Minna Canth: Hanna

Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä loisti tuli.

Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ett'ei tuota unta jatkuisi.

Tällä kertaa oli jälleen ohjelmassa uudelleenluku. Olen aikoinani yläasteella ensimmäisen kerran tutustunut Minna Canthin tekstiin äidinkielen tunnilla ja sen jälkeen rientänyt kirjastoon lainaamaan lisää. Tuolloin luin yhteisniteen, joka sisälsi useita Canthin teoksia, myös Hannan. Siitä alkaa olla kuitenkin jo niin paljon aikaa, että sain ajatuksen lukea jälleen Canthia. Olinhan siitä silloin aikanaan pitänyt.

Oikeastaan Canthin uudelleenluku sai sysäyksen hiljattain lukemastani Järnefeltin Vanhempieni romaanista. Minna Canth kuului myös Järnefeltien perheen tuttavapiiriin ja teoksessa kuvailtiin tarkkaan Canthin olemusta ja keskustelutapaa, kuten monien muidenkin kuuluisien tuttavien kohdalla. Se sai minut vertaamaan tätä tietoa siihen mitä muistin hänen teksteistään ja tyylistään, ja huomasin, että mielikuvat olivat varsin haipuneita.

Eikä mennytkään kuin muutama sivu, ja olin taas aivan tekstin imussa. Kävipä jopa niin, että taisin pitää Canthin tekstistä jopa enemmän kuin tuolloin teini-iässä. Ehkä se on sitten elämänkokemus, mutta Canthin hyvin osuva ihmiskuvaus tuntui vieläkin tarkkasilmäisemmältä, ja sujuvaa dialogia osasi arvostaa ihan uudella tavalla.

Canthin tuotantoa on onneksi paljon tarjolla. Jostain syystä kylläkin uusimmissa painoksissa kannet ovat todella outoja, esimerkiksi tänäkin vuonna on julkaistu kaksikin Hannan painosta, mutta toisessa kansi on tehty todella selvästi tekoälyllä, ja toisen painoksen kansi on kuin romanssikirjallisuudesta (mikä on sinänsä ironista monellakin tasolla). Löysin onneksi luettavakseni perinteisemmän painoksen. Ihan periaatteesta en hanki tai lainaa kirjoja, joiden kannet on tehty niin tökerösti tekoälyllä, että minäkin sen huomaan.

Koska ollaan taas klassikon äärellä, kaivoin jälleen esiin Suomen kirjallisuuden peruskurssin luentomonisteeni. Siellä nostetaan esiin, että Canthin Hanna on vastine J.L. Runebergin paljon idyllisemmälle Hanna-nimiselle kuvaukselle porvarisnaisen elämästä. Lisäsin sen heti lukulistalle. Ihan ilman vertailuakin on silti selvää, että naisen roolia yhteiskunnassa ja porvarillisessa perheessä kritisoidaan teoksessa voimakkaasti.

En nyt tosiaan ilman vertailua Runebergin teokseen osaa sanoa, onko päähenkilö Hannan perusluonne myös samanlainen kuin kommentoitavassa teoksessa, mutta joka tapauksessa se edustaa jonkinlaista naisihannetta: ahkera, kaino, hyväntahtoinen ja mukautuvainen. Canthilla mitkään Hannan haaveet eivät kuitenkaan toteudu, vaan hän jää arkuutensa ja herkkäuskoisuutensa vuoksi ulkopuolelle ja jälkeen muista, jotka tavoittelevat haluamaansa elämää. Hänen säyseytensä on passiivisuutta, joka ei auta häntä itseään, mutta josta muut hänen ympärillään hyötyvät.

Voin kyllä allekirjoittaa teoksen esittämän naiskuvan. Naiset on kasvatettu ja joiltain osin kasvatetaan vielä tänä päivänäkin ihanteisiin, jotka eivät palvele heidän oman ihmisyytensä ja toimijuutensa kehittymistä. Hannan tapauksessa mukautuvuudesta palkkana on päähän potkituksi tuleminen ja itsestäänselvyytenä pitäminen, ja naisen rauhallisuutta ja hiljaisuutta kyllä mielikuvissa ihaillaan, mutta ne eivät herätä muissa aitoa arvostusta, vaan antavat luvan ohittaa ja kohdella huonosti, kun vastustusta ei tule.

