Khaled Hosseini: Leijapoika

Amir ja Hassan ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla. Amir asuu suuressa talossa, jonka lattiat ovat marmoria ja jonka seiniä peittävät kultakirjotut gobeliinit. Hassan asuu palvelijaisänsä kanssa puutarhan perällä savimajassa.

Mutta leijanlennätyskilpailussa talvella 1975 tapahtuu jotain, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Hassan joutuu julman nöyryytyksen uhriksi, ja Amir seuraa tapahtumaa sivusta.

Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryvät Kabuliin, kokonainen elämäntapa päättyy, mutta Amirin häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä rauhaan.

Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin kotiutunut Amir saa viestin menneisyydestä. "Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä", sanoo setä Rahim Khan puhelimesssa.

Sovittaakseen lapsuutensa synnit Amir on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien julmasti hallitsemaan maahan.

Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt kierrätyskirjahyllyllä useisiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puheenaiheena olleisiin kirjoihin. Leijapoika jatkaa samaa sarjaa. En ollut tuohon aikaan varsinaisesti sellaisessa iässä, jossa tämä olisi tullut luettua, mutta nimi jäi mieleen. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on myös ollut lukulistalla iät ja ajat, sekin vielä lukematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös sitä silti niin sanota.

Voin heti alkuun paljastaa, että mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen Leijapoika ei jättänyt. Se on rakenteellisesti suorastaan yhdentekevän toimiva. Ei mitään suoranaista vikaa, mutta ei oikein mitään erityistäkään, ei mitään mieleenpainuvaa, ei mitään persoonallista. Tai no, jos viaksi laskee sen, että juoni on suorastaan valmis Hollywood-draamaelokuvan käsikirjoitus, niin sitten sen verran kauneusvirhettä esiintyy, mutta makuasia sekin. Samoin aktivismilta maiskahtavin kohta loppupuolella, jossa käydään yhtäkkisen pikkutarkasti läpi adoptioprosessin vaikeutta, ei välttämättä ollut kerronnallisesti aivan perusteltu, mutta sinänsä teemaan sopiva.

Joka tapauksessa minulle tällainen lukijan "selkeiden loppujen" kaipauksen suorasukainen mielistely oli jollain tavalla heikennys teoksen mielestäni vivahteikkaasti alkaneeseen tunnelmaan, ja juonien ennalta-arvattavuus ja yksinkertaistus paheni vain loppua kohti. Erityisesti alussa jo hieman karikatyyrimaisella tavalla esitellyn pahishahmon kanssa käyty lopun nyrkkitappelu oli melkein jo liikaa sille, että teoksen olisi enää voinut ottaa aivan niin vakavasti kuin aluksi kuvittelin voivani. Ja, niin, pitihän pahiksen tietysti vertautua kirjaimelliseen natsiin, jotta ei jäisi vahingossakaan mitään vivahteita jäljelle. Siinä ja monessa muussakin mielessä Leijapoika on jotenkin äärimmäisen amerikkalainen teos niin kerronnaltaan kuin tunteellisuuden korostukseltaan.

Sanotaan silti myös se ilmeinen: aiheeltaan Leijapoika on vakavasti otettava ja sinänsä sen teemat ovat arvostettavia: syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tuottaman ilmapiirin keskellä - teos on siis julkaistu 2003 - afganistanilaisten humanisointi oli paitsi ajankohtaista myös varmasti melko poliittista. Sodan ja vallankaappauksen järkyttävyydet tulevat teoksessa varsin selkeästi ja selkeästi todellisuuteen perustuen esiin, ja romahtaneen yhteiskunnan kuvauksen järkyttävyys ehkä olikin juuri se, mikä teoksesta kaikista pisimpään tulen varmasti muistamaan. 

Päähenkilöistä ja hänen ihmissuhteistaan ei silti oikein tee mieli sanoa mitään. Ehkä ainoa yhtään kiinnostavampi hahmo oli päähenkilön ihailema isä, jossa lienee teoksen hahmoista eniten puolia ja uskottavuutta. Alussa hahmoja rakennettiin huolella ja melko korkeakirjallisestikin, mutta jossain vaiheessa hahmojen kehittäminen lopetettiin. Alun sävykkyys olikin vain pohjatyö juonelle, ei niinkään se ote, jolla hahmoja käsiteltäisiin loppuun saakka - ja miksi olisikaan, kun juoni oli lopulta teoksessa arvotettu hahmoja korkeammalle.

Tämä blogiteksti tuppaa tyrehtymään ihan alkuunsa. En oikeastaan keksi enää ihan hirveästi sanottavaa. Ne kohdat, joissa olin kaikista valppain olivat Afganistanin arkea ja kulttuuria kuvaavat kohdat, sekä sotatilaan ja sortoon vaipuneen Afganistanin kuvaukset, mutta kaikki muu jäi vähän käsivarrenmitan päähän. Ehkä mielenkiintoisimmat pohdinnat nousivat siitä, millä tavoin teos esittää periafganistanilaisia (vai periamerikkalaisia?) arvoja - avioliittojen kuvaukset ja muutamat lyhyesti pilkahtelevat naisen aseman kommentaarit olivat sellaisia, jotka hieman herättivät lukusumusta keskittymään tarkemmin, mutta nekin jäivät vähän vähänlaisiksi.

En kadu lukukokemusta, vaikka tästä ei uutta suosikkikirjaa tullutkaan. Aina on yleissivistävää lukea sellaisia kirjoja, jotka ovat pitäneet pintansa vuosikymmeniä, ja joihin vieläkin silloin tällöin viitataan. Teoksen näkökulma ja ajankuva olivat kiinnostavia, mutta uskon, että tulen unohtamaan tämän  lukukokemuksena parissa viikossa tyystin. Pidän silti Tuhat loistavaa aurinkoa vielä lukulistallani, koska jäi kaikesta huolimatta sellainen olo, että Hosseinilla olisi hyvinkin taitoa johonkin vaikuttavampaankin.

---

Khaled Hosseini 2003/2004: Leijapoika

Suom. Erkki Jukarainen

Otava. Helsinki.

349s.

Kansi: Michael Wildsmith