Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kevät 1816. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen, ja hän on muuttanut perheineen kaupunkiin, joka on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta.

"Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikaan?"

Helsingistä ei koskaan tullut oikeaa kotia, mutta siitä tuli elämäntyö, jonka inhimillistä hintaa Engel puntaroi hiljaisissa mietteissään kuolemaansa saakka. Akvarelleja Engelin kaupungista on hänen fiktiivinen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816-1840.

Jukka Viikilä kirjoittaa kirkasta, runollista proosaa ja herättää eloon ajan, jolloin arkkitehdin näky kasvoi pienen pohjoisen maan pääkaupungiksi.

Olen ollut blogimaailmassa niin pitkään, että minulla on epämääräiset muistikuvat siitä, kuinka tämä nimenomainen teos näkyi suurena hyökynä kirjablogeissa vuonna 2016. On niitä ollut muitakin vastaavia kirjoja, jotka ovat olleet samaan aikaan kaikissa blogeissa, mutta ensimmäiseksi tähän kirjaan taas törmätessäni mieleen tuli vain "ai, se kirja, jota joskus luettiin paljon kirjablogeissa".

Minulle Helsinki-aiheiset kirjat ovat aina olleet vähän sellaisen kohteliaan etäisyyden päässä, ihan periaatteessa kiinnostavia, mutta eivät juuri suuria tunteita aiheuttavia. Muita, paremmin tuntemistani paikkakunnista kertovia kirjoja lukiessa on kuitenkin syntynyt ymmärrys, mistä tällaiset "paikkakuntakirjat" saavat innokkaan yleisönsä. Kyllähän Helsingin keskusta nyt vain on sellainen, josta suurella määrällä ihmisiä on henkilökohtaista kokemusta ja jotain kosketuspintaa. Itsekin tunnen Helsinkiä nykyään paremmin kuin vuonna 2016, joten olin nyt varmasti vastaanottavaisempi, kuin olisin ollut silloin. 

Siitäkin huolimatta sanon nyt tähän alkuun, että tämä ei ole minun genreni, enkä olisi oikeastaan tullut teosta oma-aloitteisesti varmastikaan koskaan lukeneeksi. Kävi kuitenkin niin, että se tuli lukulistan kärkeen takavasemmalta. Nopeastihan sen lukikin, ei siinä mitään, vaikka sivujen paperi oli niin ohutta, että välillä oli suorastaan sanottuna vaikea saada sivuja aivan konkreettisesti kääntymään, ainakaan oikealta aukeamalta. Ei riittänyt yhden sormen huoleton sipaisu, vaan piti näpertää useammalla sormella.

Takakannen termi "yöpäiväkirja" on jotenkin ällistyttävän vahvasti juuri 2010-luvun jälkipuoliskon trendisanastoa. Katsokaas kun yöllä kirjoitettu päiväkirja tekee kirjan päähenkilöstä automaattisesti vähän erilaisen, pohdiskelevamman, mystisemmän ja kaikin puolin jännittävämmän kuin päivällä kirjoittava tylsä päähenkilö. Yöpäiväkirja tuntuu symboloivan samaa suurta mysteeriä kuin Instagram-julkaisu, jossa on polaroid-filtterin läpi vedetty iltataivas ja mietelauseita. Minusta käsite on suoraan sanottuna vähän kiusallinen, mutta olkoon menneeksi - se on vain takakansiteksti.

On minulla sanottavaa itse teoksestakin, vaikka ei kyllä totuuden nimissä kovin paljoa. Se koostuu tosiaan niistä lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat sen verran runollista proosaa, että kyllähän se akvarelli-nimitys niihin hyvin soveltuu. Ehkä koska en ole muutenkaan runouden suurin ystävä, niin jotenkin jäi nykyisessä niukkuudessa vähän sellainen vaikutelma, että lukijalle annettiin hieman liian suuri taakka kannettavaksi. Tarkoitan siis, että kaikki jätettiin niin mielikuvituksen varaan, että paljoa ei oikein tuntunut lukukokemuksen jälkeen käteen jääneen.

