Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
Mestarillisen Pohjanmaa-sarjan huima päätösromaani. Verottajaa Floridaan paennut Erkki Hakala palaa isiensä maille, Euro-Suomeen.
Romaanin tapahtumat keskittyvät yhteen kesäiseen päivään, joka on 19. heinäkuuta 1996. Tuona päivänä Erkki Hakala ostaa metallialan tehtaan, tapaa sukulaisensa, kuljettaa suvun miehiä nopealla amerikanraudalla ympäri maakuntaa ja eurokäytäntöisiä ravintoloita, käy pankissa pariinkin kertaan, jälkimmäisen kerran alkuyön hämärissä, ja ottaa pahasti yhteen tehtaan entisten omistajien kanssa.
Paljon on Suomessa muuttunut. Erkki Hakala tutustuu läheltä maakunnan käsitykseen Euroopan unionista. Yhä selvemmältä hänestä alkaa myös näyttää, että viime vuosien talousrikollisten rinnalla Floridan kävijöiden synnit olivat pieniä, anteeksi annettavia.
Nyt on vuorossa suuri finaali viime heinäkuussa alkaneelle lukuprojektille eli Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjalle. Katsoin viime kesänä Etelä-Pohjanmaalla käydessäni sarjan neljännen osan Pohjanmaan filmatisoinnin ja aikomuksenani oli lukea visiitin aikana myös Lakeuden kutsu. Toisin kuitenkin kävi, sillä saatuani selville sarjan tapahtumien kronologialle päätin aloittaa sen aivan alusta. Nyt, viisi osaa myöhemmin, tämä vuoden 1997 Finlandia-voittaja palasi uudelleen lukulistani kärkeen.
Sarjan päätösosassa nähdään Erkki Hakalan paluu lakeuksille Floridan-vuosien jälkeen, mutta Hakala tuntuu itse muuttuneen vähemmän kuin EU-ajan Etelä-Pohjanmaa. Tämänkin kirjan keskiössä ovat erilaiset bisnekset, joihin jo viidennessä osassa Ameriikan raitissa niin voimallisesti keskityttiin. Ihmissuhteet ja erityisesti sukusuhteet pysyvät silti Lakeuden kutsussakin sen verran pinnalla, että voi puhua edelleen perustellusti sukuromaanista. Tässäkin osassa tosin naiset paljolti loistavat poissaolollaan tai ovat yksittäisten repliikkien tai mainintojen kautta esille tuotuja, kun taas esimerkiksi Erkin ja hänen isoveljensä Paavon suhdetta tarkastellaan hyvin koskettavastikin.
Täytyy sanoa, että Erkki Hakala jäi edelleen ja näemmä ikuisiksi ajoiksikin mysteeriksi. Kerronta maalaa oikein uskottavan kuvan hänen asenteistaan, käytöksestään ja toimistaan, mutta motiivit ja niihin liittyvät tunteet jäävät pinnan alla häämöttäviksi epämääräisiksi hahmoiksi. Lakeuden kutsua lukiessa kävi mielessä, että onkohan voitontavoittelu ainoa Hakalan aidosti sytyttävä asia, vai onko se vain traagisella tavalla ainoa, jonka kautta hän oikeastaan voi toteuttaa itseään vapaasti.
Ihmissuhteet eivät ainakaan suju - eivät ole sujuneet yhdelläkään Hakalalla koko sarjan aikana - eikä Erkki osaa oikein suhtautua ex-vaimoonsa saati veljensä sairauteen. Hän vain kääntää katseensa pois ja keskittyy tiukasti muuhun puuhaansa. Läheiset jäävät tuuliajolle, eikä Erkki oikein aina itsekään tunnista saati tunnusta omia tunteitaan. Ne kuitenkin häälyvät edelleen taustalla ja jäävät pitkälti lukijan mielikuvituksen ja tulkintahalukkuuden varaan.
Ihmissuhteet eivät ainakaan suju - eivät ole sujuneet yhdelläkään Hakalalla koko sarjan aikana - eikä Erkki osaa oikein suhtautua ex-vaimoonsa saati veljensä sairauteen. Hän vain kääntää katseensa pois ja keskittyy tiukasti muuhun puuhaansa. Läheiset jäävät tuuliajolle, eikä Erkki oikein aina itsekään tunnista saati tunnusta omia tunteitaan. Ne kuitenkin häälyvät edelleen taustalla ja jäävät pitkälti lukijan mielikuvituksen ja tulkintahalukkuuden varaan.
Ehkä juuri hahmojen syvän yksinäisyyden vuoksi myös Lakeuden kutsussa on melankolinen tunnelma. Pohjalaisuudesta käteen tuntuvat jäävän periksiantamattomuus, mutta myös kyvyttömyys jakaa ja kohdata aidosti. Elämässä sinnitellään edespäin, vaati se mitä hyvänsä ja horisontissa häälyy aina toivo paremmasta, mutta itseen ei uskalleta katsoa. Ehkä tämä on se perinne, minkä itse olen ollut sarjassa tunnistavinani tuttuna asenteena: toimelias on oltava ja luoton omaan tekemiseen kova, mutta keneltäkään muulta ei juuri mitään odoteta. Kohtaaminen ja yhteys ihmisten välillä syntyy jos on syntyäkseen, mutta muuten ihmissuhteiden eteen tehdään vain se, mikä on hyvän tavan mukaista. Turhia ei vatvota ("turhan" ollessa siis kaikki käsillä olevaan hetkeen liittymätön).
