Terry Pratchett: Pienet jumalat

Kiekkomaailma on paikka, missä mukaville ihmisille tapahtuu merkillisiä asioita. Otetaan nyt vaikka melonipellollaan puuhasteleva Brutha, jonka luo ilmestyy jumala - hyvin pieni tosin, mutta jumala yhtä kaikki. Ja kova komentamaan.

Lähes lukutaidoton Brutha pääsee Om-jumalan matkassa paikkaan, joka kovasti muistuttaa antiikin Kreikkaa. Vierailunsa aikana Brutha tutustuu filosofiaan, kirjallisuuteen ja muihin mullistaviin asioihin. Omnian pappisvaltio on kuitenkin riidoissa vapaamielisemmän naapurivaltio Efeben kanssa, ja asioita ratkotaan tulella ja miekalla. Tietysti Brutha sotkeutuu kiistaan mukaan...

Tässä välissä oli hyvä hetki taas kirjoittaa yhdestä oman hyllyn bloggaamattomasta. Pyhien kuluessa lukaistu Kiekkomaailma-sarjan 13. osa on minulle henkilökohtaisesti sillä tavalla merkittävä, että oli pitkään yksi ehdottomista suosikeistani koko sarjassa, ja varmaan mieleenpainuvimpia lukemiani teoksia silloin kun sen jossain yläasteen tienoilla ensi kertaa luin. Edelleen se on yksi Kiekkomaailman suosikeistani, vaikka kaikkien lukemieni kirjojen kokonaisuudessa se on menettänyt hohtoaan.

Joka tapauksessa Pienet jumalat on lukukokemuksena taattua laatua, johon en pettynyt tälläkään kertaa: kevyt pieni filosofiapläjäys paketoituna hauskaan ja menevään tunnelmaan. Vaikka teoksen tapahtumapaikkana on hirmuvaltaa harjoittava fundamentalistista uskontoa noudattava valtio, siihen nähden tunnelma on yllättävän leppoisa. Ehkäpä, koska päähenkilö Brutha on niin erottuva sarjan monituisten karismaattisten päähahmojen joukossakin.

Pienet jumalat ei kuulu mihinkään alasarjaan, vaan on itsenäinen teos sarjan keskellä. Se kertoo nimensä mukaisesti uskonnosta, uskomisesta, ihmisyydestä ja jumalista. Ehkä se teoksessa tekikin alkujaan vaikutuksen - ja sai taas viihtymään sen parissa - että näitä aiheita käsitellään paitsi hauskasti myös kysymyksenasetteluita esittäen, pohjimmiltaan kuitenkin inhimillisyyttä arvostaen. Teoksen päähenkilö Brutha kulkee tien ehdottomasti jumaluudelleen omistautuneesta nuorukaisesta oman sisäisen moraalisen kompassinsa löytäneeksi profeetaksi. Keskeisessä osassa tässä ovat keskustelut Omin kanssa, sillä Om ei näytä tuntevan omia opinkappaleitaan lainkaan niin tarkasti kuin Brutha.

Kiekkomaailmassa jumalat ovat hyvin konkreettisesti olemassa, ja saattavat pölähtää täysin odottamatta ja kutsumatta paikalle, tavalla joka on tuttu antiikin näytelmistä ja monen uskonnon pyhistä kirjoista. Usko on niille eräänlaista käyttövoimaa, hieman kuin poliitikoille kannatus. Erona on se, että jumalat ovat Kiekkomaailmassa omanlajisia olentojaan, joilla ei ole luonnollista elinkaarta, vaan ne vaipuvat takaisin pieniksi jumaliksi, jotka epätoivoisesti kaipaavat uskoa voidakseen taas nousta ja voimistua. Samalla niiden henkiset voimat kehittyvät. Usko on samalla siis eräänlainen taikuuden muoto tässä fantasiamaailmassa.

Ihmeiden merkitys tässä mekanismissa on aivan keskeinen tavalla, joka oli monessa kohdassa myös filosofisten väitteiden rakennusmateriaalia. Ihmeiden puute saa teoksessa ihmisten uskon hiipumaan, toisaalta pienikin ihme riittää herättämään uskon johonkin suurempaan voimaan, joka on palvomisen ja uskon arvoinen. Tämä on paitsi ihan onnistunutta maailmanrakennusta, myös sellainen havainto ihmisyydestä, josta on helppo olla samaa mieltä.

