J. R. R. Tolkien: Húrinin lasten tarina

Tummasävyinen, jylhä tarina Húrinin lapsista vie kauas menneisyyteen, aikaan tuhansia vuosia ennen Tarua Sormusten Herrasta, ja kytkeytyy Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. Vääjäämättä traagiseen päätökseen etenevällä tarinalla on vahvoja yhtymäkohtia Kalevalan taruun Kullervosta. 

Ensisanansa vuonna 1918 saanut Húrinin lasten tarina tunnetaan pääpiirteissään Keskeneräisten tarujen kirjasta ja Silmarillionista. J. R. R. Tolkienin käsikirjoituksista ja katkelmista sen on ensimmäistä kertaa koonnut yhtenäiseksi teokseksi hänen poikansa Christopher Tolkien, alkuperäistä aineistoa kunnioittaen. 

Olen ensimmäisen kerran lukenut Húrinin lasten tarinan sinä versiona, jona se Silmarillionissa esiintyy. Vaikka olenkin lukenut Silmarillionin parikin kertaa ja Keskeneräisten tarujen kirjan ainakin kerran, täytyy sanoa, että Tolkienin valtavassa Keski-Maan ja Beleriandin historiassa sydämeni on aina sykkinyt enemmän Keski-Maalle (ja, no, Númenorille!). Beleriand on jäänyt jotenkin kaukaiseksi ja melko sumuiseksikin, sillä nimiä ja hahmoja on vain niin valtava massa enemmän. Mutta toki sielläkin on ne tietyt tarinat, jotka nousevat muiden ylitse. 

Yksi niistä on tietysti Húrinin lasten tarina. En voi sanoa, että se olisi koskaan ollut suosikkini (Kalevala-yhteydet eivät hetkauta, koska en ole koskaan oikein ollut Kalevalan tarinoiden ystävä) mutta ei toisaalta inhokkikaan. Tässä vaiheessa täytyy tehdä oikeastaan tavalliseen tapaani tunnustus: ostin tämän teoksen hyvin pitkälti Alan Leen kuvitusten ja yleisen tyylikkyyden (ja nostalgisen Tolkien-fanituksen) vuoksi. 

Kun aikoinani hurahdin Tolkieniin, oleellinen osa olivat pian Alan Leen visualisaatiot. Ne inspiroivat myös kaltaistani harrastajapiirtäjää, ja siinä vaiheessa piirustukseni täyttivät kaikenlaiset fantasia-aiheet. Kirjoitin johonkin teini-iän päiväkirjaani, että haaveeni on osata kuvittaa yhtä hyvin kuin Lee. Se ei aivan toteutunut, mutta edelleenkin katselen todella mielelläni Alan Leen kuten myös toisen legendaarisen Tolkien-kuvittajan, John Howen, kuvituksia. Tässä teoksessa Leen työlle on annettu arvoa, ja painolaatu on korkeatasoista. Teos on kiiltäväsivuinen, jotta kuvat pääsevät oikeuksiinsa. 

Kiinnitin nyt ensimmäisen kerran huomiota varsinaiseen kirjoitustyyliin, jolla Húrinin lasten tarina oli toteutettu. Noin korkeaksi fantasiaksi siinä on erittäin, erittäin minimalistinen suhde yksityiskohtiin. Myöhemmissä fantasiateoksissa on tullut trendiksi kuvailla hyvinkin tarkkaan maailmaa, johon lukija yritetään saada uppoamaan. Húrinin lasten tarinassa - joka tyyliltään muistaakseni on aika lähellä Silmarillionia - annetaan hahmojen toiminnan, ajatusten ja tunteiden saada valokeila, ja erittäin harvoin kuvaillaan esimerkiksi asuja. Ainoa pikkutarkan kuvailun kohde on luonto. 

En osaa suoraan sanoa, juontuuko juuri tästä Tolkienin omalaatuinen kirjallinen ääni, vai onko aika vain päässyt tekemään tepposet muistilleni. Tarussa sormusten herraa on ehkä jonkin verran myös kaikuja myös Tolkienin satutuotannon ja nonsense-kirjallisuuden pitkistä, lallattavista luetteloista, etenkin hobittilan kuvauksessa. Sen sijaan Húrinin lasten tarina on Silmarillionin kanssa yhteneväistä arkaaista ja vanhoja legendoja jäljittelevää tyyliä. 

Suurin kritiikki nykypäivänä Tolkienin tuotantoa kohtaan perustuu sen vanhakantaisiin arvoihin, joita monet lukijat eivät pidä enää samastuttavina tai moraalisesti ongelmattomina. Myös Húrinin lasten tarina on aikansa tuotos, ja vaikka siinä ei alleviivatakaan arvomaailmaansa mitenkään sormi pystyssä, on esimerkiksi mustavalkoisuus ja maailman tietty "luonnollinen" hierarkkisuus asioita, jotka kohottavat toisinaan lukijan kulmia. 

Kuitenkin Tolkienin teoksissa näkisin itse olevan arvoa juuri siinä mielessä, missä fantasiakirjallisuudella usein on: kysymyksenasetteluiden ja skenaarioiden esittäjinä. Tolkienin fantasiamaailma on ikään kuin hyvin teoreettinen, vaikka Tolkien itse sanoikin inhoavansa allegorioita. Ja varsinaisen allegorian kautta lukeminen muuttuu oikeastaan aika vaaralliseksikin mustavalkoisuuden kanssa. 

Mutta parhaimmillaan näkisin Tolkienin teoksissa olevien kysymyksenasetteluiden olevan hyvin yksinkertaisia ja arkisia - miten hahmot toimivat, kun kokevat tulevansa loukatuiksi, puhuvatko he suoraan vai piiloutuvatko. Vaikka yksityiskohtia on vähän, persoonia ja heidän valintojaan on paljon. Ne muodostavat yhden säikeen Tolkienin teosten kiehtovuudessa. 

Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan sellainen pieni kutina, että täytyisi lukea pitkästä aikaa Taru sormusten herrasta. Olen hieman kahden vaiheilla. Toisaalta haluaisin lukea sen suomeksi, sillä se olisi hyvin nostalgista ja päästäisi lähemmäs sitä kokemusta, joka teki siitä minulle niin tärkeän. Jossain vaiheessa minulla oli tapana lukea Sormusten herra kerran vuodessa. Arvioisin, että olen lukenut koko 1200-sivuisen teoksen viitisen kertaa. 

Toisaalta en ole koskaan lukenut alkukielellä tätä teosta, josta olen nähnyt ja kuullut lukemattomia repliikkejä ja lainauksia englanniksi ja jonka pohjalta tehtyjen pelien sanaston avulla opin paljon englantia varhaisteininä. Varmasti tulen lukemaan Sormusten herran ties montako kertaa, joten kyse on vain siitä, mistä aloittaa. Húrinin lasten tarina toimi pienenä alkupalana ja johdatuksena takaisin Beleriandin ja Keski-Maan metsiin. 

---

J. R. R. Tolkien (Toim. Christopher Tolkien) 1918/2007: Húrinin lasten tarina
Suom. Kersti Juva
WSOY. Helsinki. 
317s.
Kuvitukset: Alan Lee