Tunnistan tämän kaiken omista kokemuksistani, vaikka välimatkaa on yli sata vuotta. Erityisesti nykypäivänä jolloin kilpailuyhteiskunnassa edellytetään oman paikan ottamista, itsevarmuutta ja itsensä esiin tuomista, perinteisten mallien mukaan kasvatetuilla tytöillä on vaikeuksia yhtäkkiä muuttaa salamaniskusta koko olemisen tapansa koulusta työelämään siirryttäessä. Osa ei pysty siihen koskaan.

Mieshahmojen osalta täytyi pohtia hieman enemmän. He ovat melkein kaikki melko epämiellyttäviä henkilöitä ainakin naishahmojen näkökulmasta - on palvelustytölle lapsen tehnyt alkoholisti-isä, paljon vanhempi joka käänteessä lähentelevä kosija, kirjeisiin vastaamisen unohtava ja lopuksi toisen kanssa avioituva kihlattu sekä jatkuvasti piinaava vanhempi veli. Vain nuorisoriennoissa kohdattu lyseolaisihastus on hieman mukavampi, mutta hänkään ei kovin kauaa jaksa kosiskella, kun Hanna ei riittävästi tuo omaa mielenkiintoaan esiin, ja myöhemmin kihlautuu Hannan ystävän kanssa.

Miestenkin psykologia oli silti minusta varsin uskottava ja tunnistettava. Kaikkia kuvattuja asioita on tapahtunut ja tapahtuu varmasti kaiken aikaa, lähinnä mietityttämään jäi tuo positiivisten esimerkkien puute. Se varmaankin kumpuaa aikansa ilmapiiristä: ei ollut tavallista tuoda tällaisia esimerkkejä mieshahmoista esiin, varsinkaan porvarillisista miehistä. (Kiven Seitsemän veljestähän oli jo julkaistu aiemmin, ja sen "karu" kuva kansanmiehistä pöyristytti aikalaisia.) Canthin kärjekkyys on tällöin suorastaan shokkikeino, jolla tuodaan huomioita vaiettuihin asioihin. Se paljastaa porvarisidyllin kulissiin kätkeytyvät raadollisuudet ja kyseenalaistaa miehen määräysvallan naisen ylitse, tätä määräysvaltaa kun perusteltiin aikanaan myös miesten korkeampitasoiseen moraaliin vedoten.

Ei sillä, että naishahmojakaan olisi yksiselitteisen hyvinä ja moitteettomina kuvattu, mutta heiltä Hanna sai toisinaan myös myötätuntoisia ja hänen aitoa etuaan tavoittelevia ohjeita ja toimia. Pidin myös mielenkiintoisena osuvaa kuvausta Hannan äidistä ja siitä, kuinka myös naiset itse ylläpitävät oppimaansa kulttuuria. Äiti kyllä puolustaa Hannaa kaikista suurimmilta onnettomuuksilta, kuten avioliitolta tunnetusti huonomaineisen kosijan kanssa, mutta Hannan arkipäiväistä jatkuvaa alistumista ja vaikenemista hän pitää normaalina - onhan hän itse myös oppinut sitä sietämään.

Vaikka tekstistä välillä hieman paha mieli tulikin, Canthin tekstiä ja dialogia oli noin yleisesti mukava lukea. Se on sujuvaa, tarkkasilmäistä ja dialogin osalta luonnollista, joten ei ihme, että hänen teoksensa ovat nauttineet niin suurta arvostusta kotimaisessa kirjallisuudessa. Jo ennen Hannan lukemista loppuun aloin ihmetellä, mistähän syystä minulla ei ole yhtään Canthia omassa hyllyssäni, ja riensin korjaamaan asian. Ehkäpä kirjoitan siis hieman lisääkin Canthista joskus tulevaisuudessa.

---

Minna Canth 1886: Hanna - Kuvaus.

G. W. Edlund. Helsinki.

172s.