai vähintään nuorekasta) naishahmoa lukuun ottamatta - mikä oikeastaan kääntää koko noituri-elementin päälaelleen. Noitureidenhan piti olla niitä erityisen kylmiä mutantteja! Geralt on toki aika erikoinen noituri, mutta tässä vaiheessa alkaa lukijaa jo hieman kiinnostaa, miksi. Miksi näin kyynisessä maailmassa on päähenkilönä hahmo, jolla on kaikki edellytykset toimia kyynisen maailman kaavojen mukaan, mutta joka ei tee juuri niin? Tämä tietysti antaa pienen - hyvin pienen - mahdollisuuden kyseenalaistaa teoksen kyynisyys.
Se ei kuitenkaan riitä minulle, etenkin kun Geralt on itse varsin kova kyynisen huumorin viljelijä. Ennemminkin tulee olo, että Geralt on hyvin mielivaltaisen päätöksen seurauksena jotenkin moraalinen hahmo, vaikka hän tai ympäröivä maailma eivät pidä sitä mitenkään perusteltuna. Geraltin moraalisten päätösten taustalla olevia tunteita kyllä kuvaillaan paikoin, mutta koska teoksen maailman näkökulmasta mitkään näistä tunteista eivät ole millään tavalla perusteltuja (miksi kukaan näin kyynisessä maailmassa tuntisi esim. myötätuntoa hirviöitä kohtaan), jäävät ne ilmaan epämääräisiksi "näin nyt sankari vain tuntee" -tyyppisiksi kehäpäätelmiksi.
Takakansitekstissäkin mainittu Ciri tuntuu olevan jonkinlainen yritys rikkoa kyynisyyden kierre ja tuoda välittämistä ja lämpöä noiturin lähisuhteisiin. Kymmenvuotiaasta tytöstä huolehtiva jörö noituri on tietysti jo lähtökohtaisesti lähellä usein komediayhteydessä käytettyä trooppia, jossa tomera tenava sulattaa lihaskimpun kovan kuoren. Tavallaan teos silti jää omaan ansaansa: kyynisessä maailmassa lapsen pitää olla hauska ja suloinen ja lahjakas ja tarmokas ja tarpeeksi nuori - ehkä myös tyttö? - että on tarpeeksi syitä osoittaa hänelle myötätuntoa. Toisin sanottuna kaikki edellä mainitut kohdat täyttävän lapsen lyöttäytyminen Geraltin seuraan jonkun epämääräisen "kohtalon" vuoksi on ainoa tapa, jolla näin kyynisessä maailmassa voi oikeuttaa yhtään syvemmän ihmissuhteen syntymisen. Tai näin ainakin sen olin lukevinani.
Lyhyesti sanottuna, Kohtalon miekkaa oli paljon mukavampaa lukea kuin edellistä osaa. Sen lisäksi, että tällä kertaa on perustellumpaa puhua novellikokoelmasta - kehystarinaa ei ollut - yksittäisten tarinoiden juonet olivat monipuolisempia, sisällöltään moniulotteisempia ja viihdyttävämpiä. Tietysti niilläkin oli omat epätasaisuutensa, mutta tällä kertaa useampi tarina ylsi tasoltaan selkeästi Viimeisen toivomuksen ylitse. Seikkailullisuutta oli ehkäpä muutamissa tarinoissa himpun verran enemmän kuin junnaavaa rähinää, mikä voi tietysti johtua myös sietokyvyn nousemisesta, mutta jotenkin nokittelu oli paljon mukavammin sivuroolissa vähintäänkin sitten lukukokemuksessani.
