François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja


Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. 

Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. 

Kuvasta ei liene vaikea hoksata, mitä on tapahtunut. Pantagruelisti on taas käynyt lukulistallani lobbaamassa ja loppu on historiaa. Neljäs ja viimeinen Rabelaisin jättiläisistä kertova teos on suomennettu vasta 2014 eli lähes 500 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tällä kertaa Pantagruel hoveineen on aivan ajan hermolla eli lähtee purjehtimaan Intiaan laivastollaan. Löytöretken tuloksena löytyykin mitä eriskummallisimpia esineitä, olentoja ja valtakuntia, ja paikoin meriseikkailu saa ennemmin odysseian sävyjä. 

Jos vertaa kolmeen aiempaan teokseen, jotka olen Rabelaisilta lukenut, tämä neljäs tapaus erottui seasta erityisesti juuri teemaltaan sijoittuessaan lähes kokonaisuudessaan merille, saariin tai satamiin. Minusta vaihdos oli oikeastaan aika mukavakin, sillä varsinaiselta sisällöltään se on aivan taattua Rabelaisia: sanoja pyöritellään ja pyöräytellään, väännellään ja käännellään, ladotaan ja läiskitään. Huumori on liioiteltua ja usein myös piikittelee jotakuta kirjailijan vastustajaa. Alatyyliä ei vältellä, vaan Rabelaisin lääkärintuntemusta ja siten eri ruumiinosien ja niiden toimintojen pikkutarkkaa kuvailua hyödynnetään täysimääräisesti. Etäisesti nonsense-tyyppistä hassunkuuloisten sanalistojen rallatteluakin harjoitetaan. Ytimeltään se ei niinkään siis eroa aiemmastaan, vaan Neljännessä kirjassa ainoa oleellinen muutos on ympäristö.

Verrattuna edelliseen osaan, jossa pääosassa oli lähinnä Panurge, Pantagruelin oma Hessu Hopo, tämä teos oli teemaltaan yllättävän mukava. Edellisen krjan teemana oli vaimon etsintä, ja vaikka itse huumoria lähinnä tahkottiin samoista absurdeista ja pöhköistä asetelmista ja tapahtumista kuin Rabelaisissa ylipäätään, ajan synkkä naiskuva tuli turhan näkyville ja hämärsi lukukokemustani varsin ikävänpuoleisesti. Tässä teoksessa niin ei käy, sillä naishahmoja lähinnä vilahtelee erilaisissa kaskuissa ja sivuhahmoina. Lisäksi seikkailumuotoinen merenkulkukertomus on yllättävän viihdyttävä ja soveltuu mainiosti Rabelaisin muovailuvahaksi. Nyt kun muistelen, lapsenakin Narnian tarinoita lukiessani Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin oli sarjan kirjoista siellä suosikkikärjen tuntumassa. 

Toki myönnän etuoikeuteni asiassa sikäli, että löytöretket olivat monilla tavoin hyvin väkivaltaisia, kulttuureja ja ihmisiä tuhoavia tapahtumaketjuja. Vaikka elän niiden rikastuttamassa läntisessä kulttuuripiirissä, jostain syystä on liian helppo ajatella, että nämähän eivät minuun liity mitenkään. Eivätkä suoraan tietenkään liity, mutta on tärkeä nähdä löytöretkien erittäin keskeinen rooli siinä, miten maailmasta tuli sellainen kuin se on. (Yliopistossa historiaa opiskellessani maailmanhistorian kurssilla löytöretket mainittiin yhdeksi kurssin tärkeimmäksi asiaksi niiden valtavan vaikutuksen vuoksi.) 

Ja tämähän liittyy Rabelaisiin siten, että en voinut olla huomaamatta arkiseen sävyyn tehtyä eksotisointia ja toiseuttamista, joka ilmeni muiden maiden asukkien luokittelemiseen jo ennalta "ei-ihmisiksi", joilla on outoja raajoja, tapoja ja eläimellisiä ulottuvuuksia. Tietysti outojen otusten keksiminen on kiinnostavakin osoitus ihmisluonnon mielikuvituksellisuudesta ja asia, jota on harrastettu aina kaikkialla, mutta siitä tulee aika karmea yhdistelmä, kun se liitetään toiselta näyttäviin ja toisessa kulttuurissa eläviin ihmisiin. Eli toisin sanottuna Rabelaisissa on rivien välissä aivan selkeästi nähtävissä aikansa eetos löytöretkeilijöiden automaattisesta ylemmyydestä verrattuna "löydettyjen" alueiden alkuperäisväestöön. Jollekin toiselle tämä lienee ihan samalla tavalla epämukava kehys kuin minulle oli vaimon etsintään (ja naisten välinearvoon) keskittyvä teos. 

