Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti

Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet talvisista kytkyistään, ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt vapaudesta ja valosta.

Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa, eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujasia kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen kumahtelu.

Muutaman 2010-luvun teoksen jälkeen on hyvä palata vaihteeksi sadan vuoden taakse. Vuonna 1913 julkaistu historiallinen romaani Pietari Särkilahti on jotakin sellaista, jota ei juuri tuppaa nykypäivän kirjallisuuskuvioissa näkemään. Täysin musta hevonen se oli myös omassa lukulistassani: satuinpa vain siihen törmäämään kierrätyskirjahyllyllä ja kirjailija Santeri Ivalon Wikipedia-sivu sai kiinnostukseni heräämään. Sen mukaan Ivalo on ollut aikansa tunnetuimpia historiallisten romaanien kirjoittajia, joten Pietari Särkilahti osoittautui monellakin tapaa yleissivistäväksi tapaukseksi.

Eikä Pietari Särkilahti ole luonnehdittavissa yleissivistäväksi vain kirjoitusajankohtansa vuoksi. Teos kertoo uskonpuhdistuksesta Suomessa ja näiden tapahtumien supertähdestä, Pietari Särkilahdesta, joka oli Lutherin oppien ponnekkain levittäjä ja myös Mikael Agricolan oppimestari. Ellei satu asumaan jossakin Suomen kaupungissa, jossa on vielä jäljellä keskiaikaista rakennusperintöä, tai ole muuten vain erityisen harrastunut, uskallan väittää, että suomalaisille on keskimäärin - kiitos Ylen innon näyttää BBC:n sarjoja - tutumpi Brittein saarten keskiaika kuin suomalainen. (Tai jos tarkkoja ollaan, ruotsalainen, mutta se saivartelusta.)

Historiallinen romaani on kirjallisuuden lajina jo suorastaan - heh - historiallinen: ensimmäiseksi nykykäsityksen mukaiseksi historialliseksi romaaniksi mielletään yleensä Walter Scottin Waverley vuodelta 1814. Suomessakin ensimmäiset määritelmälliset historialliset romaanit kirjoitettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäiset julkaistiin 1850-luvulla, kun Zacharias Topeliuksen Suomen herttuatar ja Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä ilmestyivät; jälkimmäinen tosin oli valmistunut jo edellisellä vuosikymmenellä. Ivalolla oli siis jo pohja sille, miten ja mistä aiheista Suomessa kirjoitetaan historiallisia romaaneja, ja hänen pitkäksi muodostunut historiallisten romaanien tuotantonsa alkoi ilmestyä 1890-luvulla.

Erityisen kiinnostavaa romaanissa onkin historiakäsitys, jota se ilmentää. Yleiseksi vaikutelmaksi jäi, että kuvatut historialliset tapahtumat ovat hyvin väistämättömiä ja asiat seuraavat "luonnollisesti" toisiaan: maailma muuttuu ja katolisella kirkolla ei yksinkertaisesti ole enää sijaa Suomessa. Pietari Särkilahti - luonnollisesti - uskoo asiaansa horjumattomasti aivan muutamia epäilyksen hetkiä lukuun ottamatta. Hän myös perustelee uskonpuhdistusaatteen kannattamisen sillä, että ne tuntuvat oikealta ja hyveelliseltä, eikä lukijankaan oleteta sen enempiä perusteita kaipaavan muutaman valtaan ja omaisuuteen liittyvän rationaalisen argumentin lisäksi.


Särkilahti onkin aivan klassinen sankarihahmo, joka toimii aina oikein ja on samalla moraalinen lyhty ympärillään oleville. Hänen tilannetajunsa ja sanavalmiutensa ovat verrattomat, ja hän onnistuu aina valitsemaan oikeat sanat. Särkilahti edustaa siten juuri sitä päähenkilötyyppiä, jota jo modernismi mutta varsinkin postmodernismi on sittemmin pirstonut ja kyseenalaistanut.
 
Vanhahtavaa ei siten ole vain kieli, mutta myös kerronnan tapa ja hahmojen esittäminen. Vastakkainasettelu pöhöttyneen katolisen opin ja puhdistetun, idealistisen luterilaisuuden välillä on hyvin korostunut, eikä tätä vastakkainasettelua mitenkään problematisoida. Teoksen rakenne on myös jotenkin, miten sen nyt kuvaisi, pedagogisen oloinen: tarina ei seuraa esimerkiksi Särkilahden elämää ja kehitystä, vaan keskeisiä käänteitä Suomen luterilaistumisessa. Vaikka teoksessa on viihteellisiä elementtejä esimerkiksi huumorin kautta, teoksen ensisijainen pyrkimys ei ole koukuttaa lukijaa, vaan kertoa näistä tapahtumista, jotka ovat suomalaisen yhteiskunnan kannalta käänteentekeviä.


