Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa kahden sivistyneistöön kuuluvan avioparin elämää havainnollisesti, maalailevasti ja säälimättömän ironisesti. Toisen perheen mies ja toisen rouva ovat sisaruksia, aviomiehistä toinen on tiedemies, arkeologi, toinen esteetikko ja kulttuurikriitikko. Romaanin varsinaisena tapahtumaympäristönä ovat tiedemiehen helsinkiläiskoti ja perheen kesäpaikka, osa kohtauksista näytellään kauniin puutarhan ympäröimässä, hiljalleen rappeutuvassa kannakselaishuvilassa. Neljän päähenkilön kautta Helvi Hämäläinen kuvaa erilaisten maailmankatsomusten välisiä ristiriitoja. Aiheensa puolesta tätä suurromaania voidaan pitää ensimmäisenä nykyaikaisena suomenkielisen sivistyneistön kuvauksena, kokonaisuudessaan se edustaa kirjallisuudessamme harvinaista intellektuaalista runoutta. 

Säädyllinen murhenäytelmä ilmestyy nyt ensi kertaa täydellisenä. Mukana on ennen julkaisematon luku "Tiikerililjat", jonka kustantaja aikoinaan sensuroi alkuperäisestä käsikirjoituksesta.

Nyt olen jälleen edennyt yhden askelen klassikkolukulistallani. Hämäläisen teos on odottanut lukuvuoroaan sieltä kaukaa Suomen kirjallisuuden peruskurssista asti, ja kerran aiemmin olen tainnut käydä vilkaisemassa sitä kirjaston hyllyllä (oletettavasti lähinnä kauhistumassa kokoluokkaa, joka ei sovellu käsilaukussa kotiin kannettavaksi). Kun osuin sitten vihdoin kirjastoon mukanani käytännöllisempi kantoväline, olin valmis kohtaamaan tämän suurteoksen silmästä silmään.

Hämäläisen teos on juuri sellainen majesteettinen klassikko, jonka lukeminen vaatii turnauskestävyyttä. Tässä painoksessa sivuja on yli viisisataa sen lisäksi, että kirja on melkoisen kookas ja yhdelle aukeamalle mahtuu tekstiä nykykirjoihin nähden useamman aukeaman verran. Sisältö vaatii lukijaltaan paljon: tyyli on (ekspressionistiseksikin jossakin kuvattua) maalailevaa, kielikuvia tulvivaa ja psykologisesti ja rakenteellisesti moniulotteista. Säädyllinen murhenäytelmä oli toden totta melkoinen taival, enkä voi sanoa sivujen suorastaan lennellen eteenpäin. Tekstin rytmiin pääsi kuitenkin sisälle tarpeeksi keskityttyään, ja sen jälkeen sisältö alkoikin aukeamaan ihan eri tavalla.

Säädyllinen murhenäytelmä on tyyliltään hetkittäin häivähdyksenomaisen tuttu - yritin itselleni kuvailla sitä Waltarin, Woolfin ja Dostojevskin sekoituksena - eikä se samalla muistuta mitään, mitä olen lukenut aiemmin. Vaikutelmat ja hetket kääritään tiukkaan psykologiseen analyysiin, aina toisinaan pysähdytään tunnelmoimaan teoksen maailman rappiollista kauneutta, joka sekoittuu hahmoihin saumattomasti. Teos on kuin akvarelli, jonka utuisesta sävystään huolimatta vangitsee vivahteikkaasti tunnelmia, hetkiä ja luonnekuvia.

Toisin sanottuna nyt ollaan aidosti kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärellä. Hämäläisestä puhutaan yllättävän vähän kotimaisella kirjallisuuskentällä - johtuneeko naiseudesta, aiheista tai kokeilullisuudesta - mutta minusta ainakin on suhteellisen häpeällistä, ettei häntä pidetä tämän enempää esillä. Hämäläisen tausta perhettään elättävänä, köyhyydessä kamppailevana yksinhuoltajana, jolla oli suuri kirjallinen tuotanto ja anteeksipyytelemätön, teräväsilmäinen ja samalla erittäin lyyrinen tyyli ei oikein sopinut mihinkään 1900-luvun alkupuolen muottiin. Hän sai paljon kritiikkiä osakseen ja avainromaanimaiset asetelmat saivat aikaan tuohtumusta vähän joka piireissä.