Takakansi lupailee jälleen kuuta taivaalta, ja vaikka Kohtalon miekka on minusta parempi teos kuin Viimeinen toivomus, ei se minusta kaikkia noita hehkutuksen kohtia toteuta. Tai sitten, mitä pidän todennäköisempänä, minulla ja takakansitekstin kirjoittajalla on varsin erilainen näkemys siitä, mitä on esimerkiksi "syvä henkilökuva" tai "vaativa maku", sillä minusta kumpikin noista seikoista loisti poissaolollaan teoksessa, mikä oli vähän niinkuin teoksen pointtikin näiden kahden Noiturin perusteella.
Minusta "syvä henkilökuva" on jollakin tavalla psykologisesti orientoitunut tai sitten sellainen taianomaisen vivahteikas kuvaus, joihin joissakin harvoissa teoksissa törmää. Se ei ole sitä, että hahmolla on elämässään 1-2 keskeistä konfliktia, jotka ilmenevät aina samoilla tavoin ja jotka määrittelevät hahmoa kaavamaisesti. Eikä syvyys tarkoita sitäkään, että samaan syssyyn lisätään itsetarkoituksellista synkkyyttä tai seksiä. Tai huumoria. Ainakaan näin kyynistä huumoria.
Näin toisenkin osan luettuani olen nimittäin ollut huomaavinani, että Noituri osuu tiettyyn ekolokeroon fantasiakirjallisuuden ekosysteemissä, ja se lokero on sattumoisin sama kuin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanisarjalla. Näitä sarjoja yhdistää pidäkkeetön meno ja meininki, jossa olentoja, hahmoja ja käänteitä riittää. Molemmissa on fantasiakirjallisuuteen kohdistuvaa itseironistakin satiiria ja rinnakkaisia juonilinjoja sekä hyvin keskeisessä osassa olevaa huumoria ja toisaalta filosofisia kysymyksenasetteluita. Filosofiset asetelmat ovat kummassakin mallikkaita, Kiekkomaailmassa ehkä lennokkaampia tai vähintäänkin lennokkaammin kehystettyjä.
Olennainen ero, joka vaikuttaa huomattavan suuresti näiden sarjojen tunnelmaan, on ihmiskuva ja huumorin laatu. Pratchettin teoksissa ihastuin alusta asti hyvin ymmärtävään ja lempeään ihmiskuvaan sekä huumoriin, joka puujalkaisuudessaan ja alleviivaavuudessaan on toki paikoin melko epäkypsää, mutta aina silti hyväntuulista ja inhimillisyyteen armahtavasti suhtautuvaa. Tuo lämpö vetoaa edelleen niiden mahtavan övereiden ja mielettömän vauhdikkaiden juonien seassa, ja vaikka Pratchettien hauskuus on silmissäni kokenut jonkin verran inflaatiota sitten teini-iän, on sarja inhimillisyyden kuvauksessaan edelleen oikeinkin toimiva.
Sapkowskilla huumori on kyynistä. Se nauraa heikommille ja potkii jo maassa makaavia, koska millään ei ole mitään väliä. Huumorissa nojataan "universaaleihin totuuksiin", jotka ovat hyvin raadollisia ja stereotyyppisia. Tällainen huumori imee lämmön pois niistäkin kohdista, joissa jotakin inhimillistä kokemusta yritetään kuvata. Esimerkiksi noituri Geraltin rakkaussuhteet tuntuvat kaikki latistuneilta, etäisiltä ja merkityksettömiltä, vaikka niiden olisi tarkoitus olla romanttisia ja intiimejä. Kyyninen huumori asettaa kuitenkin kehyksen, jossa aito kohtaaminen ei ole mahdollista. Ihmiskuva on ankara, poissulkeva ja ihmisten välistä yhteyttä ja yhteisöllisyyttä torjuva.
Geralt sopeutuu siis oikein hyvin postmoderniin antisankarityyppiin, mutta sillä on veronsa. Minut nämä kaksi teosta onnistuivat etäännyttämään ihmiskuvallaan, jota en ensinnäkään tunnista saati halua tunnistaa ja jota toisekseen tulee länsimaisessa viihteessä joka tuutista turruttavia määriä. Se ei tietenkään ole tämän neljännesvuosisadan ikäisen teoksen vika, mutta lukuolosuhde kaikesta huolimatta.
