Antti Tuuri: Ameriikan raitti

"Minä menen Ameriikkaan, sinne menevät kaikki. Kultasannalla sannoitettu on Ameriikan raitti."

Tämän kirjan päähenkilöitä voisi pitää menestyvinä miehinä: Erkillä on Pohjanmaalla mattokutomo, Taistolla huonekalufirma. Mutta edessä on heilläkin, kuten esi-isillä aikoinaan, maastamuutto ja Ameriikan raitti. Heitä ei uhkaa nälkä, vaan suomalainen verottaja. Pimeää rahaa runsaasti mukanaan he matkaavat Floridan auringon alle odottamaan verorikkomusten vanhenemista.

Ameriikan raitti on kirja nykypäivän suomalaisista siirtolaisista. Mutta näkökulma avautuu myös menneeseen: kaksi aikakautta, kaksi ilmiötä rinnastuvat, näyttävät siirtolaisten samanlaisuuden ja erilaisuuden. Antti Tuuri tuntee asiat joista kertoo. Myös sen kuinka pohjalainen oikeudentaju toimii. Tuurin omapäinen huumori on komeaa, mustanpuhuvaa ja elämänpunaista, se leikkaa syvältä ja vie mukanaan. Vakavista asioista voi kertoa monella tavalla; tällä tavalla virittäen ainoastaan Antti Tuuri. 

Olen edennyt syksyllä aloittamassani Tuurin Pohjanmaa-sarjassa jo kuudenteen ja kronologisesti toisiksi viimeiseen osaan. Kuten takakansiteksti kuvaa, Hakalan suvun tarinassa palataan jälleen Pohjois-Amerikan maaperälle. Tälläkin kertaa tarkoituksena on elämänmuutos, joskaan sen pohjana ei ole uuden elämän rakentaminen perustuksiaan myöten ruumiillisella työllä, vaan työn väistely vastaisuudessa: kirjanpitosotkujen jälkeen alkaa tuntua siltä, että ne kaikki maksamatta jääneet verot ovatkin itselle oikeutetusti kuuluvaa vaivanpalkkaa. Vaikka eihän siellä Floridassakaa viitsi jouten olla, vaan laittomia lapiohommia ja muitakin hämärähommia tulee tehtyä - ja kelpaakin tehdä, kun pienestäkin harmista voi heittää rukkaset naulaan ja haeskella turvatusti muita tuulia.

Koko teoksen sävyä hallitsee jälleen Tuurin taitava epäsuora kerronta. En ole tainnut vielä mainita Tuurin teosten yhteydessä, että olen epäsuoran kerronnan suuri ystävä. Taidokkaasti tehty epäsuora kerronta ottaa jotenkin ilmaisuvoimassaan niin valtavan etumatkan taidokkaaseen suoraan kerrontaan, etten oikein voi sitä selittää. Jotenkin nyanssit vain korostuvat voimakkaammin ja kerronnassa on tilaa monivivahteiselle. Tässä Tuuri on ehdoton mestari: jutusteleva sävy ja siihen upotettu humoristinen ja synkähkö huumori ovat myös Pohjanmaa-sarjaa kantavia voimia.

Vaikka kerronta on siten tenhoavaa, on sanottava, että paitsi hahmot myös teosten ihmiskuva ovat monella tavalla varsin vastenmielisiä synkkyydessään. Minusta sarjan edellisessä osassa, Pohjanmaassa, tuo synkkyys taipui traagiseksi ja koskettavaksikin saakka - ehkä osin tutun tapahtumapaikan ja näkemäni erinomaisen elokuva-adaptaation auttamana - mutta jotenkin sarjan muissa osissa olen tuntenut lähinnä vain melankoliaa ja lievää ahdistusta. Niin Ameriikan raitissakin: huijatuiksi tulevat, huijaavat, ihmissuhteitaan ymmärtämyyttään rikkovat ja välittömään mielihyvään tähtäävät hahmot tekevät olon varsin surulliseksi. Vaikka voin myöntää, että tällaisia ihmisiä on olemassa ja Tuuri kuvaa heitä osuvasti, huomaan ajattelevani kerta toisensa jälkeen: tätäkö on pohjalainen perintö?

Ameriikan raitin päähenkilö, Pohjanmaastakin tuttu Erkki Hakala on jälleen samankaltainen hahmo kuin sarjan kaikki päähenkilöt ovat olleet: sivustakatsojatyyppi, jonka omat valinnat ja päätökset nähdään täysin tyynesti tehtyinä laskelmina. Päältäpäin läpirationaalisena esitetty hahmo välttää suurimman osan typerimmistä tempauksista, joita hänen lähipiirinsä harrastaa tuon tuostakin. Joitakin tunteita silti heijastuu ikityynen kuoren lävitse repliikeissä ja reaktioissa, jotka kerronta tarjoilee lukijalle hämäävän ristiriidattomina ja järkiperäisinä.

