Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
40 tapaa pahoittaa mielensä!"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi." Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso.Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusvaroitus". Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.
Minun ei alun alkaen ollut tarkoitus tarttua Mielensäpahoittajaan uudelleen, koskaan. Ensimmäisestä puolihuolimattomasta lukukerrasta oli jäänyt mieleen vain jotenkin teennäiseksi jäävä päähahmo, viimeistelemätön kokonaisuus ja kaiken kattava mitäänsanomattomuus. Niinpä sitten kuitenkin kävi, että huomatessani Mielensäpahoittajan lähimmässä kirjahyllyssä jäin muistelemaan näitä tuntemuksiani.
Koska en mitenkään saanut perusteltua tuolloisia selkäydinreaktioitani, päätin yrittää uusintalukua. Tällä kertaa aikoisin myös pistää merkille, mistä viimeistelemättömyyden ja teennäisyyden vaikutelma oikein syntyisi, jos olisi syntyäkseen. Olenhan loppujen lopuksi aito kirjablogien mielensäpahoittaja, joka pahoittaa mielensä kirjasta kuin kirjasta, joten miten voisin jättää bloggaamatta Mielensäpahoittajasta?
Koska en mitenkään saanut perusteltua tuolloisia selkäydinreaktioitani, päätin yrittää uusintalukua. Tällä kertaa aikoisin myös pistää merkille, mistä viimeistelemättömyyden ja teennäisyyden vaikutelma oikein syntyisi, jos olisi syntyäkseen. Olenhan loppujen lopuksi aito kirjablogien mielensäpahoittaja, joka pahoittaa mielensä kirjasta kuin kirjasta, joten miten voisin jättää bloggaamatta Mielensäpahoittajasta?
No niin, tästä lähtee: kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun oli niin kovin hutaisemalla tehty tämä päähahmo tässä kirjassa. Nimittäin sain kuin sainkin paikallistettua, mikä teennäisen vaikutelman tuotti: keskenään ristiriitaisilla ja oudon epäuskottavilla piirteillä aikaan saatu, stereotypioista rakennettu hahmo (tämä on ilmeisesti nyt sitä liioittelua), jonka funktio on käytännössä toimia välineenä nykyisten kolmi- ja nelikymppisten omakuvan piirtämisessä. (Tai niin oletin, vaikka mielensäpahoittajan poika, jossa lukijan kuuluisi nähdä itsensä, on kuunnellut nuorena The Beatlesia. Eli kuuluuko hän sittenkin suuriin ikäluokkiin? Mutta hänen lapsensa ovat vasta pieniä, vanhinkin vielä teini. Ota nyt selvää.)
Päähenkilö nimittäin käyttää sujuvasti yllättäviä X-sukupolven elämään kuuluvia käsitteitä ja konsepteja ja toisaalta taas on samalla liioitellun tietämätön nykyajan humputuksista, joita tietysti paheksuu. Lukijan tulisi siis hyväksyä, että mielensäpahoittajalle trendikahvilat ovat tutumpia kuin kerrostalot - vaikka marketissa käyntikin on turha ja ylenpalttinen kokemus - miten nyt vain sattuu milloinkin sopimaan. Hän on eronnut kirkosta, mutta tilastoi joka sunnuntai ehtoollisella kävijät. Hän on henkeen ja vereen maalainen ja ikänsä luonnossa liikkunut, mutta ei tiedä, miltä orava näyttää.
Mielensäpahoittaja on kuin teoksen kannessa kuvattu hahmo: vanhanaikaisiksi luulemiinsa vaatteisiin pukeutunut kloppi, joka kuvittelee omien kasvojensa tilalle ikänestorin ja on puhuvinaan hänen kauttaan. Lopputulos ei vakuuta. Takakansiteksti kohottaa kulmia yhtä lailla. Mitä tarkoittaa, että Kyrö "antaa äänen" kuvaamalleen sodankäyneelle sukupolvelle? Minusta se nimen omaan yritetään ottaa pois tällä teoksella. Suomen kirjallisuus on klassikkoja myöten täynnä juuri saman ja nimenomaisen sukupolven kirjoittamaa kirjallisuutta. Miksi sille täytyy antaa erikseen ääni?
Vai onko Mielensäpahoittajan tarkoitus antaa ääni sodankäyneelle sukupolvelle 2010-luvulla, muuttuneen maailman keskellä? Kyseisen sukupolven viimeaikaiselle hiljaisuudelle kirjallisuusrintamalla on syy: suurin osa ikäluokasta on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mielensäpahoittaja autolla ajelevana ja lehtiä lukevana alkaa olla jo puolimyyttisen transsendenssin saanut proto-veteraani, joka sadan vuoden rajapyykkiä hipoen edelleen vetelee parikymmenkilometrisiä hiihtolenkkejä. Toisin sanottuna alkaa käydä todella hämäräksi, keitä tässä ollaan kuvaamassa ja että onko "äänen antamisen" kohdetta alkuunkaan olemassa.