Geraltista puheen ollen. Hahmonkehitys pääsee kuin pääseekin eteenpäin tässä teoksessa, kun Geraltilla alkaa olla vakinaisempiakin ihmissuhteita, eikä hän pelkästään matkusta muukalaisena paikasta toiseen. Toisaalta minusta ei olisi ollut lainkaan huono idea lähteä työstämään Geraltia hahmona sen kautta, että häntä ei oikeastaan tunne kukaan. Tavallaan se on haaskattua potentiaaliakin. Noiturien käyttämien myrkyllisten taikajuomien sivuvaikutuksista (mm. tunteiden häivyttyminen pois) on muistutettu moneen kertaan, mutta käytännössä maailman melkeinpä jokainen hahmo on Geraltia julmempi, häikäilemättömämpi ja moraalittomampi, vaikkei Geralt mikään enkeli ole itsekään.
Usein tuntuukin siltä, että Geralt on melkeinpä ainoa hahmo, jolla on minkäänlaista oikeudentajua tai aitoja tunteita - jotain satunnaista madonnamaista (nuorta tai vähintään nuorekasta) naishahmoa lukuun ottamatta - mikä oikeastaan kääntää koko noituri-elementin päälaelleen. Noitureidenhan piti olla niitä erityisen kylmiä mutantteja! Geralt on toki aika erikoinen noituri, mutta tässä vaiheessa alkaa lukijaa jo hieman kiinnostaa, miksi. Miksi näin kyynisessä maailmassa on päähenkilönä hahmo, jolla on kaikki edellytykset toimia kyynisen maailman kaavojen mukaan, mutta joka ei tee juuri niin? Tämä tietysti antaa pienen - hyvin pienen - mahdollisuuden kyseenalaistaa teoksen kyynisyys.
Se ei kuitenkaan riitä minulle, etenkin kun Geralt on itse varsin kova kyynisen huumorin viljelijä. Ennemminkin tulee olo, että Geralt on hyvin mielivaltaisen päätöksen seurauksena jotenkin moraalinen hahmo, vaikka hän tai ympäröivä maailma eivät pidä sitä mitenkään perusteltuna. Geraltin moraalisten päätösten taustalla olevia tunteita kyllä kuvaillaan paikoin, mutta koska teoksen maailman näkökulmasta mitkään näistä tunteista eivät ole millään tavalla perusteltuja (miksi kukaan näin kyynisessä maailmassa tuntisi esim. myötätuntoa hirviöitä kohtaan), jäävät ne ilmaan epämääräisiksi "näin nyt sankari vain tuntee" -tyyppisiksi kehäpäätelmiksi.
Takakansitekstissäkin mainittu Ciri tuntuu olevan jonkinlainen yritys rikkoa kyynisyyden kierre ja tuoda välittämistä ja lämpöä noiturin lähisuhteisiin. Kymmenvuotiaasta tytöstä huolehtiva jörö noituri on tietysti jo lähtökohtaisesti lähellä usein komediayhteydessä käytettyä trooppia, jossa tomera tenava sulattaa lihaskimpun kovan kuoren. Tavallaan teos silti jää omaan ansaansa: kyynisessä maailmassa lapsen pitää olla hauska ja suloinen ja lahjakas ja tarmokas ja tarpeeksi nuori - ehkä myös tyttö? - että on tarpeeksi syitä osoittaa hänelle myötätuntoa. Toisin sanottuna kaikki edellä mainitut kohdat täyttävän lapsen lyöttäytyminen Geraltin seuraan jonkun epämääräisen "kohtalon" vuoksi on ainoa tapa, jolla näin kyynisessä maailmassa voi oikeuttaa yhtään syvemmän ihmissuhteen syntymisen. Tai näin ainakin sen olin lukevinani.