Jollakin tavalla Pohjanmaa-sarja, ja Lakeuden kutsu sen osana, oli siis tunnistettava tutkielma pohjalaisuudesta. Silti on nähdäkseni aiheellista miettiä, että onko kirjan kuvaama loputtomasti yksin eteenpäin puskevien ihmisten malli ylpeyden ja vaalinnan arvoinen sellaisenaan. Tietysti siinä tiivistyy sukupolvien ketju ja sitä kautta tietynlainen alueellinen luonne tai toimintatapa, mutta toisaalta se ei tuota kovin onnellisia tai tyytyväisiä ihmisiä. Asioita saadaan aikaiseksi ja kova pyrky on hellittämättä eteenpäin, mutta mitä niillä tuloksilla tekee, jos ei muiden - edes oman suvun - kohtaaminen koskaan onnistu?
Sarjassakin hahmot usein sortuvat liialiseen alkoholinkäyttöön tai muuten vain myrkyttävät kaikki ihmissuhteensa. Läheisten luo kaivataan, mutta heidän kanssaan ei sitten osata olla asiallisesti. Minulle jäi ainakin lukijana kovin surullinen ja turvaton olo kirjan ihmissuhteista, enkä tunnistettavuudesta huolimatta osaa toivoa sarjan kuvaamien ihmissuhdemallien jatkuvuutta tulevaisuudessa - oli sitten kuinka peripohjalaista hyvänsä.
Vielä loppuun on pakko mainita erikseen Tuurin kieli, joka ei jättänyt kylmäksi Lakeuden kutsussakaan. Vaikka aiemmin sarjassa pohdiskelinkin sitä, kuinka kaikki sarjan kertojahahmot kuulostavat aivan samalta henkilöltä, oli tapa kertoa silti mukavaa luettavaa. Tuuri on epäsuoran kerronnan mestari, ja tekstistä välittyvät pienet sävyt ja samalla hahmon asennoituminen niihin todella tyylikkäällä tavalla.
Pohjanmaa-sarjaa ei siis ollut lainkaan raskasta lukea, kun kieli kannatteli ja suorastaan kiidätti eteenpäin. Ainoa, mikä toisinaan pidätteli lukemasta, oli sarjan usein lohduton tunnelma, vaikka aina läsnä olikin lakoninen huumori, usein naseviin tokaisuihin tiivistyneinä tai sitten epäsuoran kerronnan pienten ironisten elementtien kautta. Tunnelma oli siis - koko sarjassa Lakeuden kutsua myöten - sekoitus arkista sanailua ja toisaalta erillisyyttä ja kaipuuta johonkin epämääräiseen ja tavoittamattomaan.
Sarjassakin hahmot usein sortuvat liialiseen alkoholinkäyttöön tai muuten vain myrkyttävät kaikki ihmissuhteensa. Läheisten luo kaivataan, mutta heidän kanssaan ei sitten osata olla asiallisesti. Minulle jäi ainakin lukijana kovin surullinen ja turvaton olo kirjan ihmissuhteista, enkä tunnistettavuudesta huolimatta osaa toivoa sarjan kuvaamien ihmissuhdemallien jatkuvuutta tulevaisuudessa - oli sitten kuinka peripohjalaista hyvänsä.
Vielä loppuun on pakko mainita erikseen Tuurin kieli, joka ei jättänyt kylmäksi Lakeuden kutsussakaan. Vaikka aiemmin sarjassa pohdiskelinkin sitä, kuinka kaikki sarjan kertojahahmot kuulostavat aivan samalta henkilöltä, oli tapa kertoa silti mukavaa luettavaa. Tuuri on epäsuoran kerronnan mestari, ja tekstistä välittyvät pienet sävyt ja samalla hahmon asennoituminen niihin todella tyylikkäällä tavalla.
Pohjanmaa-sarjaa ei siis ollut lainkaan raskasta lukea, kun kieli kannatteli ja suorastaan kiidätti eteenpäin. Ainoa, mikä toisinaan pidätteli lukemasta, oli sarjan usein lohduton tunnelma, vaikka aina läsnä olikin lakoninen huumori, usein naseviin tokaisuihin tiivistyneinä tai sitten epäsuoran kerronnan pienten ironisten elementtien kautta. Tunnelma oli siis - koko sarjassa Lakeuden kutsua myöten - sekoitus arkista sanailua ja toisaalta erillisyyttä ja kaipuuta johonkin epämääräiseen ja tavoittamattomaan.
Näin kaikki Pohjanmaan kuusi osaa luettuani täytyy sanoa, että kronologisesti neljäs ja kirjoitusjärjestyksessä ensimmäinen osa Pohjanmaa oli ehdoton suosikkini. Sen voisin jopa hankkia. Siinä sarja on ikään kuin pähkinänkuoressa: pohjalaisuuden tragedia oli elämänmakuinen, mutta sopivan tiivis. Yhdenpäivänromaanina (jollainen Lakeuden kutsukin on) se on rakenteeltaan jotenkin miellyttävällä tavalla kaaren muotoinen ja onnistuu ilmaisemaan asiansa Lakeuden kutsua osuvammin.
Niinpä on siis puolisen vuotta kestänyt lukuprojekti ohitse. Edellisen kerran taisin viettää näin kauan yhden sarjan kanssa lukiessani Päätalon Koillismaa-sarjan - yhden maantieteellisen alueen tutkielma sekin. Pidän edelleen Tuurin tyylistä, mutta hetkeen en välttämättä sitä jää kaipaamaan. Lakeuden kutsu on oiva sinetti tälle sivistävälle ja ajatuksia herättäneelle lukurupeamalle.
Pohjanmaa-sarja:
Lakeuden kutsu
---
Antti Tuuri 1997: Lakeuden kutsu
Otava. Helsinki.
363s.
Kommentit
Lähetä kommentti