Minna Canth: Salakari

Kun Minna Canth (1855-1897) julkaisi romaaninsa Salakari vuonna 1887, hänellä oli takanaan vuosikymmen kirjailijantyötä.

Tähän työn kokonaisuuteen sisältyy myös Salakari. Se ilmestyi aikana, jolloin ohjelmallinen realismi oli saamassa entistä psykologisempia painotuksia. Se on kirja naisen, vaimon, äidin rooliodotuksista ja minättömyydestä, henkisen heitteillejätön tunnoista ja siitä mitä rakkaus ja luonto on. Se on kertomus siitä, kuinka kauniskin kaipuu saattaa johtaa harhaan, se on näyttöä siitä, että pinnallisesti omaksutut ja esitetyt oikeatkin aatteet kylvävät tuhoa.

Tulinpa taas palanneeksi Minna Canthiin, kun huomasin, että Salakari oli jäänyt minulta hänen tuotannossaan täysin huomaamatta aiemmin. Canth on tietysti kirjoittanut paljon, ja merkittäviä teoksiakin on niin mittava määrä hänen tuotannossaan, että Salakari ei sinänsä vetävästä aiheestaan huolimatta ole useinkaan niiden esiin nostettujen rinnalla. Kuvaavaa on, että vanha uskollinen Suomen kirjallisuuden luentomonisteeni kirjallisuudenopintojeni ajalta ei mainitse teosta erikseen. 

Kohtasin tämän teoksen Kirjallisuuden naiset -artikkelikokoelmassa, ja sieltä kotimaisen aviorikosromaanin analyysin kautta alkoi tulla ajatus, että onhan se tämäkin itse koettava - varsinkin, kun sivumäärä ei ole mitenkään päätä huimaava. Lisäksi päähahmon nimi Alma Karell, jossa kuuluvat Tolstoin Anna Kareninan kaiut, tuntui sen verran reippaalta intertekstuaalisuudelta, että koko kesän Ahon Papin rouvaa mehusteltuani tämä oli aika luonteva variaatio teemasta lukea seuraavaksi.

Alkuun on sanottava, että taattua Canthia teksti oli alusta alkaen ja loppuun saakka, ja siinä mielessä lukijana saattoi olla vakuuttunut, että viihtyisi tekstin parissa heti ensihetkistä saakka. Canthin dialogi se ei koskaan lakkaa viehättämästä. Kuitenkin viipyilevän Papin rouvan jälkeen Salakari on - taas tietysti Canthille ominaiseen tyyliin - iskevä ja ehkäpä joiltakin osin hieman kulmikaskin, jolloin tunnelma on paljon vähemmän romanttinen. Toki lyhyyden vuoksi viipyilyyn ei ole aikaakaan. Salakari jäi vaikutelmana hieman keskeneräiseksi, se tahtoo ottaa reippaasti kantaa aiheeseen, joissa välttämättä reippaus ei ole se paras tapa avata asiaa. Tai sitten kontrasti vain nyt tuntui erityisen suurelta.

Canth on minusta parhaimmillaan yhteiskunnallisten teemojen parissa, ja hahmojen sisäisyyden rakentamisessa niiden - esimerkiksi taas naisten kasvatukseen liittyvissä asioissa minusta Canthin Hanna oli monelta osin Ahon Papin tytärtä vetoavampi. Tämän kyseisen lukemani painoksen lopussa on muutama aikalaisarvio, joissa ei oltu täysin vakuuttuneita Alma Karellin psykologisesta rakentumisesta, esimerkiksi.

Ehkä on totta, että Alman rakkaudentavoittelun herkkyys ja samalla tämä canthmainen iskevyys eivät aivan tässä muodossaan olleet yhdistelmä, joka olisi osunut parhaaseen lukuhermoon. Tapahtumista jäi hieman mekaaninen vaikutelma, ja oli ehkä liiankin helppo yhtyä joihinkin aikalaisarvioiden kohtiin (ei toki kaikkiin; perinteinen "meidän aikanamme ei kukaan käyttäydy näin säädyttömästi, jos on kunniallinen ihminen" oli mukana nimittäin myös), joissa tarinan sisäistä logiikkaa hieman kyseenalaistettiin. 