Pääasiassa teoksessa mielensäpahoittajan sisäisyys näyttäytyy pitkälti kokoelmana irrationaalisia jääräpäisyyksiä. Maanläheisiä ne ovat, toki, ja tätä puolta korostamalla voidaan puolestaan nauraa kohderyhmälle, kaupunkilais-nelikymppisille, ja muistuttaa heitä hassunhauskasti elämän perusarvoista, jotka välillä arjen touhotuksessa unohtuvat. Että on hyvä välillä muistaa että kala tulee järvestä ja huomata, että itsekin on jämähtänyt omaan nuoruusaikaiseen musiikkinsa.
On sitten tietysti maku- ja käytöstapakysymys, että onko sodankäynyttä sukupolvea (tai mitään muutakaan kovia aikoja kokenutta ihmisryhmää) asiallista käyttää tällaisen puolinarsistisen asian keppihevosena. Politiikassa ei näytä olevan niin pientä asiaa, etteikö sen tiimoilta voisi veteraaneilla vähän ratsastella, ja näemmä sellaisesta leivotaan hyväksyttyä käytäntöä myös nykykirjallisuuteen. Kaipa tämäkin on luettavissa nyt sitten hiipuvan sukupolven postmodernina (tai post-postmodernina, mitä onkaan) rekonstruktiona ja "aaveen" kaltaisena uudelleenluentana kyseisestä sukupolvesta jälkipolvien näkökulmasta.
Päähenkilö nimittäin käyttää sujuvasti yllättäviä X-sukupolven elämään kuuluvia käsitteitä ja konsepteja ja toisaalta taas on samalla liioitellun tietämätön nykyajan humputuksista, joita tietysti paheksuu. Lukijan tulisi siis hyväksyä, että mielensäpahoittajalle trendikahvilat ovat tutumpia kuin kerrostalot - vaikka marketissa käyntikin on turha ja ylenpalttinen kokemus - miten nyt vain sattuu milloinkin sopimaan. Hän on eronnut kirkosta, mutta tilastoi joka sunnuntai ehtoollisella kävijät. Hän on henkeen ja vereen maalainen ja ikänsä luonnossa liikkunut, mutta ei tiedä, miltä orava näyttää.
Mielensäpahoittaja on kuin teoksen kannessa kuvattu hahmo: vanhanaikaisiksi luulemiinsa vaatteisiin pukeutunut kloppi, joka kuvittelee omien kasvojensa tilalle ikänestorin ja on puhuvinaan hänen kauttaan. Lopputulos ei vakuuta. Takakansiteksti kohottaa kulmia yhtä lailla. Mitä tarkoittaa, että Kyrö "antaa äänen" kuvaamalleen sodankäyneelle sukupolvelle? Minusta se nimen omaan yritetään ottaa pois tällä teoksella. Suomen kirjallisuus on klassikkoja myöten täynnä juuri saman ja nimenomaisen sukupolven kirjoittamaa kirjallisuutta. Miksi sille täytyy antaa erikseen ääni?
Vai onko Mielensäpahoittajan tarkoitus antaa ääni sodankäyneelle sukupolvelle 2010-luvulla, muuttuneen maailman keskellä? Kyseisen sukupolven viimeaikaiselle hiljaisuudelle kirjallisuusrintamalla on syy: suurin osa ikäluokasta on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mielensäpahoittaja autolla ajelevana ja lehtiä lukevana alkaa olla jo puolimyyttisen transsendenssin saanut proto-veteraani, joka sadan vuoden rajapyykkiä hipoen edelleen vetelee parikymmenkilometrisiä hiihtolenkkejä. Toisin sanottuna alkaa käydä todella hämäräksi, keitä tässä ollaan kuvaamassa ja että onko "äänen antamisen" kohdetta alkuunkaan olemassa.
Pääasiassa teoksessa mielensäpahoittajan sisäisyys näyttäytyy pitkälti kokoelmana irrationaalisia jääräpäisyyksiä. Maanläheisiä ne ovat, toki, ja tätä puolta korostamalla voidaan puolestaan nauraa kohderyhmälle, kaupunkilais-nelikymppisille, ja muistuttaa heitä hassunhauskasti elämän perusarvoista, jotka välillä arjen touhotuksessa unohtuvat. Että on hyvä välillä muistaa että kala tulee järvestä ja huomata, että itsekin on jämähtänyt omaan nuoruusaikaiseen musiikkinsa.
On sitten tietysti maku- ja käytöstapakysymys, että onko sodankäynyttä sukupolvea (tai mitään muutakaan kovia aikoja kokenutta ihmisryhmää) asiallista käyttää tällaisen puolinarsistisen asian keppihevosena. Politiikassa ei näytä olevan niin pientä asiaa, etteikö sen tiimoilta voisi veteraaneilla vähän ratsastella, ja näemmä sellaisesta leivotaan hyväksyttyä käytäntöä myös nykykirjallisuuteen. Kaipa tämäkin on luettavissa nyt sitten hiipuvan sukupolven postmodernina (tai post-postmodernina, mitä onkaan) rekonstruktiona ja "aaveen" kaltaisena uudelleenluentana kyseisestä sukupolvesta jälkipolvien näkökulmasta.