Tapahtumiin sisältyy usein Särkilahti, mutta ei aina, mikä on nykylukijalle yllättävääkin ottaen huomioon teoksen nimen. Pietari Särkilahden tarina on myös henkilökuvaus, mutta se ei keskity tapahtumiin hahmon elämän käänteiden kannalta: pikemminkin keskiössä on tapahtumaketju, jonka tämä hyvin kunnioittavassa valossa esitetty henkilö saa aikaan. Hänen henkilökohtaisen elämänsä käänteet tuodaan ikään kuin sivulauseessa esiin. Siitä johtuukin "opetuksellinen" tunnelma - tämän kirjan luettuaan pitäisi tietää Särkilahden rooli Suomen uskonpuhdistuksessa ja myös sen keskeiset virstanpylväät.

Historialliseksi romaaniksi tapahtumaympäristö on suorastaan eksoottinen. Harvoin pääsee lukemaan Suomesta, jonka kansa on katolista yhteiskuntaluokasta riippumatta. Suhtautuminen katolilaisuuteen on melko yksioikoisen kriittinen, ja katolilaiset uskonjohtajat nähdään liki poikkeuksetta omaan valtaansa ja rikkauteensa kiintyneinä ja lähinnä niiden puolesta pelkäävinä opportunisteina. Toki näkemys on sikäli inhimillinen, että menetettävinä ovat omaisuuksien, linnojen, maiden ja armeijoiden verran turvaa ja valtaa, mutta tällaisten asioiden arvostaminen nähdään teoksessa yksioikoisen vääräksi hengellisessä yhteisössä. 


Tosin ihan kiinnostavasti kirkolle lahjoitettujen tilojen palauttaminen takaisin (yleensä ylhäisistä suvuista oleville) kirkonmiehille itselleen uskonpuhdistuksen seurauksena tuottaa kiinnostavan konfliktin, jonka kanssa Särkilahtikin hetken painii: sataako uudistus sittenkin vain omaan ahneuden laariin, kun entisen perheettömyyden ja kirkolle lahjoitettujen perintötilusten sijaan Särkilahti saakin uudistusten jälkeen asua omassa kartanossaan oman vaimonsa kanssa? Sen syvemmälle ei kuitenkaan missään vaiheessa mennä, sillä epäilyksen hetkien lopuksi Särkilahti itsekseen toteaa, että oikeinhan tämä on, hän pyrkii elämään vaatimatonta elämää ja kansa on vapautettu katolisesta ikeestä.

Tapahtumaympäristöä myös kansoittaa suuri määrä 1500-luvun Suomen suuruuksia, kuten kartanonherra ja sotapäällikkö Erik Fleming, piispa Arvid Kurki, Naantalin luostarin viimeinen abbedissa Birgitta Kurki, linnanvouti ja sissitaistelija Niilo (Nils) Grabbe ja tanskalainen merirosvopäällikkö
Søren Norby. Ehtiipä vielä Mikael Agricolakin vilahtaa kuvioissa Särkilahden oppilaana. Voin suoraan myöntää, että vaikka Fleming ja Kurki mahtisukuina olivat tuttuja, Grabbe ja Norby olivat aivan uusia tuttavuuksia. Niinpä teoksen anteihin kuului myös yleissivistyksen laajentaminen, kuten olin hieman aavistellutkin.

Olen erittäin tyytyväinen, että Pietari Särkilahti osui omalle lukulistalleni. Kirjallisuutena se ei ollut mitään elämää suurempaa, mutta lukukokemuksesta tekivät kirjallisuushistoriallisesti ja ihan historiallisestikin kiinnostavan aihe, tyyli ja kirjoitusajankohta. Teoksessa konkretisoituu historian tulkinnan ja elävöittämisen aikasidonnaisuus: jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen - paitsi tieteellisessä historiankirjoituksessa, myös fiktiossa. Ivalon sukupolven ottesta oli nähtävissä jotakin Pietari Särkilahden kautta. Se muistuttaa mukavasti siitä, että nykypäivän historiallinen fiktio on aivan samalla tavoin nykyisen kulttuurisen ympäristön läpi suodatettu, aikasidonnainen tulkinta.

---

Santeri Ivalo 1913/1950: Pietari Särkilahti: historiallinen romaani
WSOY. Helsinki.
450s.

Kommentit

Viikon luetuimmat