Tietysti "alkuperäisväestö" vedellään Rabelaisissa huoletta lekkeriksi esimerkiksi kuvaamalla pitkään sotaretkeä makkaroiden maahan, jossa kävelevä makkara-armeija pistää kovasti kampoihin Pantagruelin joukoille (jotka joutuivat rakentamaan valtavan vale-emakon, jonka kyydissä sitten pääsivät hyökkäysasemiin). Lisäksi huolimatta siitä, kuinka kauas merellä oikein purjehditaan, millaisista myrskyistä tai merihirviöistä selvitään, vastaan tulevat kansat ovat jotenkin hyvin ranskalaisia. Ilmeistä on, että teoksessa ei niinkään olla kiinnostuneita löytöretkeilystä itsessään, vaan lähempänä olevien asioiden käsittelyyn etäännytettyinä ja usein vielä jotenkin hassulla tavalla väänneltyinä. 

Vastaan tulee esimerkiksi saari, jolla palvotaan kiihkeästi paavia ja pyhänä kirjana toimivat paavilliset dekretaalit. Tällä näpäytellään tietysti katolista kirkkoa ja sen jäykkää hierarkiaa. Tietysti joukossa on myös pelkkää pelleilyä, jolla saadaan kerrottua joku alapäähumoriaiheinen anekdootti tai toistamaan joku antiikin kertomus läskiksi lyötynä. Antiikin tarinoita ja viitteitä jälleen nimittäin piisaa ylitsepursuava määrä, ja nykylukija olisikin ihan hätää - tai pikemminkin huvittomuutta - kärsimässä ilman lopun runsasta viitekokoelmaa. Rabelais viljelee jopa seuraavan tason huumoria: teoksessa viitataan antiikin tarinoihin, mutta toistuvasti niin väärin (erityisesti Panurgen suulla), että se näyttäytyy jo varsin tahallisena, yhtenä lisäsilmäniskuna niille, jotka aihetta tuntevat (arvaan, että muille humanisteille). 

Kiinnostava puoli Rabelaisin satiirissa on läpi kirjasarjan - ja tässäkin teoksessa - ollut juuri ajankohtaisuus. On helppo ymmärtää, miksi hän ei ollut aina kovin suosittu nipistellessään arvovaltaisiakin herroja ilkikuriseen sävyyn. Vaikka Rabelais on nykyään länsimaisen kirjallisuuden suuria klassikoita, vakavan kuuloisen klassikkostatuksen ei soisi peittävän sitä tosiasiaa, että huumori syntyy hyvin räävittömistä jutuista ja kaskuista, jotka huvittivat lukijoita jo ilmestymisaikanaan ja jatkavat huvittamista edelleen (toki kaikista eniten ne huvittavat pantagruelisteja). Myös hulvattomuuden yhdistäminen antiikin näennäiseen pönötykseen onnistuu todistamaan, että klassikkokirjallisuuden ei tarvi ottaa mitään vakavasti, edes muita klassikoita. Rabelaista lukiessa ei pääse unohtumaan, että jo antiikin kirjallisuus sisältää suuren määrän huvituksia, älyttömyyksiä ja nasevaa sanailua. 

Lopuksi - paitsi tämän kirjan, myös Rabelaisin jättiläissarjan lopuksi - on sanottava, että Rabelaisin teokset ovat vauhdikas syöksykiito läpi 1500-luvun ilmiöiden ja humanistisen maailman. Takakannessa lupailtua "renessanssin elämäniloa" siellä sitten lienee (ihan jännä termivalinta sitä silmällä pitäen, että samoihin aikoihin niin sanotusti trendasi myös kuolemantanssi-tematiikka), mutta päällimmäiseksi jää lämmin tunne siitä, että ei kai sitä ihminen niin ole muuttunut tässä ajassa: halu hassutella, kirjoitella nokkeluuksia ja sukkeluuksia sekä yksinkertaisesti päästää mielikuvituksensa - ja Rabelaisin kohdalla myös lukeneisuutensa - valloilleen on pysynyt samana, ja tuloksissa on paljon asioita, jotka riemastuttavat yhä tänä päivänä. 

---

François Rabelais 1552/2014: Pantagruelin neljäs kirja jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista
Suom. Ville Keynäs
Siltala. Helsinki.
245s.
Kansi: Mika Tuominen

Kommentit

Viikon luetuimmat