Olen miettinyt Erkin - ja muidenkin sarjan päähenkilöiden - hahmoja paljonkin. Kirjoitin aiemmin Maan avaruudesta, että tällainen miehen malli on ongelmallinen häivyttäessään tunteiden merkityksen päätöksissä, mielipiteissä tai ihmissuhteissa. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä esitystapa vahvistaa ongelmallista, miehen tunteet syrjään siirtävää lähestymistapaa. Silti olen tässä sarjan aikana pohtinut, onko kuva sittenkään niin yksioikoinen. Erkin valinnat ovat ilmeisen vaihtoehdottomia ja ilmeisiä, mutta tekstistä on huomattavissa pientä hiertymää hänen toimintansa ja lopputuloksen tyydyttävyyden kanssa.

Jälkiä ja merkkejä tunteista, ristiriidoista ja hämmennyksestä on nähtävissä Tuurin vivahteikkaassa ilmaisussa. Tunteet ja inhimilliset heikkoudet eivät ole siis poissa, vaan "turvallisesti" vaimennettuja. Tosin jos lukija haluaa, on helppo tuudittautua puhtaasti rationaaliselta pohjalta toimivaan päähenkilöön. Tämä epäilemättä vetoaa ensisijaiseen kohderyhmään, Erkkiin samastuviin keski-ikäisiin mieshenkilöihin. Tuuri kirjoittaa kuitenkin tarkkasilmäisemmin ja jättää mukaan inhimillistä rosoa ja horjuntaa, mikä tuottaa tekstiin takakansitekstissäkin mainittua "elämänpunaisuutta". Tyylitelty kokonaisuus on kieltämättä toimiva, mutta (osuvuudessaankin) edustaa silmissäni mennyttä lähihistoriaa, jonka en osaa toivoa palaavan.

Talousrikollisuus on siinä mielessä kiinnostava aihepiiri, että en ole koskaan ennen lukenut talousrikollisen näkökulmasta kirjoitettua teosta. Enkä muutenkaan talousrikollisuudesta kirjoitettua kirjaa.  Kun lisäksi juuri Erkin rikos on juuri tyypillisintä talousrikollisuutta - pienyrittäjä, tilanteen lipsuminen hallinnasta, ei mahdollisuutta korjausliikkeeseen - oli minusta kiehtovaa lukea hyvin elämänmakuisesti kirjoitettua kuvausta ilmiöstä. Lisäksi koko Pohjanmaa-sarjan ajan olen ollut hyvin tyytyväinen Tuurin tapaan sisällyttää paljon kunkin aikakauden ilmiöitä teoksiinsa, joten talousrikollisuus ei jää irralliseksi ilmiöksi: sitä ympäröi sarja monenlaisia muitakin aikakauden virtauksia.

Kokonaisuutena Ameriikan raitti jäi minulle etäisemmäksi kuin Pohjanmaa, mutta se oli silti lukemisen arvoinen teos osana sarjaa. Takakannessakin mainittu siirtolaistarinoiden rinnastuminen sekä monet 80-luvun ajankohtaiset ilmiöt tekivät teoksen aihepiiristä kiinnostavan ja toivat uutta ajateltavaa ja perspektiiviä. Vaikka maailmankuvaltaan koko Pohjanmaa-sarja on ollut paikoin lannistava, suuntaan vielä viimeiseen koitokseen: Finlandia-voittaja Lakeuden kutsuun, joka on sarjan päätösosa niin sarjan sisäisen kronologian kuin kirjoitusjärjestyksenkin kannalta.

Pohjanmaa-sarja:
Ameriikan raitti


---

Antti Tuuri 1986/1990: Ameriikan raitti
Otava. Helsinki.
330s.

Kommentit

  1. Melkein meinaan kiinnostua tämän lukemisesta, kun niin mielenkiintoisesti perkaat tuota 'vaimennettua' tunteiden kuvausta, talousrikoshistoriaa ja muutenkin. Olen lukenut Tuurilta vain pari tuoreempaa teosta, mutta tuo epäsuora kerronta oli mukana myös Tangopojissa ja oli kyllä aika omaperäinen ja Tuurin käsissä toimiva ratkaisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä suositella! Tämän voi lukea ihan itsenäisenäkin teoksena, ei tarvitse sarjaa taustalleen ollakseen ymmärrettävä kokonaisuus. Tuuri on kyllä melkoinen taituri epäsuorassa kerronnassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat