Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

"Ah, miten suoneni sykkivätkään, kun sormeni sattumoisin hipaisee hänen sormeaan, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla!" 

Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi maailmankirjallisuuden suurista rakkausromaaneista. Ilmestyessään vuonna 1774 siitä tuli hetkessä aikansa luetuin ja puhutuin romaani, joka herätti vastakaikua varsinkin nuorison keskuudessa. Nuori Werther oli kirjallisuuden ensimmäinen moderni eurooppalainen, joka kyseenalaisti perinteiset arvot ja ihanteet ja etsi vimmaisesti omia rajojaan. 

Vaikka minulla oli kaikenlaisia lukusuunnitelmia talvelle, olen mukamas ollut niin kauhean kiireinen, etten ole ehtinyt edes kirjastossa käydä. Niinpä on täytynyt tyytyä niihin kirjoihin, joita on omassa hyllyssä ollut valmiina. Huomasinkin, että neljästä tammikuussa lukemastani kirjasta peräti kolme oli sellaisia, jotka olen lukenut joskus aiemmin. Toki se "aiemmin" on ollut melkein kymmenen vuotta sitten, mutta kuitenkin. Ja näyttää siltä, että lukujonossa on ollut aika vahvasti valkoisten ja miesten edustus. Että myönnän sen Akutagawan teoksen yhteydessä koostamani lukulistan olevan yhä korkkaamatta. 

Lyhyesti ja selkeästi tiivistettynä: kirjojen hankintaan ja valintaan ei ole viime aikoina ollut mitään valtavaa paloa. Hyllystä on melkein kirjaimellisesti tullut luettua mitä on käteen osunut. Werther ei ole siinä mielessä mikään kestosuosikkini, että se oleskelisi vakituisesti hyllyssäni. En suoranaisesti omista tätä teosta, vaikka se hyllyssäni onkin.

Lainasin sen lähipiirin kirjahyllystä kauan sitten opintojen ensimmäisenä vuonna ihka ensimmäistä kirjallisuustieteellistä esseetäni varten. (Essee onnistui ja sain siitä jotenkin maagisesti arvosanan 5, mutta en kuollaksenikaan muista, mikä sen näkökulma oli.) Sitä ei ole kyselty takaisin, ja olin unohtanut sen olemassaolon. Voi siis sanoa, että Werther ei ole minulle mikään kovin sykähdyttävä tai merkityksellinen teos. 

Uudelleenluin sen lähinnä siksi, että oikeastaan ensimmäisellä lukukerrallani tuolloin aikoinaan en varsinaisesti lukenut sitä kaunokirjallisena teoksena - josta ensisijaisesti nautitaan - vaan tutkimuskohteena, josta pitää löytää sopivaa materiaalia siihen viitekehykseen, jonka kautta olin aihetta tarkastelemassa.

Nyt muistuu mieleeni, että minun oli älyttömän vaikea päättää, lukeako ensin teos vai etsiäkö teoriaa jonka lävitse se lukea - kauhea muna-kana-ongelma! Sehän se olikin, sillä yleensä kirjallisuudentutkijat eivät aloita ns. tyhjältä pöydältä, kuten minä ensimmäisen vuoden syksyllä, vaan taustalla on paljon luettua teoriaa ja sitten joku teos alkaa resonoida teorian kanssa. En muista kyllä, mitä lopulta tein, mutta jotenkin selvisin. 

Essee tuotti runsaasti kyyneliä ja hampaiden kiristystä, 10-tuntisen kirjoitusrupeaman sekä tuhotun suklaalaatikon. Nämä kaikki loistivat poissaolollaan tällä lukukerralla (viimeinenkin, valitettavasti). Satasivuinen gradu kourassa on helppo naureskella lempeästi tälle loputtomalta tuntuneelle viidentoista sivun pyrähdykselle, mutta jostain syystä lukukokemus ei ollut ihan hirveästi edellistä elähdyttävämpi. Tähän kertaan ei sisältynyt paineita, mutta sen sijaan huomasin, että juuri nyt en ihan hirveästi kaipaa etuoikeutettua märehdintää 1700-luvun hienostopiireistä. 

Ei sillä, että asetelma suoraan tekisi teoksesta jotenkin huonon. Toki kirjailijat ovat kautta aikojen kirjoittaneet tutuista aiheista ja ympäristöistä, ja kun vieläpä kohdeyleisönä on tainnut olla muu ylhäisö tai vähintäänkin keskiluokka, on näkökulma vaikuttanut tietysti varsin neutraalilta lähtökohdalta pohtia universaaleja käsitteitä.

Ja ei sillä, alkupuheessa ja takakansitekstissä nimetään teoksen ansioiksi juuri ilmaisuvoimaisuus ja kauneus sekä tunteen korostamisen ja etualaistamisen aiemmista ihanteista poiketen. Valistuksen vuosisata kieltämättä herätti aikalaisissa monenlaisia vastaväitteitä, joihin lukeutuu teoksen itsensä lisäksi Wertherin useaan kertaan mainitsema Ossianin laulut. 

En siis taaskaan käy kieltämään teoksen kirjallisia arvoja. Kirjeromaani on kiinnostava formaatti etenkin, kun Wertherissä käytetyssä versiossa on poistettu täysin vastauskirjeet. Kyseessä ei ole siis kirjeenvaihto, vaan nippu Wertherin kirjeitä. Armottoman peiliin katsomisen kautta päästään syvälle Wertherin sisäiseen maailmaan, joka heijastuu ympäröivän luonnon kuvauksessa.

Kieli on runollista ja rönsyilevää, suorastaan vuodattavaa. Tämä on ehkä ensimmäinen asia, jonka koen edelleen Goethella hieman vieraaksi. Kerronta tulee ehkä hieman liikaa päälle. Tunne vain vyöryy, eikä oikeastaan ole kovin paljon väliä, mitkä Wertherin kertomista asioista todella pitävät paikkansa. Tunne on syntynyt, ja se elää omaa elämäänsä hyvin pientenkin ulkoisten kimmokkeiden lietsomana. 

Toinen ongelma tyylin ohella on se, että jotenkin Werther hahmona vaikuttaa minusta hyvin vastenmieliseltä. Tai sanotaanko niin, että jotenkin hänen kiintymyksensä Lotteen ei ole sitä sorttia, joka antaisi lähtökohdat kovin hyvälle rakkaustarinalle. Lotte ei varsinaisesti ole kukaan, edes Wertherille, vaan hän on kaikin puolin virheetön toisinto ajan naisihanteesta ja siinä se. Lotte on tavoittamaton tunteiden täyttymys, ei kokonainen, Wertheristä irrallinen persoona. 

Tämä pitäisi tietysti ottaa vain kirjallisuuden kannalta - että teos kertoo nuoren ihmisen kamppailusta itsensä kanssa - mutta olen sisäistänyt noin henkilökohtaisella tasolla jonkinlaisen automaattisen vieroksunnan sellaisia ajatusmalleja kohtaan, jossa toinen ihminen on vain väline. Werther ei ehkä sitä tiedosta, mutta hänen rakkautensa on täysin itsekeskeistä.

Tietysti sellaisena tarina on tragedia, mutta näitä tragedioita näkee ja kuulee niin paljon, etteivät juuri tätä teosta suoranaisesti erota massasta kuin 1700-luvun tyyliseikat ja kirjallisuushistoriallinen painoarvo (sitä on muun muassa tituleerattu historian ensimmäiseksi nuorisovillitykseksi). Lisäksi kyllästyttää ihan vain ylikäytöstä johtuvan tylsistymisen vuoksi se, että naishahmo - tai ylipäätään rakkauden kohde - on ainoastaan yksiulotteinen symboli jollekin päähenkilön kaipaamalle asialle. 

Vaikka toisinaan mukana on sulokkaita ilmaisuja tai vaikuttavia julistuksia ja luontoa kuvataan hyvin viehättävästi, eivät ne riitä kannattelemaan Wertheriä noin oman lukumakuni kannalta. Eikä asiaa oikein paranna se tahattomaan koomisuuteen taipuva kuolinkohtaus, jossa Werther ampuu itseään päähän ("aivot olivat valuneet ulos") mutta elää vielä kaksitoista tuntia ja on erilaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, minä aikana kaikki ystävät ehtivät jättää jäähyväisensä. En tiedä, pitääkö paikkansa se kirjallisuushistoriallinen anekdootti, että monet teokseen samastuvat nuorukaiset tekivät Wertherin innoittamana itsemurhia, mutta näkisin, että Wertherissä on juuri sellaista "vaarallista" ylevän ja melodramaattisen itsemurhan kuvausta, joka teki myös Enkeli-Elisasta ongelmallisen. 

Tiivistettynä: minulle lukijana Wertherissä on todella vähän mitään tuoretta, joka saisi ajattelemaan uudella tavalla tai joka tiivistäisi osuvasti jotakin. Tai ehkä se tiivistääkin - itsekeskeisyyden, jota lietsotaan toisen ihmisen heijastuksen avulla - mutta sanotaanko niin, että teos keskittyy turhan paljon itsepetokseen ja sen sympatisointiin, jotta olisin saanut siitä irti mitään suoranaisia oivalluksia. Jospa nyt muistaisin seuraavalla visiitillä palautta Wertherin kotihyllyynsä. 

---

Johann Wolfgang von Goethe 1774/1999: Nuoren Wertherin kärsimykset
Suom. Markku Mannila
Otava. Helsinki.
208s.
Kansi: Joel Melasniemi