Vladimir Solouhin: Hunajaa leivälle
Jos ottaa lukuun uusintapainokset, löytyy kirjahyllystä viidettäkymmentä kirjallisuuslajiltaan mitä erilaisinta, jopa yllättävääkin Vladimir Solouhinin (s. 1924) kirjaa.Mitä suurimmalla kiinnostuksella ulkomaalaiset lukijat ottivat muutama vuosi sitten vastaan moskovalaisen kustannusliike Progressin englannin kielellä julkaiseman Solouhinin kertomuskokoelman, josta pian jouduttiin ottamaan uusintapainoskin. "Löysin siitä sellaisen kuvauksen Venäjän elämästä, jollaisesta kotimaassamme kuulemme puhuttavan aniharvoin," kirjoitti eräs lukija Englannista.Valmistautuessaan julkaisemaan kirjansa suomen kielellä tekijä lisäsi siihen Venäjän federaation valtionpalkintoon yltäneitä uusimpia kertomuksiaan.
Tämä varsin jänskästi kaikesta muusta lukemastani poikkeava novellikokoelma on jälleen kierrätyskirjahyllyn tuttavuuksia. Kyseessähän on kokoelma neuvostoliittolaisia novelleja, jotka ovat - kuten takakansikin kertoo - moskovalaisen kustannusliike Progressin valikoimaa ja jotka on kirjoittanut Venäjän federaation valtionpalkinnon saanut kirjailija. Tässä siis vasta tekstiä, joka on läpäissyt monet seulat. Oikeastaan se saikin minut ottamaan kirjan mukaani: mielenkiinto sitä kohtaan, millaista on useankin sensuurin lävitse kulkenut kirjallisuus.
Odotin tietysti paasaavuutta, julistamista ja kiihkeitä tunteita. No, sain ilokseni huomata ennakko-olettamuksieni olevan täysin vääriä. Solouhin ei saarnaa, osoittele eikä palvo - paitsi luontoa - vaan sen sijaan hän on kirjoittaa erittäin tehokkaasti arkisella, jopa nostalgisella tasolla. Solouhinin novelleissa seikkailevat erilaiset nuoret ja vanhat miehet, jotka kaipaavat kotiseuduille, opiskelevat teknillistä alaa Moskovassa, syövät ihanaa kukkaishunajaa leivän päällä, viljelevät kolhoosiyhteisöissä ja soutelevat naapurintyttöjen kanssa järvellä huikean tähtitaivaan alla.
Toisin sanottuna: Solouhinin teksteissä keskitytään lähiyhteisöjen ihmisten ystävällisyyteen ja toisaalta oikkuihin, luonnon kauneuteen ja mahtavuuteen, ryhmäpsykologiaan ja maanläheiseen venäläiseen kulttuuriin, jossa on kaikkien teoksen hahmojen vakaa henkinen koti. Ihan kelpo aiheita kirjallisuudelle, mikä tavallaan osoittaa minulla olleen melkoisia ennakkoluuloja sitä kohtaan, että Kustannusliike Progress -niminen, jo huojuvassa yhteiskunnassa julkaiseva kustantamo julkaisisi jotain muuta kuin pamfletteja.
Silti en sanoisi, etteikö tämä novellikokoelma olisi oikein pätevästi poliittista: Solouhinin teksti on eräänlaista utopiaa, arjen utopiaa, jossa ei oikeastaan ole olemassa yhteiskunnallista vain ainoastaan henkilökohtaista ja kaikki ongelmat ratkeavat sillä, että ihmiset ovat mukavia ja inhimillisiä toisilleen. Että elämässä sattuu kaikenlaista ja eteenpäin on vain mentävä. Ja nautittava isänmaan upeasta luonnosta. Ja hyvästä ruuasta, musiikista ja henkevästä seurasta. Runoudesta. Ei kyllä uskoisi, että teoksen hahmot elävät yhteiskunnassa, jossa on esim. laajoja saasteongelmia ja nälänhätää. Osin tapahtumat tosin sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle ja sotiakin sivutaan, mutta lähinnä sivulausetasolla.
Silti en sanoisi, etteikö tämä novellikokoelma olisi oikein pätevästi poliittista: Solouhinin teksti on eräänlaista utopiaa, arjen utopiaa, jossa ei oikeastaan ole olemassa yhteiskunnallista vain ainoastaan henkilökohtaista ja kaikki ongelmat ratkeavat sillä, että ihmiset ovat mukavia ja inhimillisiä toisilleen. Että elämässä sattuu kaikenlaista ja eteenpäin on vain mentävä. Ja nautittava isänmaan upeasta luonnosta. Ja hyvästä ruuasta, musiikista ja henkevästä seurasta. Runoudesta. Ei kyllä uskoisi, että teoksen hahmot elävät yhteiskunnassa, jossa on esim. laajoja saasteongelmia ja nälänhätää. Osin tapahtumat tosin sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle ja sotiakin sivutaan, mutta lähinnä sivulausetasolla.