Lukiessani oikeastaan mietin kaikista eniten sitä, miten taustatutkimus teokseen oli tehty. Lopun kiitoksissa mainitaan kolme kirjaa, mutta on vaikea uskoa, että ne olisivat olleet koko tausta-aineisto. Toisaalta ovat voineet ollakin, jos ne ovat olleet riittävän yksityiskohtaisia. Erityisesti huomion kiinnitti Engelin kirjeiden kokoelma lähdeaineistossa. Oikeastaan aloin nyt kiinnostua lukemaan niitä. En ole muutenkaan koskaan ollut sellainen Valitut palat -tyyppinen lukija, jonka pitäisi saada light-versio tekstistä, joten historiallisen henkilön kohdalla hänen aidot ajatuksensa kiinnostavat enemmän kuin keksityt.

Historiallisista henkilöistä puheen ollen: Akvarelleja Engelin kaupungista on kaiketi ollut edelläkävijä, koska nykyään kaikki tällaiset tunnettujen historiallisten hahmojen erittäin henkilökohtaisiin aiheisiin pureutuvat pseudoelämäkerrat ovat se suurin ja kaunein juttu uudessa julkaistavassa kirjallisuudessa.  Sitä on vaikea käsittää, koska ne tuntuvat jotenkin täydeltä ajanhukalta: ei saa tietoa historiallisen henkilön elämästä, eikä myöskään pääse seuraamaan jonkun mielenkiintoisen, täysin keksityn hahmon elämää.

En ole vielä ihan varma, että mikä se eettinen arviointi on tällaisen teoksen taustalla, kun on valittu aitoja henkilöitä ja halutaan kuvata nimenomaan heidän henkilökohtaisinta sisäisyyttään. Onko se tirkistelynhalua? Onko se fanifiktiota? Onko se markkinointistrategia, jolla yhdistetään oma kirjoittaminen johonkin jo valmiiksi yleisön tuntemaan? Onhan historiallisia romaaneja historiallisista henkilöistä kirjoitettu maailman sivu, mutta näissä nykyisen muodin mukaisissa teoksissa ollaan jotenkin tungettelevampia. Ei ole kyse vain aatteista, valinnoista ja käytöksestä, vaan halutaan antaa psykologinen selitys ja naulita todellisten henkilöiden sisäisyys nykylukijalle ymmärrettäviin normeihin. Se tuntuu jotenkin väärältä. Pelkistävältä ja objektifioivalta.

Taas on uhkana käydä vähän niin, että olen kirjoittanut pitkästi tekstiä, joka kuulostaa siltä, kuin lukukokemus olisi ollut kamala ja olisin inhonnut joka sivua. Yritetään nyt pelastaa vähän: Viikilä kirjoittaa yksinkertaisuudessaan ihan viehättävästi, ja tyyli sopii tällaisen rakenteen kanssa yhteen hyvin. Teos on siis onnistunut teknisesti, sen voin myöntää auliisti. Hahmot häilyvät kuvajaisina jossain taustalla, ja onhan se osa tuota läpikuultavaa estetiikkaa, mutta ei tosiaan siis oma suosikkini. En jotenkin oikein löytänyt mitään, mihin tarttua.

Otetaan nyt vielä loppuyhteenvetokin vähän sovinnollisemmin. Voin teoksen ansioiden pohjalta nähdä sen Finlandia-ehdokkuuden perusteet, voitosta vaikea sanoa mitään, kun en tiedä, mitä muita teoksia oli ehdolla. Vaikka tämäntyyppinen kirjallisuus on nyt valtavirtaa, se ei tainnut olla sitä vielä tuolloin, joten uudistavakin se on oman arvioni mukaan ollut. Sitä myöten voinee pistää yleissivistyksen piikkiin, että tämä tuli nyt sitten kuitenkin luettua.

---

Jukka Viikilä 2016: Akvarelleja Engelin kaupungista

Gummerus. Helsinki.

215s.

Jenni Noponen