Elsa ja Heinz Kress: Inrō - Avain samuraiden aikaan

Kimonossa ei ole taskuja. Kolikoita, henkilökohtaista sinettiä, lääkkeitä ja muita pikkuesineitä kuljetettiinkin rauhallisella Edo-kaudella (1603-1888) vyöllä roikkuvassa kotelossa. Hyvin pukeutuvat japanilaiset miehet teettivät tähän tarkoitukseen soveltuvan koristeellisen lakkarasian. Ne heijastelivat omistajansa varallisuutta, persoonaa, tyyliä ja makua. Inrōt olivat loistava esimerkki Japanin ylivertaisesta käsityötaidosta. Niiden avulla voimme myös tarkastella japanilaista kulttuuria ja mentaliteettia - ei pelkästään samuraiden maailmaa, vaan myös nyky-Japania. Näyttely Inrō - avain samuraiden aikaan tuo nähtäville 205 inrōta, valikoiman puupiirroksia ja perinteisiä koristeaiheita hyödyntäviä uudempia lakkatöitä Heinz ja Else Kressin kokoelmasta.

Jälleen yksi omassa hyllyssä varsin kauan lukemista odottanut kirja on kunniakkaasti kahlattu läpi. Kahlaaminen on tässä tapauksessa juuri se sopivin termi, vaikka lukukokemus ei missään nimessä ollut ikävä tai hankala. Kressin kokoelmaa käsittelevä näyttelyjulkaisu on käytännössä esinekatalogi, mikä oli sinänsä mielenkiintoista, koska en ole koskaan ennen sellaista lukenut. Teos on samannimiseen museokeskus Vapriikissa vuosina 2010-2011 esillä olleen näyttelyn näyttelyjulkaisu.

Kuvasta ei ehkä erotu teoksen todellinen koko, joten pitää valaista sitä hieman: kirja on kooltaan todella suuri ja jykevä. Korkeus on A4-kokoa suurempi ja, koska teos käsittää monta sataa kiiltäväpintaista sivua, se on todella painava. Minulla on ollut vuosien varrella tapana käyttää tätä teosta painona, jos jotakin tarvitsee suoristaa, esimerkiksi vesivärimaalauksessakin tuollainen A4-kokoa isompi suuruus ja tasainen sileä pinta ovat hirveän käteviä ominaisuuksia. Ja varmaan siis jatkossakin tulen sitä painona käyttämään, koska tämä teos ihan varmasti jää hyllyyn.

Selvitetäänpä tässä välissä, mikä tuo teoksen nimessäkin esiintyvä sana ja teoksen pääasiallinen aihe eli inrō on. Takakansiteksti antaa jo käsitystä asiasta. Itse olen pienesti perehtynyt Japanin historiaan, mutta tällainen yksittäinen esine ei ollut koskaan ennen osunut eteeni sanana eikä konseptina. Inrō on siis pieni - oikeasti pieni, pidemmältä sivultaan yleensä alle 10 cm korkea - monilokeroinen pillerirasia, jota rikkaat ja ylhäiset miehet pitivät osana edustusasujaan. Ne olivat erittäin koristeellisia, vyöltä roikkuvia pieniä miniatyyritaideteoksia, jotka on useimmiten toteutettu japanilaisilla lakkatekniikoilla, mm. kultaa tai helmiäistä mukaan upottaen. Teoksessa esiintyy myös naisten inrō-kotelo, joita joissain piireissä käytettiin, mutta naisilla niitä ei pidetty esillä.

Monet inrōjen käyttäjät ovat kuuluneet juuri samurailuokkaan, mutta niissä on myös aatelisille ja toisaalta muuten vain varakkaille tunnistettavia aiheita. Onpa joukossa myös jokunen varsin kotikutoinen "kansan-inrō", mutta pääosa teoksessa esiintyvistä esineistä on mitä uskomattomampia käsityötaiteen luomuksia, joissa muutamille kymmenille neliösenteille on tehty vaikka mitä karttoja, kukka-asetelmia, tunnistettavia eläin-, ihmis- ja taruhahmoja ja kauniita ornamentteja.

