Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Romaani suomalaisesta unelmasta, omasta talosta. Tarina siitä, kuinka kalliiksi voi käydä pakkomielle helsinkiläisellä pientaloalueella ja kuinka sivustakatsojatkin saavat maistaa yksinäisyyden ydinmehua. Romaani kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Kun kujanjuoksun traagisuus on syvimmillään, on komiikkakin kovaa.

Täytyy taas aloittaa blogiteksti tunnustuksella. Vieläkin ollaan sellaisella hieman nololla alueella, että tämänkin kirjan lukemisesta on kulunut jo useampi kuukausi. Muistaakseni luin Juoksuhaudantien loppuun maaliskuussa. On myönnettävä, että jo edellisten näin myöhässä blogattujen kirjojen kanssa oli vaikeuksia, mutta erityisesti tämän kanssa, koska mielikuvat ovat lähteneet haipumaan jo vauhdilla.

Nythän on niin, että olen ennenkin yrittänyt lukea Kari Hotakaista, huonoin tuloksin, ja silloin totesin, etten lue tältä kirjailijalta lisää "lähiaikoina". Tuosta toteamuksesta onkin jo yli kymmenen vuotta, että siinä mielessä arvioni osui nappiin. Olen kuitenkin oppinut, että klassikot ovat usein klassikoita syystä, ja että useimmiten kirjailijan kuin kirjailijan suosituimmassa teoksessa usein on sitä jotakin erityistä tenhoa ja onnistuneisuutta, joka on vedonnut joko suureen yleisöön, kriitikoihin tai molempiin. Kun siis näin kierrätyshyllyssä Juoksuhaudantien, olin valmis antamaan vielä yhden mahdollisuuden.

Jos joku lukija on tässä vaiheessa jännityksessä, että iskikö Hotakainen tällä kertaa, näin kymmenen lisävuotta lukuhistoriaa kerrytettynä, niin voin kertoa, että ei. Selvästi lajityyppi tai teosten konsepti ei yksinkertaisesti puhuttele minua. Yhteiskunnalliset hahmotyypit ovat jotenkin sellaisia, jotka eivät sinänsä ole epätosia, mutta eivät täysin tunnistettaviakaan, eikä mitään uusia oivalluksia teoksen aikana syntynyt.

Lukaisin äsken läpi, mitä mieltä olin ollut Ihmisen osasta silloin kymmenen vuotta sitten, ja tavallaan tässäkin teoksessa ovat näkyvissä hyvin monet sellaiset asiat, jotka eivät napanneet silloin. Vain rakenne on tässä teoksessa mielestäni onnistuneempi ja pysyy paremmin kasassa. Hotakaisen teknisestä osaamisesta kertoo tehokkuus, teksti on ytimekästä, sanoo vähillä sanoilla paljon, pysyy arkirealismissa ja synkässä huumorissa, (keskiluokkaisen) arjen ongelmissa, nais- ja mieskuvat ovat vähän väsähtäneitä - toki huomioin, että teos on julkaistu vuonna 2002, joten nykykirjallisuudesta ei oikeastaan enää edes voida puhua.

En oikein vieläkään osaa kuvata, miksi teoksen lukeminen oli pääosin kyllästyttävää. Ehkä se, että kaikki huumorista juoneen ja kielikuvista motiiveihin oli niin yllätyksetöntä ja selkeää, ja samalla jäi silti epäselväksi, mitä teos nyt aivan tarkalleen haluaa teemoistaan sanoa. Toisin sanottuna jokainen teoksen piirre henkii lepyttelevää turvallisuutta lukijalle, joka vain haluaa vahvistaa mielikuviaan, eikä varsinaisesti lukea mitään, mikä haastaisi valmiit käsitykset ja oletukset.

Huumori on keskeinen osa teosta, ja vaikka en kuvailisi sitä suoranaisesti huonoksi, se ei silti jotenkin naurattanut. Ehkä tässä on joku huumorintajun eroavaisuus, koska pidän siitä, että huumori yllättää minut, ja sitä tässä ei kertaakaan ehtinyt tapahtua. Kaikki oli juuri kaavamaisella tavalla odotusten mukaista, tai sanotaanko niin että kaavamaisella tavalla odotuksia rikkovaa. Tavallaan ehti jo melkein häivähtää joku nostalgiakin - juuri tällaistahan valtavirtahuumori oli kirjoitusaikaan.

Olen nyt kuvaillut monipuolisesti eritasoisia kyllästymisiäni tämän teoksen parissa, mutta vielä en ole kovin tarkkaan kuvaillut, mistä teoksessa on kyse. Lukupäiväkirjaanhan ei mitään juonitiivistelmiä sinänsä välttämättä tarvita, mutta kyllähän aihepiiri antaa osviittaa teoksen teemoista. Listataanpa ne tähän siis lyhykäisyydessään.

Mieheyden kriisi modernissa maailmassa; omakotitaloasujien identiteetti ja suomalainen haave omasta kodista; molempien rakentuminen mielikuville. Teemoissahan ei sinänsä ole vikaa, mutta jotain kertoo sekin, että mielestäni ihan mielenkiintoisista teemoista ei saada mitenkään kovin oivaltavia teesejä esiin, eikä teoksen lopussakaan ole aivan selvää, mitä oli tarkoitus sanoa. Tietysti monitulkintaisuus on juuri sitä kaunokirjallista puolta, jossa jätetään lukijalle mahdollisuus jatkaa teemojen pohdintaa. Jotenkin jäi silti vaikutelma lähinnä ristiriitaisuudesta, eri tulkintakehysten suhdetta toisiinsa ei ehkä ollut sitten sovitettu yhteen, vaan ne vain olivat siellä olemassa, rinnakkain.

Teoksen nimeenkin asti nouseva maskuliinisuuden pohdinta tiivistyy teoksessa kotirintamamies-termiin, eli siihen, että sodan sijaan mieheys täytyy todistaa arjen pyörittämisellä. Maskuliinisuuden analyysilla olisi minusta voitu tehdä jotain kiinnostavampaakin, mutta päähahmo Matti, jonka ympärille juoni kietoutuu, on sellainen melko arvattaviin kärjistyksiin viety heppu. Hänen yllättävämmät käänteensä ovat kaikki humoristisesti kehystettyjä, mutta sankariksi hänestä ei kyllä ole. Se tosin jää epäselväksi, onko syvään päähän uppoamiseen syy juuri kotirintamamieheys. 

Varsinaisestihan teoksessa on useita hahmoja ja näkökulmia, mutta kaikki kelluvat Matin aiheuttamissa laineissa, jotka tuovat sitten näkyviin tiettyjä lainalaisuuksia maailmassa. Teknisestihän teos toimii, mutta sain vaikutelman edellisen lukemani Hotakaisen perusteella, että tämä on jonkinlainen tämän kirjailijan teosten tyypillinen rakenne.

Nyt en voi ainakaan sitten sanoa, että en olisi yrittänyt, vaan voin todeta Hotakaisen olevan minun osaltani luettu. Juoksuhaudantie on kuitenkin ihan yleissivistystä kotimaisen kirjallisuuden kentällä, joten siten voin sanoa yleissivistyneeni tämän teoksen parissa, jos ei muuta siitä mukaan jäänytkään. Tavallaan siinä on taltioitu jotain, joka ehkä sitten on jotenkin turhan yllätyksetöntä minulle, mutta ainakin se on ajankuvana kelpo.

---

Kari Hotakainen 2002: Juoksuhaudantie

WSOY. Helsinki.

334s.

Kansi: Martti Ruokonen