Riikka Pulkkinen: Raja

Anja Karpalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori, on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestään kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa. 

Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat. 

Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä?

Pulkkisen tarkkanäköinen proosa kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan. 

Juuri kun olin lukenut muutamastakin kirjablogista pohdintoja Riikka Pulkkisen eri teoksista ja päättänyt, että ei kuulosta minun jutultani, tuli kierrätyskirjahyllyssä vastaan Raja. Kun siinä vaiheessa ei enää voinut Pulkkisen teosten laadun testaaminen käydä helpommaksi, laukkuunhan Raja päätyi. En ollut tiennyt, mistä Rajassa on kyse, mutta oletin sen olevan useimpien kotimaista nykykirjallisuutta edustavien teosten tapaan helppolukuinen ja mahdollisesti myös aika äkkiä unohtuva.

Molemmat ennakko-oletukseni osuivat oikeaan. Vaikka Raja käsitteli periaatteessa hyvinkin vaikeita aiheita, kuten itsetuhoisuutta, muistisairauksia, hyväksikäyttöä ja myrkyllisiä ihmissuhteita, niissä kaikissa oli jotenkin... siloiteltu sävy. Teos ei tavoittanut sitä epätoivoa, mielen särkymisen lamaannuttavuutta ja pahimmillaan rampauttavaakin uppoamista tavallisen arjen ulottumattomiin, joka mielenterveyden ongelmiin liittyy. 

Sen sijaan siinä 16-vuotias, viehättävä ja keskiluokkainen tyttö pukeutuu muodikkaisiin vaatteisiin ja haaveksii kauniista kuolemasta samalla, kun on nuoren ja perinteisellä tavalla komean äidinkielenopettajan kanssa suhteessa. Sulokkaasti ikääntynyt ja ikäisekseen freesin näköinen kirjallisuuden professori puolestaan saa uuden ja kuuman, jotenkin harlekiiniromaanilta maiskahtavan rakastajan, jonka käsivarsilla voi haikailla muistisairasta aviomiestä.

Lopulta itse ongelmat jäivätkin selvästi soittelemaan toista viulua: missään vaiheessa ei taustoitettu, mistä esimerkiksi Marin itsetuhoisuus kumpusi (hän vain "oli aina tiennyt kuolevansa nuorena"). Suhde Julianin kanssa kuvataan hyvin painostavalla tavalla, mutta sekin on pikemminkin seuraus kuin syy. Anjan kohdalla sentään ahdistus paikannettiin kuristavaan elämäntilanteeseen. Vaikutelmaksi jotenkin jäi, että mielenterveysongelmat olivat mukana vain siksi, että päähenkilöiden tragediat saataisiin tuntumaan suuremmilta, ikään kuin sievänä kulissina, jolla saadaan oikeutettua hahmojen kärsimys.  

Sievä on täsmälleen oikea sana: Rajassa ei koskaan päästy käsiksi mielenterveysongelmien todellisuuteen eli rujouteen, pelottavuuteen ja hirveyteen. Sen sijaan päähenkilöt kärsivät kauniisti ja säyseästi kuin keskiaikaiset pyhimykset, kauniissa elämänpiireissään ilman muita huolia kuin omat tunteensa. Tämä menee minusta jo vaarallisenkin representaation puolelle: mielenterveyskuntoutujat ansaitsevat myötätuntoa (vain?) kun he ovat kauniita ja ulospäin "tavallisia".

Ja ei sillä, että yhteiskuntaluokka estäisi mielenterveysongelmia tai että ulkonaisesti kunnossa olevat puitteet mitätöisivät ne. Pikemminkin ylempiin yhteiskuntaluokkiin liitetään menestys ja sitä myöten kunnossa oleva mielenterveys. Olisikin ollut ihan kiinnostavaa, jos teoksessa olisi muutenkin kuin ohimennen käsitelty tätä jännitettä, joka väistämättä liittyy aiheeseen. Lisäksi ylemmillä yhteiskuntaluokilla on paremmat mahdollisuudet hankkia ja ottaa vastaan hoitoa, joka tässäkin teoksessa oli vain menemisen kysymys.

