Antti Tuuri: Talvisota
Talvisota on vaikuttava kunnianosoitus suomalaisille rintamasotilaille, jotka lähimpänä joutuvat katsomaan sodan kuolemankasvoja.Tässä kirjassa Martti, nyt jo vanha mies, kertoo siitä mitä hänelle ja hänen komppanialleen talvisodassa tapahtui. Martti kuului Laurilan komentamaan Jalkaväkirykmentti 23:een, joka oli melkein kokonaan pohjalaisista koottu.Teoksen totuuspohja on vankka: sen perustaa ovat autenttiset sotapäiväkirjat, mukana olleiden haastattelut ja kertomukset.Mutta suora dokumentti Talvisota ei ole. Se on kertomus tavallisesta miehestä sodassa: rivimiehen kuvaus siitä mitä hän koki ja tunsi sodan tappotyötä tehdessään. Kun poikkeusolot jatkuivat ja muuttuivat ainoaksi olemassa olevaksi todellisuudeksi, luonnottomaksi ja mahdottomaksi. Ja silti on pakko kestää.
Olenpa sitten edennyt jo Pohjanmaa-sarjan puoliväliin. 20-luvun Yhdysvallat on jätetty taakse ja niin myös Johannes Hakala. Tarinan seuraavassa osassa kertojana on Johanneksen poika Martti Hakala, joka jo alussa vihjaa isän lähteneen meren yli ja jääneen sille tielleen syistä, joita ei aiemmissa osissa juuri avattu. Tämän seuraavan Hakalan ääni on täsmälleen samanmoinen kuin isänsä: suoraviivainen ja tasasävyinen, olivat tapahtumat iloisia tai kaameita.
Tavallaan se, kuinka Martti Hakala on persoonaltaan ja käytökseltään kuin eri maassa ja pari vuosikymmentä myöhemmin elävä Johannes Hakala, on toisaalta ymmärrettävää - kirjassahan ei niinkään ole kyse Martista itsestään, vaan yleismaailmallisesta sotasukupolven kokemuksesta ja juuri (etelä)pohjalaisista lähtökohdista käsin - mutta toisaalta se taas tuntuu jotenkin... vieraannuttavalta. On hieman vaikeampi ajatella Marttia talvisotaa käyvänä ja kaikkien sen vaikeuksien lävitse rämpivänä yksilönä, kun on yhtäkkiä tullut tietoiseksi tekstuaalisesta tasosta, eikä uppoutuminen tapahtumien vietäväksi niin vain käykään. Joitakin lukijoita - kuten itseäni - voi tuo äänen muuttumattomuus hahmon vaihtuessa jäädä jopa kiusaamaan.
Tavallaan se, kuinka Martti Hakala on persoonaltaan ja käytökseltään kuin eri maassa ja pari vuosikymmentä myöhemmin elävä Johannes Hakala, on toisaalta ymmärrettävää - kirjassahan ei niinkään ole kyse Martista itsestään, vaan yleismaailmallisesta sotasukupolven kokemuksesta ja juuri (etelä)pohjalaisista lähtökohdista käsin - mutta toisaalta se taas tuntuu jotenkin... vieraannuttavalta. On hieman vaikeampi ajatella Marttia talvisotaa käyvänä ja kaikkien sen vaikeuksien lävitse rämpivänä yksilönä, kun on yhtäkkiä tullut tietoiseksi tekstuaalisesta tasosta, eikä uppoutuminen tapahtumien vietäväksi niin vain käykään. Joitakin lukijoita - kuten itseäni - voi tuo äänen muuttumattomuus hahmon vaihtuessa jäädä jopa kiusaamaan.
Tietysti asiaan liittyy laajempiakin kokonaisuuksia, kuten Tuurin kirjoitustyyli ylipäätään. (Tulee myös muistaa, että Talvisota on kirjoitettu itse asiassa ennen kahta kronologisesti aiempaa osaa.) Tuurin tyyli on itsessään oikeinkin mukavaa luettavaa: sen sävy on jutusteleva ja sellaisena jotenkin turvallisuutta luova. Sävy tuo mieleen esimerkiksi isovanhempieni sukupolven tavan kertoa tarinoita elämänsä varrelta. Tekstissä on itseironiaa, tunteen etäännyttämistä ja rauhallinen ote tapahtumiin. Efektiä vahvistaa edelleen juuri sopivissa paikoissa ripotellut puhekielisyydet, jotka edelleen vahvistavat tunnetta kiikkustuolista kertoilusta.