Kuten nyt edellä esitellystä arvata saattaa, teos vyöryttää lukijansa eteen huikeaa, koko ikänsä lakkakoristeluun erikoistuneiden käsityöläisten taitoa. Teoksen suuren koon etuna on se, että yhdelle sivulle mahtuu helposti luonnollisessa koossa yksi inrō molemmin puolin, ja lisäksi muuta taustamateriaalia, esimerkiksi  ajan taidepiirroksia, jotka muistuttavat koristeaihetta, tai selitettyinä viitteet, jotka ovat aikalaisille avautuneet yhteisesti tunnettujen teosten kautta. Nämä kuvaviittaukset Japanissa tunnettuihin tarinoihin ja teoksiin sekä kuvissa esiintyvä symboliikka olivat minulle kaikista mielenkiintoisinta sisältöä, kuvien taidokkuuden hämmästelyn lisäksi.

Teoksesta käy myös hyvin nopeasti ilmi, että merkittävä osa 1800-luvun inrō-rasioista on valmistettu länsimaalaisia markkinoita varten. Japanin yhteiskunnan dramaattinen muutos Meiji-restauraation yhteydessä 1868 vei samurailuokalta asemansa, ja lakkamestareilta katosi yhtäkkiä tärkein asiakaskunta. Uusi markkina löytyi viennistä, kun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli innokkaita ostajia ja keräilijöitä pilvin pimein. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun inrōja ei siis ole todennäköisesti käytetty samalla tavalla kuin aiempien aikakausien esineitä. Vanhimmat inrōt ovat 1600-luvulta.

Teoksessa kulkee mielenkiintoisesti monta risteävää teemaa, kuten Japanin yhteiskunnan ja käsityöalan muutos, esinetekniikat alueittain ja aikakausittain, japanilaisen taiteen tunnetut tarinat ja symbolit sekä vielä sivujuonteena esineiden myöhemmät vaiheet ja kokoelmahistoria (näistä täytyy sanoa, että ainakin tällä lukukerralla viimeiseksi mainittu jäi erittäin vahvasti silmäilyn tasolle, se kiinnosti minua kaikista vähiten).

Alussa jo mainitsinkin, että en ole lukenut vastaavaa toimitettua esineluetteloa koskaan ennen. Täytyy sanoa, että kokemus oli mielenkiintoisempi kuin kuvittelin, erityisesti niin hyvällä taustoituksella kuin tässä teoksessa. Jokaisen inrōn yhteydessä on analysoitu materiaalia ja tekniikkaa, pohdittu mahdollista valmistajaa signeerausten perusteella ja jäljitetty kuva-aihetta ja sen viittauksia erilaisiin tunnettuihin teoksiin.

Kressit, teoksen kirjoittajat ja kokoelman omistajat, ovat yrittäjätaustallaan keränneet varat keräilyyn ja harrastajapohjalta ilman mitään taidehistoriallista koulutusta kartuttaneet valtavan määrän tietoa esineistä. Antiikkikeräily on noin yleisesti ottaen minulle aivan vieras maailma, ja mielessäni siihen yhdistyy jonkinlaista elitismiä. 

Tässä teoksessa kyllä täytyi myös arvostaa sitä omistautuneisuutta, joka Kresseillä kokoelmaansa on, ja erityisesti tiivistä yhteistyötä asiantuntijoiden kanssa. Teoksesta ei välittynyt lainkaan sellaista tunnelmaa mikä välillä tulee yksityiskokoelmista, eli että historiallisia esineitä hankitaan vain omaa egoa pönkittäviksi leikkikaluiksi, joiden taustaa paisutellaan ja vääristellään omien mieltymysten mukaan. Ote on hyvin tutkimuksellinen, ja perustelut esineistä tehdyille tulkinnoille olivat uskottavia ja avoimia, myös tulkintojen epävarmuudet esille tuoden.

Aloitin teoksen tietämättä, mistä tarkalleen teos edes kertoo, ja luin sen loppuun varsin vaivattomasti. Kuvia ihaillessa ja niiden merkityksistä oivalluksia saadessa sivut kääntyivät varsin kevyesti. Tavallaan aloin nyt pohtia, voisinko olla kiinnostunut lukemaan muitakin esineluetteloita, jotka käsittelevät erilaisia taidesuuntauksia joista olen kiinnostunut, jos tämä on jonkinlainen genrelle tyypillinen esitystapa. Tai sitten tämä ei olekaan tyypillinen edustaja, vaan erityisen laadukas luettelo. Joka tapauksessa kokemuksena tämä teos oli taide-elämys - vaikkakin ennemmin visuaalinen kuin tekstuaalinen. 

---

Elsa Kress & Heinz Kress 2010: Inrō - Avain samuraiden aikaan ; Kressin kokoelma

Suom. Marjatta Parpola

Tampereen museoiden julkaisuja 107

367s.

Kansi: Varhainen inrō, signeeraamaton. Kohtaus sotakertomuksesta Heike monogatari.