Terry Pratchett: Carpe jugulum
Carpe jugulum - eli "tartu kurkkuun" - on ollut vampyyrisuvun reipas motto jo vuosisatojen ajan. Vampyyrit saapuvat itse kuninkaan kutsusta vierailulle Lancren kuningaskuntaan juhlimaan kuninkaantyttären syntymää. Visiitistä tulee kuitenkin aiottua pitempi, sillä vampyyrit päättävät syrjäyttää nuoren hallitsijan ja ottaa Lancren valtaansa.
Vampyyrien viekas tuuma ei miellytä noitia, todellisia vallanpitäjiä, jotka päättävät karkottaa ei-toivotut vierailijat hyväksi havaituilla keinoilla: valkosipulilla, pyhällä vedellä ja päivänvalolla. Jotain on kuitenkin pielessä, kun vanhat konstit eivät enää tepsi. Onneksi noidilla riittää pollalogiaa, ja käyttöön otetaan kikka kolmonen...
Se alkaa olla kesä hiljalleen ohitse minunkin kirjahyllylläni, koska kesäprojektiksi aikomani oman hyllyn bloggaamattomien lukeminen on venähtänyt tänne asti. Vielä olisi pari kirjaa jäljellä, mutta tässäpä tuli nyt luettua ainakin se viimeinenkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan osa, jonka omistan, mutta josta en ole kirjoittanut aiemmin.
Lokakuuhun ja pimeisiin iltoihin sopivasti ollaan gotiikan klassikkohahmojen äärellä, kun kirjassa seikkailevat niin vampyyrit kuin ruumiista kokoon kursitut palvelijat, tietysti noitien johtaessa orkesteria. Kiekkomaailma-sarjan noidista kertovassa alasarjassa on käsitelty fantasiakirjallisuuden hahmogalleriaa satiirisin ottein, ja tässä alasarjan viimeisessä osassa poiketaan suoraan gotiikkaan.
Koska lajityyppi on se satiiri, katsellaan vampyyreita ja klassisia vampyyritrooppeja hieman viistoon. Carpe jugulum on ilmestynyt 1990-luvun lopulla, joten Polidorin Vampyyrin, Le Fanun Carmillan ja Stokerin Draculan luomat peruskivet ovat jo saaneet uusia kerroksia, erityisesti Ricen Veren vankien myötä. On myönnettävä, että tunnen paremmin noita 1800-luvun teoksia, koska en ole Ricea toistaiseksi vielä lukenut. En siis oikein osaa arvioida, onko Ricen teoksilla ollut juuri tähän kirjaan vaikutusta.
Joka tapauksessa sain vaikutelman, että pitkälti sillä 1800-luvun kamalla ja 1900-luvun elokuvateollisuuden niistä luomilla versioinneilla mennään. Teoksen keskiössä on vampyyriperhe, jonka visionäärinen isä - kreivi tietysti - on innostunut vampirismin uusista virtauksista ja päättänyt, että kaikenlaiset pyhien esineiden, valkosipulin ja päivänvalon aiheuttamat rajoitteet ovat vain psykologisia, ja että oikeastaan vampyyrien ei pitäisi vain pysytellä linnoissaan ja tulla paikallisten teilaamaksi aina viidenkymmenen vuoden välein, vaan voitaisiin perustaa tehokas ja moderni vampyyrien hallitsema valtio. Tätä visiota lähdetään toteuttamaan Lancren kuningaskunnassa, johon kuningas Verence on melko epäviisaasti kutsunut heidät.
Noidille homma ei tietenkään sovi, kaikista vähiten Magratille, joka on siirtynyt noidasta kuningattareksi. Mukana vilistävät myös vanhemman polven noidat muori Säävirkku ja rouva Auvomieli sekä nuorison edustajana Magratin tilalle noitakolmikkoon liittynyt Agnes Saivareinen, joka on jälleen yksi loistava Kiekkomaailman naispäähenkilö. Hänen maaginen sivupersoonansa Perdita on ratkaisevassa roolissa, koska vampyyrien mielenhallintataidot eivät saa otetta Perditasta. Muori Säävirkku - ylipäätään parhaita koko Kiekkomaalma-sarjan hahmoista - tosin on oikeastaan toinen päähenkilö, koska hänen kipuilunsa noitavoimien synkkien ja valoisien puolien kanssa saa taitekohtansa.
On ihan hauskaa, että minusta teos onnistuu jotenkin kommentoimaan myös paranormaalia romantiikkaa jo ennen kuin se varsinaisesti muotoutui genreksi. Vampyyrithan ovat tietysti valtavan puoleensavetäviä, ja Agnesiin iskee silmänsä vampyyriperheen poika Vlad, joka on Agnesista vähän kuuma, vaikka pääasiassa aika kamala. Pratchettmaiseen tyyliin käytännöllinen neiti-ihminen kyllä osaa tehdä johtopäätökset ja kiinnittää huomiota olennaiseen, eli vastenmieliseen maailmankuvaan ja persoonaan, ja jättää ne omaan arvoonsa. Loppua kohden Agnesin kirjoissa paljon parempana alkaa näyttäytyä inhimillisyytensä todistava Mahtavasti Kauranen, omnilainen nuori pappi, joka on niin ikään kutsuttu kekkereihin.
Olin muistellut, että tämä kirja on aika korkealla siellä suosikki-Pratchettieni joukossa. Mielipiteeni ei muuttunut valtavasti tälläkään lukukerralla, koska hauskaa oli alusta loppuun, mutta aivan niin hauskaa kuin ennen minulla ei ehkä enää ollut. Liekö syynsä sillä, että luin teoksen aika tiiviiseen tahtiin kahdelta istumalta. Vaikka Agnes on aina loistava, ja Esme Säävirkku tässä alasarjan päätösosassa kasvanut jo eeppisiin mittoihin Kiekkomaailman hahmogalleriassa, jotenkin kokemus ei iskenyt aivan niin syvälle kuin ennen.
Ehkä se on sitten vain sitä, että vartiosto-alasarjan yhteiskunnallisten teemojen rinnalla nämä noitien populaarikulttuuriaiheet jäävät kuitenkin vähän vähemmän puhutteleviksi, vaikka teknisesti olisivat samalla tasolla. Aiemmin taisi olla kohdallani toisin päin, eli genrekirjallisuuden kommentointi kiinnosti enemmän kuin yhteiskunnallinen kommentointi. Enpä silti voi sanoa, että tämä teos yhtään olisi pudonnut sillä Kiekkomaailma-kirjojen suosikkilistallani alemmas, koska Kiekkomaailma-mittakaavassa siinä on edelleen paljon asioita, joista pidän. Carpe jugulum on jatkossakin osa omaa kotikirjastoani.
Kommentit
Lähetä kommentti