Kun sävy on samalla tuttu ja tapahtumien raadollisuudesta pehmeästi etäännyttävä, on periaatteessa helppo solahtaa katselemaan kipeitä tapahtumia tämän suojaavan tarinakerroksen läpi. Martin tuntiessa vihaa, pelkoa tai surua ei lukijaa vedetä mitenkään väkivaltaisesti mukaan tuntemaan hahmon kanssa näitä asioita kuten joissakin sodankuvauksissa. Sen sijaan lukija voi itse pysyä etäällä ja vain tuntea myötätuntoa, jos haluaa.
Itse asiassa näin "pehmeä" ote talvisotaan - tuohon tuhannesti tulkittuun ja erilaisissa versioissa uudelleen elettyyn tapahtumasarjaan, joka (Mike Pohjolan osuvin sanoin) saa Suomen historian kaareutumaan ympärilleen - tuo mieleen, että ehkäpä osasyynsä Tuurin version suosioon on sen jonkinlainen terapeuttisuus. Teoksen ilmestyessä 80-luvulla on sodankäynyt sukupolvi ollut vielä valtaosa lukevasta yleisöstä, ja rintamaltakin on omakohtaista kokemusta hyvin monella.
Kuluneen vuosikymmenen aikana on tullut julkisessa keskustelussa esiin yhä enemmän tutkimuksia ja journalismia, jotka tarkastelevat toisen maailmansodan traumojen jälkiä yhteiskunnallisella ja yksilöllisellä tasolla. Tuurin teos on varmasti tarjonnut yhden tavan käsitellä näitä kokemuksia: rauhallinen, turvallisesta näkökulmasta ja tilanteesta puhuva ääni sanallistaa kaiken, mitä ehkä itse ei ole osannut muotoilla edes ajatuksena.
Olen joskus miettinyt, että miksi ihmeessä toisesta maailmansodasta ja etenkin talvisodasta on jaksettu Suomessa kirjoittaa niin paljon. Saati lukea! Mutta Talvisota antoi siitä jonkinlaisen ajatuksen: ehkä kokonaisia sukupolvia koskettanut ja elämään huomattavasti vaikuttanut (ja sopivan tarinallinen ja sitä myötä identiteetin rakennukseen paremmin kuin hyvin sopiva) ajanjakso on oikeasti tarvinnut aika paljon prosessointia.
Tarkoituksena ei nyt ole leimata kaikkea Suomessa kirjoitettua talvisota-aiheista kirjallisuutta miksikään kansakunnan oirekimpuksi, mutta ehkä tämä voisi olla yksi juonne tarpeessa kerrata tapahtumia loputtomiin. Sittemmin talvisota on tosin koteloitunut kulttuuriseksi symboliksi, jonka merkitys on aika vakiintunut, joten nykykirjoittaminen tehdään tätä uutta taustaa vasten. Yhtä kaikki, talvisodan pitkä varjo heittyy edelleen kotimaisen kirjallisuuden ylle, hyvässä ja pahassa.
Vielä sana itse sodan kuvauksesta. Talvisota on teoksena sarja yksittäisen sotilaan vaiheita rintamalla. Käytännössä kirjan konkreettiset tapahtumat keskittyvät asemien muutoksiin, hyökkäyksiin, puolustuksiin, tunnelmiin korsuista ja juoksuhaudoista, ansojen rakenteluun, kaluston kuvailuun ja tietenkin kuoleman kuvailuun. Tietenkin kaikessa on oma draaman kaarensa, mutta kuten käytännössä kaikissa muissakin sotien taisteluita käsittelevissä kohtauksissa, kohtaukset puuroutuvat päässäni ja ajatusten lipsuminen on erityisen herkässä. Siinä mielessä on oikein hyvä, että teos oli toistaiseksi sarjan lyhyimpiä - pointti tuli selväksi näinkin.
No, nyt on talvisota sitten sodittu. Seuraava sarjan osa onkin hieman erilainen kokemus, sillä sen juoni on minulle jo ennestään tuttu: katsoin kuluneena kesänä teoksesta tehdyn elokuvan. Nyt kiinnostaakin, onko myös Pohjanmaa kirjoitettu ensimmäisestä persoonasta - miksi toisaalta ei olisi? - ja että tuleeko alkuteos olemaan yhtään samankaltainen elämys kuin elokuva oli. Pohjanmaa-sarjassa riittää siis vielä monenlaista purtavaa.