Muistan yhä, kuinka minuun teki ensimmäisellä lukukerralla aivan valtavan vaikutuksen se teoksen käänne, jossa käy ilmi, että Brutha on koko monimiljoonaisen Omnian ainoa aidosti uskova, vaikka koko yhteiskunta on rakennettu uskonnon ja sen yhden jumalan varaan. Kyllähän se hetki teoksessa nytkin tuntui merkittävältä, mutta jäin tällä kertaa miettimään, että ehkä olisi voitu vielä tarkemminkin käsitellä ja tarkastella, miten yhteiskunta sitten pysyi kasassa, jos uskoa ei ollut edes siteeksi.

No, ehkäpä Vorbisin hahmo ja ekskvisiittoreiden oli sitten kuitenkin riittävä tähän tarkoitukseen: yhteiskuntaa piti tässä teoksessa kasassa pelko. Vorbis, eksvisiittoreiden nokkamies, on puolestaan tämän pelon kiteytymä. Pelon aiheuttaminen ei ole hänelle ja hänen edustamalleen maailmanjärjestykselle millään tavalla tunteellista, vaan käytännöllistä. Kärsimyksellä on vain välineellinen merkitys.

Aloin oikein miettiä, että usein Kiekkomaailma-teoksissa totta tosiaan erilaiset ajatus- ja arvomaailmat esitetään henkilöityneinä yksittäisiin hahmoihin, jotka on usein liioiteltu piirteiltään tavalla, joka on toisinaan hauska ja välillä yllättäväkin, mutta kuitenkin aina tehokas. Tässäkin Brutha ja Vorbis ovat toistensa vastakkaiset navat, ja vaihtoehtoiset uskonnollisuuden kuvat. Om puolestaan jumalana - vaikka onkin suuren osan kirjasta kilpikonna - on arvaamaton ja epälooginen, joskin hänkin oppii Bruthalta yhtä sun toista.

Muistelen, että Kiekkomaailma-sarjan muissa osissa on viittauksia Bruthaan ja hänen suureen merkitykseensä omnilaiselle uskolle, joka siis valtioineen jatkaa porskuttamistaan. Tavallaan se on kotoisaa sarjan maailmaan pidempään uppoutuneelle lukijalle, mutta jää myös näkemättä, millainen omnilaisuudesta on tullut Bruthan vaikutuksen myötä. Myöhemmissä osissa omnilaisten hahmojen uskonto muistuttaa hieman jonkinlaista lahkolaisuutta ulkoisilta piirteiltään.

Loppuun vielä ihan lyhyt maininta teoksen rakenteesta. Olen kirjoittanut siitä todella vähän Kiekkomaailma-teosten kohdalla, tajusin juuri, sillä niissä on oikeastaan kaikissa varsin samanlainen tekstin tyyli. Teksti jakautuu vain kappaleisiin, ei lukuihin tai osiin, ja näkökulmia annetaan anteliaasti kaikille sellaisille hahmoille, joita juonessa tarvitaan. Pieniä välikevennyksiä esitetään milloin minkäkin hahmon luota näkökulmasta toiseen hyppäämällä. Minusta sarjassa on ollut aina sujuvaa ja hyvin tahditettua tekstiä noin rakenteelliselta kannalta.

Jälleen on todettava, että Kiekkomaailma-sarja ei ainakaan tältä suosikkiaikakauteni osalta ole mitenkään liian kaukana nykyisestä lukumaustani. Ei tulisi mieleenkään luopua Pienistä jumalista, vaan se on ja pysyy kirjahyllyssäni. Se tosin pitänee tehdä, että seuraavaa lukukokemusta varten pitää pitää pidempi tauko, koska nyt lukukokemusta varjosti vain se, että muistin tapahtumat liian hyvin. Sitä se teettää, kun samaa kirjaa tulee luettua riittävän monta kertaa.

---

Terry Pratchett 1992/2008: Pienet jumalat

Suom. Mika Kivimäki

Karisto. Hämeenlinna.

314s.

Kansi: Ron Kirby