Emily Brontë: Humiseva harju
Humiseva harju on Englannin kirjallisuuden suuria klassikoita, monitahoinen ja väkevä rakkausromaani, jonka tapahtumat liikkuvat Yorkshiren jylhillä nummilla. Se kertoo kohtalonomaisen tarinan tuhoavista ihmissuhteita, torjutusta rakkaudesta ja kostosta.Vuonna 1847 ilmestynyt Humiseva harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti viemään hänen nimensä maailmankirjallisuuden historiaan.
Olen nyt lukenut Humisevan harjun kolmannen kerran. Ensimmäinen kerta oli lukiossa, jolloin yritin varovasti siirtyä "vakavamman" kirjallisuuden pariin koettamalla lukea klassikkokirjallisuutta. Aika ei tosin ollut vielä kypsä, ja moniulotteisemman kirjallisuuden makuun pääsin oikeastaan vasta 20-vuotiaana. Tuolloin luin mieluiten viihteellistä historiallista fiktiota. Lyhyesti sanottuna Humiseva harju siis ahdisti minua suunnattomasti: kaikilla oli paha olla, ympäristöä ei ollut romantisoitu tippaakaan ja tapahtumien kaari ja kerronnan tapa olivat 1800-luvun kirjallisuuteen tottumattomalle outoja. Inhosin koko teosta.
Toisen kerran tartuin teokseen yliopistossa, kun huomasin lukumakuni muuttuneen. Historiallinen fiktio ei enää oikein iskenyt, ja olin löytänyt muutamia uusia kirjailijoita, joista pidin. Aloin siis epäillä, että näkemykseni myös Humisevasta harjusta saattaisi muuttua. Luin teoksen uudemman kerran, ja eikö mitä. Olin aivan tyrmistynyt koko kirjan ajan kerronnan sujuvuuden ja psykologisen otteen tyylikkyyden vuoksi, ja teoksesta tuli heti yksi vakiosuosikkini. Koska tuosta lukukerrasta alkaa jo olla aikaa, uusintaluku on ollut suunnitelmissani jo ainakin vuoden.
Ja nyt vihdoin oli sopiva hetki sille, että otin jo ajat sitten hankkimani teoksen hyllystä ja lukaisin sen lävitse. Ja sanon lukaisin, koska minulla meni neljä- ja puolisataasivuiseen teokseen vain noin puoli viikkoa. Maltoin tuskin laskea kirjaa käsistäni. (Samalla tuntui syttyvän lukuilo, joka on ollut kiireiden keskellä välillä hieman kadoksissa, ja pari kirjaa on mennyt ihan vain Humisevan harjun imussa.) Teos oli toki synkkä, mutta edelleen myös ällistyttävän tarkkanäköinen, vivahteikas ja inhimillisyyttä kypsästi tarkasteleva teos.
Gotiikka on minusta tyylisuuntauksena hyvin kiehtova noin peruslähtökohdiltaan. Mielikuvituksen, unen ja myyttisen historian korostaminen yhä tiedekeskeisemmän maailman keskellä on toki vastareaktio, mutta kirjallisuudessa se ilmenee mielenkiintoisina fantastisina maailmoina, jotka tuovat palan epätodellista mukanaan teoksissa usein kuvattuun arkitodellisuuteen. Humisevan harjun goottilainen sisältö liittyy kiinnostavasti luontoon, sen käsittämättömyyteen ja voimaan (niiden ilmeisimpien kummitusjuttujen lisäksi, toki). Nummi tuntuu olevan teoksessa oma hahmonsa, joka antaa reunaehdot kahden talon asukkaiden elämälle.
Minulla nousevat aina niskakarvat pystyyn, kun joku kuvailee Humisevaa harjua "rakkaustarinaksi". Suurin osa teoksen hahmoista ei ole rakkautta nähnytkään, ja erityisen käsittämätöntä on kutsua Catherinen ja Heathcliffin kieroutunutta, manipuloinnin ja hyväksikäytön värittämää riippuvaisuussuhdetta "suurten rakastavaisten traagiseksi tarinaksi", vai mitäs näitä nyt on ollutkaan. Minun luennassani kyse on vain ja ainoastaan kontrollista ja jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta, joten ihmissuhde (saati sen osapuolet) eivät koko tarinan aikana näe tervettä hetkeä.
Gotiikka on minusta tyylisuuntauksena hyvin kiehtova noin peruslähtökohdiltaan. Mielikuvituksen, unen ja myyttisen historian korostaminen yhä tiedekeskeisemmän maailman keskellä on toki vastareaktio, mutta kirjallisuudessa se ilmenee mielenkiintoisina fantastisina maailmoina, jotka tuovat palan epätodellista mukanaan teoksissa usein kuvattuun arkitodellisuuteen. Humisevan harjun goottilainen sisältö liittyy kiinnostavasti luontoon, sen käsittämättömyyteen ja voimaan (niiden ilmeisimpien kummitusjuttujen lisäksi, toki). Nummi tuntuu olevan teoksessa oma hahmonsa, joka antaa reunaehdot kahden talon asukkaiden elämälle.