Kun sävy on samalla tuttu ja tapahtumien raadollisuudesta pehmeästi etäännyttävä, on periaatteessa helppo solahtaa katselemaan kipeitä tapahtumia tämän suojaavan tarinakerroksen läpi. Martin tuntiessa vihaa, pelkoa tai surua ei lukijaa vedetä mitenkään väkivaltaisesti mukaan tuntemaan hahmon kanssa näitä asioita kuten joissakin sodankuvauksissa. Sen sijaan lukija voi itse pysyä etäällä ja vain tuntea myötätuntoa, jos haluaa.
Itse asiassa näin "pehmeä" ote talvisotaan - tuohon tuhannesti tulkittuun ja erilaisissa versioissa uudelleen elettyyn tapahtumasarjaan, joka (Mike Pohjolan osuvin sanoin) saa Suomen historian kaareutumaan ympärilleen - tuo mieleen, että ehkäpä osasyynsä Tuurin version suosioon on sen jonkinlainen terapeuttisuus. Teoksen ilmestyessä 80-luvulla on sodankäynyt sukupolvi ollut vielä valtaosa lukevasta yleisöstä, ja rintamaltakin on omakohtaista kokemusta hyvin monella.
Kuluneen vuosikymmenen aikana on tullut julkisessa keskustelussa esiin yhä enemmän tutkimuksia ja journalismia, jotka tarkastelevat toisen maailmansodan traumojen jälkiä yhteiskunnallisella ja yksilöllisellä tasolla. Tuurin teos on varmasti tarjonnut yhden tavan käsitellä näitä kokemuksia: rauhallinen, turvallisesta näkökulmasta ja tilanteesta puhuva ääni sanallistaa kaiken, mitä ehkä itse ei ole osannut muotoilla edes ajatuksena.
Olen joskus miettinyt, että miksi ihmeessä toisesta maailmansodasta ja etenkin talvisodasta on jaksettu Suomessa kirjoittaa niin paljon. Saati lukea! Mutta Talvisota antoi siitä jonkinlaisen ajatuksen: ehkä kokonaisia sukupolvia koskettanut ja elämään huomattavasti vaikuttanut (ja sopivan tarinallinen ja sitä myötä identiteetin rakennukseen paremmin kuin hyvin sopiva) ajanjakso on oikeasti tarvinnut aika paljon prosessointia.
Tarkoituksena ei nyt ole leimata kaikkea Suomessa kirjoitettua talvisota-aiheista kirjallisuutta miksikään kansakunnan oirekimpuksi, mutta ehkä tämä voisi olla yksi juonne tarpeessa kerrata tapahtumia loputtomiin. Sittemmin talvisota on tosin koteloitunut kulttuuriseksi symboliksi, jonka merkitys on aika vakiintunut, joten nykykirjoittaminen tehdään tätä uutta taustaa vasten. Yhtä kaikki, talvisodan pitkä varjo heittyy edelleen kotimaisen kirjallisuuden ylle, hyvässä ja pahassa.
Vielä sana itse sodan kuvauksesta. Talvisota on teoksena sarja yksittäisen sotilaan vaiheita rintamalla. Käytännössä kirjan konkreettiset tapahtumat keskittyvät asemien muutoksiin, hyökkäyksiin, puolustuksiin, tunnelmiin korsuista ja juoksuhaudoista, ansojen rakenteluun, kaluston kuvailuun ja tietenkin kuoleman kuvailuun. Tietenkin kaikessa on oma draaman kaarensa, mutta kuten käytännössä kaikissa muissakin sotien taisteluita käsittelevissä kohtauksissa, kohtaukset puuroutuvat päässäni ja ajatusten lipsuminen on erityisen herkässä. Siinä mielessä on oikein hyvä, että teos oli toistaiseksi sarjan lyhyimpiä - pointti tuli selväksi näinkin.
No, nyt on talvisota sitten sodittu. Seuraava sarjan osa onkin hieman erilainen kokemus, sillä sen juoni on minulle jo ennestään tuttu: katsoin kuluneena kesänä teoksesta tehdyn elokuvan. Nyt kiinnostaakin, onko myös Pohjanmaa kirjoitettu ensimmäisestä persoonasta - miksi toisaalta ei olisi? - ja että tuleeko alkuteos olemaan yhtään samankaltainen elämys kuin elokuva oli. Pohjanmaa-sarjassa riittää siis vielä monenlaista purtavaa.
Pohjanmaa-sarja:
Talvisota
---
Antti Tuuri 1984/1989: Talvisota
Otava. Helsinki.
242s.
Kansi: Hannu Taina
Kommentit
Lähetä kommentti