Päällisin puolin Säädyllinen murhenäytelmä kertoo siis kahdesta pariskunnasta, joista toisen mies ja toisen vaimo ovat sisarukset. Tätä kautta perheiden elämänpiirit ja kamppailut kietoutuvat yhteen. Toisen pariskunnan kamppailut liittyvät täydelliseen keskiluokkaiseen kulissiin ja itsetuntemukseen pyrkimiseen täydellisen hallitun arjen kustannuksella. Toinen pariskunta puolestaan muodostuu itseriittoisesta kulttuuriälyköstä, jota vaimo syvästi rakastaa ja joka rakastaa vaimon rakastamista. Jälkimmäinen kuvio on kuitenkin pohjimmiltaan kolmiodraama, jonka kolmannessa kannassa on älykön vanha äiti.

Jokaisella hahmolla on omat ristiriitansa, jotka vaikuttavat hahmojen dynamiikkaan ja antavat teokselle sen psykologisesti uskottavan ja moraalisia kysymyksenasetteluita esittävän kehikon. Säädyllinen murhenäytelmä ei tyydy ainoastaan esittämään yksilön, yksittäisten ihmissuhteiden tai edes yksittäisen yhteiskuntaluokan moraalikamppailuihin, vaan osa sen pohdinnoista kurkottaa koko yhteiskunnan tasolle. Erityisen vaikuttava kuvio on idyllielämäänsä suojelevan säätyläisrouvan kamppailu "yhteiskuntaruumiin" ja humaaniuden välillä - tehdäkö se, mikä vastaa käsitystä ihanteellisesta yhteiskunnasta vai se, mikä on inhimillisesti kestävämpää?

Erityisen kiinnostavaksi tämän painoksen (vuodelta 1995) tekee se, että mukana on aiemmin sensuroitu luku "Tiikerililjat", joka on yksi teoksen väkevimmistä kohtauksista - se jäi mieleeni vahvasti jo ennen kuin hoksasin sen olleen juuri tuo sensuroitu luku. Luvussa elostelija Arthur juhlii venäläisten metsäpalojen savun sumentamassa puutarhassa kulahtaneen näyttelijättären kanssa varsin ylimaallisissa tunnelmissa. Rappio on käsinkosketeltavaa. Vaikka sivistyneistöstä annetaan muutenkin kaikkea muuta kuin mairitteleva kuva, jostain kiehtovasta syystä juuri tämä juopottelukohtaus oli liikaa aikalaisille.

Hämäläistä on sensuroitu oikeastaan aika paljonkin - jopa kokonaisia teoksia on jäänyt kustantajan hyllylle. Tietenkään Hämäläinen ei ole läheskään ainoa kotimainen kirjailija, jonka teoksia on sensuroitu joko kesken kustannusprosessin tai etukäteen, mutta en voi olla pohtimatta, voisiko Hämäläisen asema olla kirjallisuuskentällä tunnetumpi ja vakaampi, mikäli hänen teoksensa olisi julkaistu kirjoitusaikanaan eikä vuosikymmeniä myöhemmin. Finlandia-palkinto 80-luvulla on toki tunnustus sekin, mutta Hämäläinen voisi nähdäkseni olla erittäin hyvin perustein keskeisempi hahmo kotimaisessa kirjallisuudessa kuin "yksi Finlandia-voittajista".

Olen nyt entistä vakaammin sitä mieltä, että Hämäläisen lukeminen kuuluu yleissivistykseen samalla tavalla, kun ajatellaan vaikkapa Waltarin tai Linnan teosten lukemista. Hänen omaääninen, kantaaottava ja taiteellisesti kunnianhimoinen tekstinsä tarjoaa paljon tarttumapintaa myös nykyihmiselle - en edes muista, milloin viimeksi minuun iski tällainen tarve kirjoittaa kirjasta katkelmia talteen niiden osuvuuden vuoksi. Näyttää aika väistämättömästi siltä, että Hämäläisen pariin on vielä palattava.

---

Helvi Hämäläinen 1941/1995: Säädyllinen murhenäytelmä
WSOY. Helsinki.
518s.
Kansi: Irmeli Ilmanen