Itse luen Humisevan harjun eräänlaisena psykologisesti sietämättömän tarkkanäköisenä ihmiskokeena, joka suoritetaan fiktiivisillä hahmoilla. Teoksen tapahtumapaikkoja on oikeastaan vain kaksi: Rastaslaakso ja Humiseva harju, kaksi taloa nummella, eristettynä muusta maailmasta. On kaksi perhettä, jotka kahden avioliiton kautta kytkeytyvät toisiinsa, ja jotka joko ovat omissa oloissaan tai tekemisissä toistensa kanssa - ulkopuolinen maailma on kyllä olemassa, mutta sinne siirtyvät hahmot lakkaavat olemasta teoksen maailmassa, kunnes he palaavat takaisin. Kaksi taloa ja nummi ovat koko maailma.
Kahden talon ja kahden perheen kuvaelma, jota värittää eristyneisyys, sivistyksen kaukaisuus sekä alhaisista tunteista syntyvä negatiivinen kehä (jota kukaan ei pysty katkaisemaan, vaan johon vedetään ja liki hukutetaan jokainen lähelle uskaltautuva), on uskottavuudessaan vavahduttava. Kukaan hahmoista ei ole läpikotaisin paha, vaan vahingolliset käytösmallit esitetään prosessina - joka, kuten loppu toiveikkaasti esittää, on käännettävissä myös toiseen suuntaan.
Minusta merkittävän teoksesta kuitenkin tekee vasta sen jälkipuoli. Alkupuolen asetelma ja Catherinen ja Heathcliffin tuskailut ovat jo itsessään hienosti kuvattuja, mutta varsinaisen ristivalotukseen teemoistaan teos kiertyy siinä vaiheessa, kun päästään toiseen sukupolveen ja mielestäni teoksen täydellistävään osaan. Toinen sukupolvi on perinyt sekä vanhempiensa heikkoudet että vahvuudet, joskin uusina yhdistelminä. On äärimmäisen kiehtovaa seurata, kuinka vanhempien valinnat heijastuvat ällistyttävän sävykkäästi lasten luonteissa ja käytöksessä. Tämä jälkimmäinen vaihe myös mielestäni vasta kokoaa teoksen teemat täydellisiksi.
Sen takia vuoden 2012 elokuva Humiseva harju jäi minusta tietyllä tavalla vajaaksi: se jätti pois teoksen kruunaavan ja täydellistävän osan eli seuraavan sukupolven ja kertoi ainoastaan Catherinen ja Heathcliffin tarinan (tai sen alkuosan). Se on vähän sama, kun Taru sormusten herrasta -trilogiasta olisikin filmattu vain kaksi ensimmäistä osaa ja todettu, että eiköhän kaikki oleellinen ollut tässä. Pitäisikin katsoa tämä vuoden 2012 Humiseva harju -elokuva uudemman kerran, kun sekin on aikoinaan tullut hankittua. Kuka tietää, ehkäpä täydennän tätä kirjoitusta virkistettyäni sillä muistiani.
Kahden talon ja kahden perheen kuvaelma, jota värittää eristyneisyys, sivistyksen kaukaisuus sekä alhaisista tunteista syntyvä negatiivinen kehä (jota kukaan ei pysty katkaisemaan, vaan johon vedetään ja liki hukutetaan jokainen lähelle uskaltautuva), on uskottavuudessaan vavahduttava. Kukaan hahmoista ei ole läpikotaisin paha, vaan vahingolliset käytösmallit esitetään prosessina - joka, kuten loppu toiveikkaasti esittää, on käännettävissä myös toiseen suuntaan.
Minusta merkittävän teoksesta kuitenkin tekee vasta sen jälkipuoli. Alkupuolen asetelma ja Catherinen ja Heathcliffin tuskailut ovat jo itsessään hienosti kuvattuja, mutta varsinaisen ristivalotukseen teemoistaan teos kiertyy siinä vaiheessa, kun päästään toiseen sukupolveen ja mielestäni teoksen täydellistävään osaan. Toinen sukupolvi on perinyt sekä vanhempiensa heikkoudet että vahvuudet, joskin uusina yhdistelminä. On äärimmäisen kiehtovaa seurata, kuinka vanhempien valinnat heijastuvat ällistyttävän sävykkäästi lasten luonteissa ja käytöksessä. Tämä jälkimmäinen vaihe myös mielestäni vasta kokoaa teoksen teemat täydellisiksi.
Sen takia vuoden 2012 elokuva Humiseva harju jäi minusta tietyllä tavalla vajaaksi: se jätti pois teoksen kruunaavan ja täydellistävän osan eli seuraavan sukupolven ja kertoi ainoastaan Catherinen ja Heathcliffin tarinan (tai sen alkuosan). Se on vähän sama, kun Taru sormusten herrasta -trilogiasta olisikin filmattu vain kaksi ensimmäistä osaa ja todettu, että eiköhän kaikki oleellinen ollut tässä. Pitäisikin katsoa tämä vuoden 2012 Humiseva harju -elokuva uudemman kerran, kun sekin on aikoinaan tullut hankittua. Kuka tietää, ehkäpä täydennän tätä kirjoitusta virkistettyäni sillä muistiani.