Näin Noituri-sarjaan jo lähemmäs tuhannen sivun syvyydellä tutustuttuani täytyy ensinnäkin todeta, että olen kiitollinen kirjojen lainaajalle - ilman tätä ystävällistä elettä olisi varmaankin mennyt vuosikausia, ennen kuin olisin ottanut selvää, onko tämä sarja minulle sopivaa luettavaa vai ei. On ihan hyvä, että luin toisenkin osan, sillä Viimeisen toivomuksen melko kitkerät jälkitunnelmat ovat nyt vaihtuneet hieman vähemmän varautuneeseen "voisihan tätä joskus vielä harkita" -mutuiluun. En tiedä, ovatko kirjat kehittyneet vai olenko minä vain tottunut tyyliin, mutta ainakin siinä alkaa pikku hiljaa erottua jonkinlaista viehätystäkin - tietyin varauksin.
Kohtalon miekan yhtä erityisen hyvää tarinaa (nimeltään Ikuinen tuli) muistellen totean nyt kuitenkin toistaiseksi, että "vai tällainen oli se paljon puhuttu Noituri". Seuraava aiheeseen liittyvä projekti on peli The Witcher 2: Assassin of Kings, jossa olen onnistunut pääsemään tutoriaalin lävitse ja unohtamaan kaiken siinä oppimani, sössinyt ensimmäisen questini ensimmäisen keskustelun ja onnistunut saamaan Geraltin heittämään henkensä koko pelin toisessa taistelussa. Siinä vaiheessa alkoi riittää siltä päivältä. (Ehkä pelin minulle sopivaksi arvioima vaikeustaso "Normal" meni toiveajattelun puolelle.) En siis ole tarkastelemassa kirjaston fantasiahyllyä Sapkowskin nimen kohdalta kovinkaan lähiaikoina.
Noituri-sarjaan tutustuminen on ollut yksi rasti fantasiakirjallisuuden klassikkolistalla. Vaikka sarja on tuoreehko, se on jo sen verran iso juttu, että tutustuminen on jo melkeinpä yleissivistystä. Jos siis on kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta. Seuraava tähtäimessä oleva megaklassikko fantasiapuolelta on Michael Moorcockin Elric of Melniboné, joka varsin kätevästi on hankittu myös tähän talouteen. En ole silti ensimmäiseksi sen kimppuun karkaamassa: olen ymmärtänyt Moorcockin kirjoittavan varsin synkkää tavaraa - ja olevan korkean fantasian synkän haaran luoja tietyssä mielessä - joten tarvitsen toipumisaikaa Noiturin läpikyynisestä maailmasta. Palautan siis Kohtalon miekan omistajalleen ja nuuskin hetken aikaa ihan muita lukutuulia.
Kohtalon miekan yhtä erityisen hyvää tarinaa (nimeltään Ikuinen tuli) muistellen totean nyt kuitenkin toistaiseksi, että "vai tällainen oli se paljon puhuttu Noituri". Seuraava aiheeseen liittyvä projekti on peli The Witcher 2: Assassin of Kings, jossa olen onnistunut pääsemään tutoriaalin lävitse ja unohtamaan kaiken siinä oppimani, sössinyt ensimmäisen questini ensimmäisen keskustelun ja onnistunut saamaan Geraltin heittämään henkensä koko pelin toisessa taistelussa. Siinä vaiheessa alkoi riittää siltä päivältä. (Ehkä pelin minulle sopivaksi arvioima vaikeustaso "Normal" meni toiveajattelun puolelle.) En siis ole tarkastelemassa kirjaston fantasiahyllyä Sapkowskin nimen kohdalta kovinkaan lähiaikoina.