Kun nyt tuossa aiemmin viittasin tunteisiin, täytyy sanoa, että Rajan kerronta on parhaimmillaan juuri tunteiden kuvaamisessa. Tunteiden sanallistaminen tapahtuu viehkeästi ja tunnistettavasti - tavalla, joka huonoimmillaankin menettelee oikein hyvin - minkä ansiosta lukukokemus ei jäänyt negatiivisen puolelle. Ei se kokonaisuutena tosin kovin pitkälle positiivisenkaan puolelle mennyt.

Teoksen rakenne on muodikkaasti eri aikatasoja ja näkökulmia yhdistelevä. Kerronnan rakenne toimii, vaikka ei tuotakaan mitään vau-elämyksiä. Kokonaisuutta kuitenkin tylsistyttää dialogi ja hahmojen vuorovaikutus, joka on kaavamaista, vivahteetonta ja latteaa. Useat dialogit ja repliikit ovat kuin Hollywood-elokuvien kliseelaatikosta. Hahmoissa ei ole särmää eikä persoonaa, mikä sai heidän kohtalonsa tuntumaan yhdentekeviltä. Lisäksi hahmoista 6-vuotias Anni oli erityisen epäuskottava: oli vaikea tunnistaa mitään samaa omassa lapsuudessani tai tuntemissani samanikäisissä lapsissa (ja sanon tämän henkilönä, joka muistaa todella paljon siitä, millaista oli olla 6-vuotias). Koko hahmon ainoa tarkoitus oli alleviivata Julianin ja Marin suhteen raadollisuutta.

Ja miksi, miksi ihmeessä, kaiken pitää nykyään kotimaisessa kirjallisuudessa aina pyöriä kirjallisuuden ja runouden ympärillä? Eikö päähenkilö voi olla kiinnostava, jos hän ei ole kiinnostunut kirjallisuudesta ja erityisen hyvä sen analysoimisessa? Eikö silloin tule ironinen jännite teoksen juonen kanssa, kun juoni kuitenkin seuraa kaavamaisimpia kerronnan kuvioita? On vaikea löytää ylikäytetympää kliseetä kuin äidinkielenopettajan ja "syvällisen" oppilastytön suhde, vaikka hakisi kissojen ja koirien kanssa.

Ja toisinkin päin - miksi tehdä toisesta päähenkilöstä kirjallisuuden professori, kun teoksessa ei kuitenkaan uskalleta mennä tieteenalan todellisiin kysymyksiin, vaan pysytään yleistajuisella ja samalla turhauttavan harhaanjohtavalla tasolla? Kyllä, viittaan nyt siihen suhteellisen absurdiin väitöskirjapalaverikohtaukseen, joka todellisuudessa ei kelpaisi edes kandityön - hätinä minkään kurssin lopputyönkään - suunnitelmaksi. Se, että teoksessa voidaan tragedian "tutkimuksen" varjolla viittailla tragediaan joka kohdassa, tuntuu auttamattoman päälleliimatulta. 

Yhteenvetona Raja on nopealukuinen, lukijalle todella helpoksi tehty ja lähes kaikki vastaukset valmiina antava teos. Raja-tematiikka on ainoa, jossa on jotakin monimerkityksellisyyttä ja monitahoisuutta - joskin sekin muodostuu eutanasian aidosti monimutkaisesta konseptista, ei niinkään aiheen käsittelystä juuri tässä teoksessa. Muut raja-tematiikan kohteet, kuten aikuistuminen ja kielletty rakkaussuhde, eivät edenneet kysymyksenasettelua pidemmälle kuin aivan hetkittäin ja silloinkin melko yllätyksettömästi.

Maailmassa, jossa on entistä vähemmän itsestäänselvyyksiä, näin paljon itsestäänselvyyksiin luottava teos antaa lukijalle hyvin vähän eväitä sekä emotionaalisella että älyllisellä tasolla. Teoksessa tartutaan isoihin asioihin ja suuriin, tuskallisiin kysymyksiin, mutta ei kuitenkaan olla valmiita katsomaan niitä silmästä silmään, vaan pysytään kevyellä ja pinnallisella tasolla. Raja on kuin se ihmisenä ihan hellyttävä hyvänpäiväntuttu, joka ei koskaan kyseenalaista yhtään mitään eikä oikein tunnu muutenkaan kykenevältä itsenäiseen ajatteluun. 

---

Riikka Pulkkinen 2007: Raja
Gummerus. Helsinki.
399s.
Kansi: Harri Tahvanainen, Jenni Noponen