Humiseva harju on ehdottomasti hyllyssäni jäädäkseen. Tulen varmasti lukemaan sen vielä monta monituista kertaa, ja se on omilla listoillani brittiklassikoiden kolmen parhaan joukossa ja ylipäätään kaikista lukemistani romaaneista kymmenen parhaan joukossa. Toki se on melkoisen synkeä matka, mutta toisaalta siinä sanotaan paljon ja asiaa. Sekä sävyltään että tunnelmaltaan se on täysin omaääninen ja kuvaa yhä edelleen ihmisyyttä riipaisevan tunnistettavasti.
---
Emily Brontë 1847/2012: Humiseva harju
Suom. ? (Painoksessa ei kerrota tätä tietoa.)
Karisto. Hämeenlinna.
451s.
Kansi: Eden Upton Eddis (1812-1901): Maria Louisa, Lady Penrhyn
Mielenkiintoinen näkökulma. :) Luin tämän sen yhden ja ainoan kerran joskus lukiossa, ja päädyin myös inhoamaan teosta. Ehkä siksikin, että kirja ei vastannut yhtään sitä mielikuvaa mikä minulle oli syntynyt. "Intohimoinen rakkaustarina" on ehkä se kuvaus mitä kuulee kaikkein eniten. Minä taas en tykännyt yhdestäkään henkilöhahmosta ja en kokenut tätä romanttisena rakkaustarinana ollenkaan, vaan lähinnä ahdistavana ja jotenkin kylmänä. Olen miettinyt jo vähän aikaa, josko lukisin tämän uudestaan. Onhan siitä jo yli kymmenen vuotta kulunut viime lukukerrasta.
VastaaPoistaTässähän on huomattavissa selkeä kaava! Lukio ei näemmä ole kovin optimaalinen aika lukea tämä kirja, vaikka teos kuinka kirjalistan tekijöitä kiehtoisi... Ja lisäksi tuo hämmentävä, odotuksia väärään suuntaan vääntävä "rakkaustarina"-mainostus. Romantiikka on tästä kirjasta tosiaan äärimmäisen kaukana, sekä hahmojen elinympäristössä että heidän välisissään suhteissa. Suosittelen kokeilemaan uudelleen!
PoistaKomea kirjoitus Humisevasta harjusta, joka on eräs minunkin suosikkini. Minuun se kolahti jo ensimmäisellä lukukerralla (olin yli parikymppinen silloin), mutta kestäisi toisenkin luennan. Pitäisikin ottaa se joskus uusintalukuun.
VastaaPoistaMinäkään en ymmärrä, miksi Humisevaa harjua “mainostetaan” rakkaustarinana. Sama juttu muuten Anna Kareninan kanssa: senkin sanotaan olevan suuri rakkaustarina, vaikka itse asiassa kirja pitää sisällään todella paljon muuta kuin Vronskin ja Annan suhteen, joka on itse asiassa vain yksi säie massiivisessa romaanissa.
Ota ihmeessä. Olisi kiinnostavaa kuulla lukukokemuksestasi.
PoistaNo niinpä, Anna Karenina on kyllä toinen tapaus. Hyvä on, elämää suurempi romanssi noin ajatuksena on tietysti vetävä ja aina muodissa. Mutta vaikka tuolla mainostuksella saataisiin uutta yleisöä kirjan pariin, eihän yleisö saa sitä, mitä oli luvattu. Toki joku voi ihastua teokseen joka tapauksessa, mutta todennäköisesti myös kirjaa luetaan "väärässä" genressä ja pidetään epäonnistuneena. Kuten minulle taisi käydä silloin teininä.
Luin tämän 14-vuotiaana ja tykkäsin jo silloin, mutta aikuisena olen innostunut kirjasta vielä enemmän. Yksi romanttisimmista rakkaustarinoista ja aika hauskakin.
VastaaPoistaOn kyllä mysteeri, miten Emily Bronte on pystynyt kirjoittamaan tällaisen kirjan, jos on totta ettei hänen elämässään tapahtunut paljon mitään. Ei kai tällaista tarinaa pysty ihan tyhjästä nyhjäisemään.
Mukava tieto, että joku on pitänyt tästä jo teini-ikäisenä. Ensin hämmennyin tuota "hauska"-kommenttiasi, mutta nyt kun mietin, kirjaa on kyllä todella mukava lukea. Nellyn maanläheisen ilmaisun läpi suodatettuna tapahtumien sävyt pehmenevät, ja hänen sanankäänteillään tapahtumissa on jopa hauskuuden vivahduksiakin. Minulle romantiikkaa edustaa lähinnä se suhde, jonka kuvailuun koko kirja päättyy. Mutta monipuolinen teos kaiken kaikkiaan!
PoistaAivan. Kuten tämän laitoksen esipuheessa mainitaan, Emilyn on täytynyt tarkkailla ympäristöään ja ymmärtää siitä paljon. Teos on niin valtavan tarkkanäköinen, että se on jo mykistävää, ja entistä mykistävämpää se on siksi, että vähä materiaali on käytetty hyödyksi todella tehokkaasti.