En tosin kiellä sitä lainkaan, etteikö Neuvostoliitossakin olisi voinut olla tavallisiakin ihmisiä, joilla meni ihan mukavasti noin yleisesti ottaen. Miksi muuten sitä nostalgisoitaisiin ja kaivattaisiin vielä 2000-luvullakin? Solouhinin teos on minusta oiva malliesimerkki siitä, kuinka katsotaan päättäväisesti pois. Kuinka on ihan mahdollista ja toisaalta ehkä ihmisen psyykellekin tarpeellista, että keskitytään niihin valopilkkuihin ja viipyillään rakkaissa paikoissa, tunnelmissa ja mielentiloissa. Mutta vaarana on aina se, että jonakin päivänä ei ole enää paikkaa, johon kääntää katseensa pois näkökentän ulkopuolella leviävistä vaikeuksista.
Täytyy silti todeta, että aivan täydellisesti ei katseen kenttä pysy pirteissä ja perunamaissa, opiskelijaelämässä tai kirkasvetisissä lammissa lumpeiden keskellä uiskentelussa, sillä katkelma siellä, toinen täällä kertovat ihmisistä, jotka kokevat kohdanneensa vääryyttä valtion suunnalta - esimerkiksi vanhukset joutuvat antamaan pienen, mukavan mökkinsä ja kasvimaansa kolhoosille vanhoilla päivillään, vaikka tarkoitus oli elää hiljaisesti. Tai joku on joutunut ongelmiin kolhoosin kanssa. Tai mainitaan erikseen, että Moskovassa asuva maalaismies ei ole kolhoosikarkuri. Tai että kylän kirkonkellot, joiden tahtiin oli soitettu ihania kansanlauluja, oli hajotettu ja viety pois, yksi vain jätetty palokelloksi.
Ensin ihmettelin tällaisen äänen olemassaoloa teoksessa, mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon, että venäläinen sielunmaisema ylipäätään ei ole kovin systeemiin luottava. Tällainen valitus voi olla hyvinkin ns. "perusjuttuja", jota ei ehkä nähdä systeemiä uhkaavana. Toisaalta taas teoksen julkaisuaika täytyy ottaa huomioon: 80-luvulla oli ilmeisesti yhteiskunnallinen ilmapiiri Neuvostoliitossa hieman jo hellittämään päin.
Solouhinin tyyli oli itsessään varsin mukavalla tavalla jutustelevaa, yksioikoista mutta oikein toimivaa kerrontaa, jossa kikkailematta onnistutaan ilmaisemaan tehokkaasti asioita. Siinä ei ehkä ollut omaan makuuni mitään erikoisen sädehtivää, mutta kerronta oli sujuvalla tavalla tyylikästä, joten lukeminen sujui jouhevasti. Sisällöistä taas on erikseen mainittava jännittävä elementti: useammassakin tarinassa esiintyvä luonnon mahtavuuden pariin hakeutuva runotyttöhahmo, joka esitetään ehdottoman positiivisessa valossa ja ihaillen. Ehkäpä tässä alkaa olla jo satuhahmomeininkiä, niin eteerisiltä nuo naiset vaikuttivat, mutta jotenkin kuvaus onnistui olemaan samalla myös ihastuttava. Tyyppiä ei ole myöskään juuri tullut muussa saman historiallisen ajankohdan arkeen keskittyvässä kirjallisuudessa vastaan.
Vielä sana teoksen kansikuvasta, joka sai minut odottamaan suorastaan kansallisromanttista paatosta. Siinä syödään ihanista luonnonkukista tehty kukkaseppele päässä aitojen mehiläisten tekemää kukkaishunajaa oikealta, äidin tekemältä hapanleivältä sinisen poutapilvien täyttämän taivaan alla. Varsinainen idylli, siis, ja sellaiselta Solouhin saikin neuvostoliittolaisen maalaiselämän kuulostamaan. Kokonaisuus tiivistää Solouhinin tekstistä huokuvan hunajaisen luontokuvauksen ja kotoisan elämän lämpöisyyden, että siinä mielessä kuva on hyvä tiivistelmä teoksesta.
Täytyy silti todeta, että aivan täydellisesti ei katseen kenttä pysy pirteissä ja perunamaissa, opiskelijaelämässä tai kirkasvetisissä lammissa lumpeiden keskellä uiskentelussa, sillä katkelma siellä, toinen täällä kertovat ihmisistä, jotka kokevat kohdanneensa vääryyttä valtion suunnalta - esimerkiksi vanhukset joutuvat antamaan pienen, mukavan mökkinsä ja kasvimaansa kolhoosille vanhoilla päivillään, vaikka tarkoitus oli elää hiljaisesti. Tai joku on joutunut ongelmiin kolhoosin kanssa. Tai mainitaan erikseen, että Moskovassa asuva maalaismies ei ole kolhoosikarkuri. Tai että kylän kirkonkellot, joiden tahtiin oli soitettu ihania kansanlauluja, oli hajotettu ja viety pois, yksi vain jätetty palokelloksi.
Ensin ihmettelin tällaisen äänen olemassaoloa teoksessa, mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon, että venäläinen sielunmaisema ylipäätään ei ole kovin systeemiin luottava. Tällainen valitus voi olla hyvinkin ns. "perusjuttuja", jota ei ehkä nähdä systeemiä uhkaavana. Toisaalta taas teoksen julkaisuaika täytyy ottaa huomioon: 80-luvulla oli ilmeisesti yhteiskunnallinen ilmapiiri Neuvostoliitossa hieman jo hellittämään päin.
Solouhinin tyyli oli itsessään varsin mukavalla tavalla jutustelevaa, yksioikoista mutta oikein toimivaa kerrontaa, jossa kikkailematta onnistutaan ilmaisemaan tehokkaasti asioita. Siinä ei ehkä ollut omaan makuuni mitään erikoisen sädehtivää, mutta kerronta oli sujuvalla tavalla tyylikästä, joten lukeminen sujui jouhevasti. Sisällöistä taas on erikseen mainittava jännittävä elementti: useammassakin tarinassa esiintyvä luonnon mahtavuuden pariin hakeutuva runotyttöhahmo, joka esitetään ehdottoman positiivisessa valossa ja ihaillen. Ehkäpä tässä alkaa olla jo satuhahmomeininkiä, niin eteerisiltä nuo naiset vaikuttivat, mutta jotenkin kuvaus onnistui olemaan samalla myös ihastuttava. Tyyppiä ei ole myöskään juuri tullut muussa saman historiallisen ajankohdan arkeen keskittyvässä kirjallisuudessa vastaan.
Vielä sana teoksen kansikuvasta, joka sai minut odottamaan suorastaan kansallisromanttista paatosta. Siinä syödään ihanista luonnonkukista tehty kukkaseppele päässä aitojen mehiläisten tekemää kukkaishunajaa oikealta, äidin tekemältä hapanleivältä sinisen poutapilvien täyttämän taivaan alla. Varsinainen idylli, siis, ja sellaiselta Solouhin saikin neuvostoliittolaisen maalaiselämän kuulostamaan. Kokonaisuus tiivistää Solouhinin tekstistä huokuvan hunajaisen luontokuvauksen ja kotoisan elämän lämpöisyyden, että siinä mielessä kuva on hyvä tiivistelmä teoksesta.
Ei voi muuta sanoa, kuin että jälleen kierrätyskirjahylly yllätti iloisesti. Tämän kirjan lukeminen kontekstissa oli harvinaisen kiinnostavaa - jännitteisyys sisällön, kirjoitusajankohdan ja kirjoitusympäristön välillä oli niin monihaaraista. Toisaalta taas se sai oivaltamaan, että aivan totta: teos voi keskittyä pieniin kivoihin juttuihin ja olla samalla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa kirjallisuutta - tosin se jäi vielä hämäräksi, voiko sellaisella (lohtu)kirjallisuudella silti koskaan muutta yhteiskuntaa parempaan suuntaan.
---
Vladimir Solouhin 1986: Hunajaa leivälle - Kertomuksia
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Raduga. Moskova.
230s.
Harmi ettei tullut viime vuonna eteen tuo kirja, se olisi mainiosti sopinut lukuprojektiini, jossa luin sosialistimaitten kirjallisuutta tarkoituksena jäljittää kuvauksia arkisesta elämästä. Tuosta arjen utopiasta tulee mieleeni kotimainen 1980-luvun alun tv-sarja "Suomalaisia tähtihetkiä", jossa kuvattiin suomalaisten hauskoja ja leppoisia arkisia tarinoita, sellaisia, joissa ei tapahtunut mitään erityisen repäisevää, mutta jotka kuitenkin saattoivat merkitä tarinoitten hahmoille hyvin paljon. Tunnusmusiikkina oli muistaakseni "Porilaisten marssi" soittorasialle sovitettuna.
VastaaPoistaTuossa lopussa kysyt voiko lohtukirjallisuus muuttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan? Ensinnäkin lohtu sinänsä auttaa jaksamaan ja se on jo hyvästä. Toiseksi onko kaunokirjallisuuden tarkoituksena muuttaa yhteiskuntaa ylipäätään mihinkään suuntaan? Jos kirjan lähtökohtana on muutokseen pyrkiminen, on kirjailija propagandan palveluksessa.
Kuulostaa siltä, että tämä olisi sopinut tuohon projektiin erinomaisesti!
PoistaKaiken kaunokirjallisuuden ei tietenkään ole tarkoitus muuttaa yhteiskuntaa, mutta jokainen kaunokirjallinen teos vaikuttaa yhteiskuntaan, oli tarkoitusta tai ei. Kaikki kirjallisuus muokkaa lukijoidensa ajatusmaailmaa. Ja vaikuttavuuden leimaaminen propagandaksi on aika ongelmallista: jonkin asian ajaminen ei tarkoita automaattisesti peittelyä tai vääristelyä.