Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Munron novellit sijoittuvat pikkukaupunkiin Kanadan Ontariossa. 1850-luvulta 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvien kertomusten paikat ja henkilöt muodostavat verkoston, pelilaudan jonka nappuloina ovat nämä ihmiset ja sääntöinä elämä itse. 
Alice Munro puhuu kertomuksissaan naisten suulla. Hän kertoo löydetyistä rakastetuista ja rakastetuista jotka on menetetty mutta jotka yhä asustavat alitajunnassa, kohtalokkaista salaisuuksista, ihmisistä joiden tarina on alussa tai lähestyy loppuaan. Munro kirjoittaa arkisen vähäeleisesti ja ehkä juuri siksi niin satuttavasti, hermoon osuen. 

Tuntuu, että aloitan nykyään jokaisen blogitekstini samalla tavalla - "kirja/kirjailija/sarja X on ollut lukulistallani jo vuoden/vuosikymmenen/ikuisuuden" - ja niin aion aloittaa nytkin. Alice Munro on ollut lukulistalla nyt parisen vuotta. Minulle suositeltiin alun perin teosta Hyvän naisen rakkaus, mutta jostain syystä kirjastossa kiireessä seikkaillessani käteni arpoi hetken Julkisten salaisuuksien ja Hyvän naisen rakkauden välillä ja päätyi nappaamaan mukaan Julkisia salaisuuksia. Ajattelin jotenkin, että jos nyt tykästyn tyyliin, voin sitten siirtyä hieman raskaamman oloiseen Hyvän naisen rakkauteen.

Minulla ei ollut oikeastaan etukäteen mitään syytä olla pitämättä Munrosta, päin vastoin. Hänen teoksissaan on moniulotteisia naishahmoja, historiallisuutta, arkisuutta ja hienovaraisuutta, ne ovat paljon luettuja, kehuttuja, palkittuja (Nobelillakin!) ja rakastettuja. Takakansiteksti suitsuttaa Munron elämänmakuista otetta. Mikä voisi mennä pieleen? Näemmä jokin. Teksti ei, suureksi pettymyksekseni, vetäissytkään mukaansa. Ihmiskuva ei sytyttänyt. Juonet eivät tuntuneet sanovan mitään uutta tai kiinnostavaa. Ainoa suorastaan ilahduttava asia oli rakenteellinen variaatio, joka toimi oikein hyvin esimerkiksi kirjemuodossa tai muuten tekstuaalisen pirstaleisuuden kautta kerrotuissa novellissa, mutta sekään ei jotenkin tuntunut niin ihmeelliseltä.

Otinpa sitten oikein erikseen selvääkin, että mistä hyvästä Munroa on palkittu. Rakenne mainittiin kuin mainittiinkin yhdeksi hänen tuotantonsa tunnusomaisimmaksi ja uutta luovimmaksi piirteeksi. Munroa on ylistetty rakenteen lisäksi ironiasta, ajan tematisoinnista, syvistä henkilöhahmoista sekä tsehovilaisesta tyynen pinnan alla piilevästä syvyydestä. Eli siis koko joukosta asioita, joista kirjallisuudessa pidän. Niistä harvoista Tšehovilta toistaiseksi lukemistani novelleista olen pitänyt. (Vaikka ei sillä, ei Tšehov minulle ensimmäiseksi Munrosta tullut tyylillisesti mieleen, vaikka en nyt tässä yhtymäkohtia ala kiistääkään.) 

Olin siis jo teoksen puolessa välissä melkoisen hämmentynyt. Minusta tuntui kuin olisin lukenut kielellisesti minimalistisempaa ja vähemmän dramaattista Carol Shieldsiä (toinen kanadalainen, muuten) ja siinä kaikki. Teoksen novelleissa käsiteltiin ihmissuhteita, yhteisöiden dynamiikkaa, ihmisen elämänkaarta, moraalia ja parisuhteita - erityisesti avioliittoa - mutta jotenkin mikään näistä aiheista ei onnistunut sanomaan mitään tunnistettavaa eikä toisaalta edes näyttämään asioita uudessa valossa. Odotin aluksi sitä jotakin käännettä tai muljausta kuin Tšehovilla tai Haanpäällä, mutta sisältö olikin piilotettu rakenteeseen pienemmin pistoin. Lisäksi kieltämättä hyvän suomennoksen satunnaiset käännöspäätökset hämmensivät - miksi käyttää väännöstä "haikki" sanan "vaellus" sijaan? Sekin sai omalta osaltaan tuntemaan, että en nyt ehkä taas hoksannut jotain.

Oikeastaan koko teoksen ajan minusta tuntui, että ehkä en nyt vain tajua jotain. Että onhan tässä nyt oltava enemmän kuin miltä näyttää. Mutta vaikka olin alusta asti suhtautunut Munroon siten, että totta kai tässä on hirveät määrät hienoja tasoja, en vain hoksannut, että mitä ne voisivat olla, kun ne huomaamani pinnan alaiset tasot eivät vain koskettaneet niin mitenkään. Yritin miettiä pääni puhki, että miksi nämä teknisesti taitavat ja sisällöltään viehkeät ja toisaalta murheelliset ja raastavatkin tarinat eivät vain resonoi siten, että pääsisin kiinni tarinoiden rakentamaan inhimilliseen kokemukseen muutenkin kuin hetkittäin. En tuntunut mitenkään saavan kasaan kunnollista vastausta.