Alma nimittäin kuvataan erittäin kiintyneenä aviomieheensä Johniin, ja tunne on selvästi molemminpuolinen. Siksi viettelijä Nymarkin muutamista heitoista lähtevä, tosin varmastikin Alman epävarmuuksiin jo valmiiksi iskevä epäilyksen siemen on aika helposti kylvetty. Ehkä siihen olisi sitten tosiaan kaivannut hieman enemmän analyysia vaikkapa siitä, miksi ihmeessä aikakauden ihanteiden mukaisessa perheidyllissä tällainen särö on jo valmiiksi.

Ja onhan siellä tietysti sitten se aikakauden aviorikosromaaniin kuuluva käännekin, suosikki-inhokkini, jossa kotoa ja ydinperheestä pois kääntyvä nainen saa aina palkakseen joko lapsen tai järjen menettämisen tai molemmat, sillä eihän toki 1800-luvun kirjallisuudessa saanut jättää jonkinlaista jumalallista rangaistusta lankeamasta. Kuten edellä viitattu artikkelikokoelmakin huomioi, Papin rouva on poikkeus tähän, ja ehkä siksi se minusta onkin tuntunut kaikista omimmalta näistä lajityypin teoksista, mitä on tuolta aikakaudelta tullut luettua.

Jotenkin jäi sellainen olo, että teoksessa on paljon toimivia elementtejä ja Canthin tyyli ja kerrontatapa tuovat siihen esteettisen silauksen, joka tasoittaa noita monia hieman vähemmän toimivia rakenteellisia seikkoja, mutta että se ei tullut ainakaan tältä lukemalta suosikikseni. Ehkä se oli Nymarkin melkein räikeän ilmiselvä kosiskelu ja Alman erityisen naiivi luottamus aivan hiljattain tavattuun Nymarkiin, ja tämän kaiken täysi selittämättä jättäminen, joka tässä nyt vähän jätti kylmäksi. Samoin Johnin aatteelliset pohdinnat jäivät vähän komppaavaan sivuosaan ja ohkaisiksi ihan jo teoksen mitasta johtuen.

Tai ehkä se on juuri se, että Nymark ei selvästikään ole rakastunut, vaan vain huvin ja urheilun vuoksi piirittämässä Almaa, ilman mitään muita aikeita kuin kunniattomat sellaiset. Kaipa teoksen on tarkoituskin kommentoida osaltaan sitä, että toisin kuin Anna Kareninan Aleksei Vronski tai Papin rouvan Olavi Kalm, ei rouvaa houkutteleva kilpakosija ole välttämättä mikään romanttinen riutuja, vaan voi ihan hyvin ollakin pelkkä Nymarkin kaltainen limainen vedättäjä. Se ainakin sopii Canthin teosten yleiseen teemaan, sillä niissä aina joku on valmiina hyväksikäyttämään heikkoutta omien etujensa ajamiseksi sellaista havaitessaan, ja Canthin tarkka silmä sen myös tässäkin kuviossa paikantaa.

Vaikka tämä tulikin luettua hieman puolella silmällä, sanoisinko, ja vaikka monet Canthin muut teokset edelleen puhuttelevat tätä enemmän, oli teos sinänsä ihan mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Lyhyt pituus oli tosin tässä välissä hyvä, koska luettavaksi on äkkiä jostain tullut iso läjä kaikenlaisia aika hankaliakin tiiliskiviä, joita en kesällä saanut kahlattua läpi, mutta jotka olen päättänyt saada luettua loppuun asti ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllähän Canthin iskevyys aina reipastaa, oli aihe mikä hyvänsä.

---

Minna Canth 1887/1996: Salakari

SKS. Helsinki.

123s.

Kansi: Jorma Hinkka / SKS kirjallisuusarkisto