Noituri-sarjaan tutustuminen on ollut yksi rasti fantasiakirjallisuuden klassikkolistalla. Vaikka sarja on tuoreehko, se on jo sen verran iso juttu, että tutustuminen on jo melkeinpä yleissivistystä. Jos siis on kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta. Seuraava tähtäimessä oleva megaklassikko fantasiapuolelta on Michael Moorcockin Elric of Melniboné, joka varsin kätevästi on hankittu myös tähän talouteen. En ole silti ensimmäiseksi sen kimppuun karkaamassa: olen ymmärtänyt Moorcockin kirjoittavan varsin synkkää tavaraa - ja olevan korkean fantasian synkän haaran luoja tietyssä mielessä - joten tarvitsen toipumisaikaa Noiturin läpikyynisestä maailmasta. Palautan siis Kohtalon miekan omistajalleen ja nuuskin hetken aikaa ihan muita lukutuulia.
Noituri-sarja:
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni
Järven neito
Myrskykausi
---
Suom. Tapani Kärkkäinen
WSOY. Helsinki.
404s.
Kansi: CD Projekt RED / Kai Toivonen
Erinomaisten Witcher 2 ja Witcher 3 -roolipelien innostamina tartuin itsekin ensimmäiseen kirjaan ja petyin. Hyvin pinnallista ja mielestäni paikoin jopa suorastaan huonosti kirjoitettua fantasiaa. Hyvistä lähtöaineksista huolimatta heikko toteutus valitettavasti rikkoo immersiota. Luetun perusteella ihmettelen kovasti Sapkowskin suosiota. Olisin kovasti halunnut tykätä, mutta omalta osaltani asia saa jäädä heti ensimmäiseen kirjaan.
VastaaPoistaAssassin of Kingsissä on jo suhteellisen alkupuolella muutama todella kinkkinen kohta jopa kaikkein helpoimmalla vaikeustasolla pelattaessa. Kun niistä pääsee, eteneminen kuitenkin helpottuu.
No, sanoitit varsin suoraviivaisesti sen, mikä oli minunkin päällimmäinen kokemukseni. Tässä toisessa kirjassa yritystä on vähän enemmän, mutta jos kokonaisuus tökkii, tuskin toinen osakaan kokemusta juuri muuttaa. Tosin pelitkään eivät ole minua vielä vakuuttaneet, mutta ehkä se tästä. Sandboxien ystävänä voisin kuvitella, että etenkin kolmas osa olisi mieleeni, etenkin kun sen sisältöjäkin on kehuttu pelimekaniikkojen ohella.
PoistaNiinpä se usein on - pakolliset juonenkäynnistystehtävät hidastavat alkua, mutta kun itse pelin makuun pääsee, on meno toinen. Kiitos kannustavista sanoista!
Sen verran lisäisin vielä, että nuo pelit ovat täynnä päätään aukovaa porukkaa, joiden käytös ja sanailu kuitenkin tuntuvat rujoudessaan johdonmukaisilta ja jotenkin tilanteisiin suhteutettuna uskottavilta. Kirjassa sama asia kuitenkin tuntui ainoastaan nololta ja lapselliselta. Kumma juttu?
VastaaPoistaLuulisin, että se johtuu kerronnan kehyksestä. Kirjallisuudessa dialogi on suuri ja taitoa vaativa kerronnallinen keino, ja huonosti tehdyn dialogin tyhjyys ja latteus paljastuu armotta. Peleissä sen sijaan on paljon muitakin kerronnan tapoja - "environmental narrative" muun muassa - joten paino on vähemmän juuri dialogissa. Itsessään tyhjähkö dialogi saa siinä paljon muuta materiaalia lisäkseen. Lisäksi on aika eri juttu, auotaanko päätä jollekin etäiseksi tehdylle päähenkilölle vai omalle pelihahmolle, joka on kuitenkin tietynlainen pelaajan identiteetin ilmentymä pelimaailmassa. Monesta sävyerosta syntyy erilainen kokemus samasta(kin) sananvaihdosta.
Poista