En voi silti väittää, etteikö Mielensäpahoittaja olisi samalla hellyydenosoitus kuvaamalleen sukupolvelle, niin ilmeistä on tekstistä huokuva luotto sukupolven edustamien perusarvojen paikkansapitävyyteen kaiken sen jääräpäisyyden alla. Teos kuvaa kohteensa sympaattisessa valossa siitä huolimatta, että kutsuu lukijan nauramaan päähahmolle. Pehmeyttä soppaan tuo ensinnäkin se, että välillisesti kritisoinnin ja naurun kohteena on myös aiottu yleisö, kolmi-nelikymppiset. Toisekseen korostetaan mielensäpahoittajan inhimillisyyttä ja kovan pinnan alla piilevää haavoittuvuutta, mikä tuntuikin olevan teoksen rehellisintä antia. Lopulta Mielensäpahoittaja on kuitenkin hellyydenosoituksena kömpelö eikä vaikuta täysin vilpittömältä.
Mainitaan nyt sana vielä muistakin kirjallisista arvoista kuin sisällöstä. Teoksen rakenne muistuttaa pakinakokoelmaa ja toimiikin sellaisenaan ihan hyvin. Kielessä käytetty kohosteisuus eli käytännössä mielensäpahoittajan kielenkäyttö tiettyjen fraasien ja rakenteiden ympärille rakennettuna puheenpartena toimii sekin ilman valittamista. (Joskin, kuten edellä mainittiin, tyyli kaatuu vähän väliä omaan näppäryyteensä. Mehevä vastakkainasettelu tekstissä menee aina sisäisen logiikan edelle.) Juoni puolestaan rakentuu melkeinpä tyylikkäästi päällisin puolin irrallisten tekstien mittaan. Teknisesti siis periaatteessa kaikki kunnossa. Ylipäätään kerronnan tyyli on parhaimmillaan osuvaa ja koskettavaa, huonoimmillaan viimeistelemätöntä ja alleviivaavaa.
Tämän teoksen käynnistämä Mielensäpahoittaja-brändi on kannustettu jo kunnolliseen raviin eli jatko-osaa ja oheistuotetta pukkaa. Voisin kuvitella, että kun näin vähäisellä huolellisuudella saadaan näin hyvä brändi pystyyn, mitäs sitä turhaan nostamaan tasoa jatkossakaan. Itse siis jätän Mielensäpahoittajan jatko-osat pois lukuvaliostani. Ei nimittäin miellyttänyt se hienoinen härskin haju.
Tämän teoksen käynnistämä Mielensäpahoittaja-brändi on kannustettu jo kunnolliseen raviin eli jatko-osaa ja oheistuotetta pukkaa. Voisin kuvitella, että kun näin vähäisellä huolellisuudella saadaan näin hyvä brändi pystyyn, mitäs sitä turhaan nostamaan tasoa jatkossakaan. Itse siis jätän Mielensäpahoittajan jatko-osat pois lukuvaliostani. Ei nimittäin miellyttänyt se hienoinen härskin haju.
---
Tuomas Kyrö 2010/2012: Mielensäpahoittaja.
WSOY. Helsinki.
130s.
Kansi: Mika Tuominen, Veikko Somerpuro, Peter von Bagh
Todella hyvä ja mainio kirja. Olen lukenut koko sarjan ja katsonut elokuvankin ainakin kaksi kertaa.
VastaaPoistaLukumakuja on yhtä monta kuin lukijoitakin. Osaisitko eritellä, mikä tässä sarjassa viehättää?
PoistaMainio kirjoitus ja analyysi tästä kirjasta. Olen pitkään halunnut Mielensäpahoittajan lukea ja ostinkin sen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2015. Aloittelin sitten lukea kirjaa (silloin joskus), mutta se on vieläkin minulla kesken. Täytynee yrittää jossain vaiheessa uudelleen alusta alkaen. Kirja ei suoranaisesti jäänyt kesken siksi, että se olisi ollut jotenkin superhuono: en vain saanut itseäni oikein innostumaan siitä, mikä tarkoittaa sitä ettei taida olla tyylillisesti ns. mun juttu.
PoistaTästä on pidetty kyllä kovasti meteliä, ja se teoksesta on kaiketi tehnyt niin suositun: moni kohderyhmään kuuluva ja kuulumatonkin on siihen tarttunut. Mutta sisällöllisestihän Mielensäpahoittaja on paljolti sitä, että vedotaan tiettyihin arvoihin ja oletuksiin, joita ajatellaan suomalaisilla yleisesti olevan, ja sitten vahvistetaan niitä. Eli yritetään sanoa juuri se, mitä lukija haluaakin kuulla, ja se uppoaa moneen. Ei tietenkään kaikkiin - tyylistä, arvoista tai sisällön mielekkyydestä voi olla montaa mieltä.
Poista