Juonissa - itsessään aika toissijainen asia Munrolla - ei ollut mitään sellaista, mistä voisi johtaa etäiseksi jäävän kokemuksen. Pidin oikeastaan siitä, kuinka pienieleisesti teksti toimi ja kuinka arkisia suurin osa tapahtumista oli. Hahmoissakin oli miellyttävissä määrin pientä arkisuutta ja oikein mukavaa ihmismäistä omituisuutta, kaavojen ulkopuolelle orgaanisesti levittäytyvää olemista. Erityisesti naishahmojen ihmismäisyys ja jokaisen hahmon omanlaisensa epätäydellisyys tekivät tarinoista kiinnostavaa seurattavaa älyllisellä tasolla.

Toisaalta havaitsin myös tiettyjä kaavamaisuuksia hahmojen käytöksessä ja ajattelussa, joka tuntui jotenkin yhdistyvän pohjoisamerikkalaiseen kulttuuriin ja sen arvomaailmaan. Jotenkin hahmoissa tuntuivat menevän yleisinhimilliset kokemukset ja yleis-angloamerikkalaiset kokemukset sekaisin aika perustavanlaatuisella tavalla. Tietysti ihminen ja parhaimmillaan romaanihahmokin on kulttuurinsa tuote, mutta minusta se yleisinhimillinen peittyi paikoin liikaa kulttuurisen ihmiskuvan alle.

Nämä olivat niin hienovaraisia sanoja ja esitystapoja, että oli vaikea paikantaa tarkkaa hiertämisen kohtaa. Esimerkkinä olkoon vaikka se, että kauneusihanteisiin sopimattoman hahmon ulkonäköä ja olemusta kuvaamaan käytettiin esimerkiksi sanaa "ruma", vaikka persoonansa ja ihmissuhteidensa puolesta hän olisi ollut vaikka kuinka viehättävä. Tekstissä tuntui kaikesta ristiriitaisuudesta, omituisuudesta ja elämänmakuisesta huolimatta (ja tarinasta/hahmosta huolimatta) olla valmis käsitys siitä,  mikä on "kaunista", mikä "rumaa", mikä "tavallista" ja mikä "epätavallista", ja aina en ollut samaa mieltä - silloinkaan, kun tekstissä käytiin tietoisesti näitä käsityksiä vastaan. Tällaisesta jäi teoksen maailmankatsomukseen tietty normittava ja sitä myöten etäännyttävä pintasilaus, vaikka hahmot eivät itsessään olleet normatiivisia.

Kulttuurilliset vakiintuneet kuviot pahimmillaan ikään kuin korvaavat hahmojen itsenäiset tunteet ja henkilökohtaiset merkitykset, mikä saa heidät tuntumaan välillä kovin kaavamaisilta psykologisesta uskottavuudesta huolimatta. Minulle jäi ainakin näin kertalukemalta vaikutelma, että tyylillisesti näihin vakiintuneisiin merkityksiin luoteetaan toisinaan sen verran vahvasti, että teoksen yritys esittää todellisuutta jää perinteisten todellisuuden esittämisen muotojen alle. Voin tosin myöntää, että olen tällaiselle hieman yliherkkäkin, eivätkä perinteiset kaavat välttämättä näyttele Munron tekstissä aivan niin suurta roolia kuin jälkitunteeni väittää. Pitäisi melkein joskus paneutua tarkemmin miettimään, mistä vaikutelma syntyy, sillä en silti lähtisi väittämään sen tyhjästäkään syntyneen.

Ehkä se oli sitten väärä lukuhetki tai jokin muu väärä, minkä vuoksi teos ei lähtenyt sytyttämään. Väärästä asenteesta en ainakaan usko olleen kyse. Jotenkin pystyn älyllisellä tasolla huomaamaan ja ihailemaankin sitä, mitä Munro käsittelytavoillaan, hahmojenrakennuksellaan ja kertomustensa rakenteella tekee, mutta jostain syystä en löydä mitään yhteistä kokemuspinta-alaa. Missään vaiheessa ei tuntunut, että "noinhan se on / tiedän tunteen" vaan pikemminkin "ai tässä on liitetty tämä asia taas tuohon". Novelleja lukiessa tuli olo, että tämä on ihan hyvin muodostettu kuva maailmasta, mutta ei jotenkin, jotenkin vain mene yksiin sen kanssa, miten itse maailman koen, näen ja tunnen.

En usko, että joka puolella tapahtuva Munron hehkuttaminenkaan olisi lukupettymykseni taustalla, sillä en juuri lue hehkutuksia saati tekstejä kirjoista, joita en ole lukenut. Harmillisesti ainakin tämän teoksen ajan tuntui koko ajan siltä, kuin minä ja Munron teksti olisimme yrittäneet kulkea yhtäjalkaa, mutta aina seonneet rytmissä: yhteistä tuntumaa ei millään löytynyt. Munrosta jäikin sellainen olo, että jos hänen tekstejään jäisi lukemaan analyyttisesti ja jonkin teoriakehyksen kautta, alkaisi niitä kiehtovia juttuja löytymään. Kertaluvulla Munro ei lumonnut.

---

Alice Munro 1994/2013: Julkisia salaisuuksia
Suom. Kristiina Rikman
Tammi. Helsinki.
327s.
Kansi: Laura Lyytinen / Elena Elisseeva / iStockphoto

Kommentit

Viikon luetuimmat