Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani

Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928) sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin kaupungin laitaosassa. 

Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta. 

Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan kehityksensä huipulla. 

Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä...

Koetan hiljalleen lueskella enemmän kotimaisia klassikoita, ja tämä teos kuuluu siihen osastoon. Arvid Järnefeltiltä en ole aiemmin lukenut mitään, tutumpia ovat olleet hänen veljensä tuotannot eli Eero  (Erik) Järnefeltin maalaukset ja Armas Järnefeltin musiikki. Arvid Järnefeltin tolstoilaisuus on se asia jonka hänestä olisi ennalta päällimmäisenä tullut mieleen, mutta itse Tolstoita on tullut luettua enemmän kuin suomalaisia tolstoilaisen aatteen kannattajia.

Suomen kirjallisuuden peruskurssin luentomoniste valottaa tätäkin asiaa kirjallisuuden kontekstissa. Sinne olin kirjoittanut oikein monen huutomerkin kanssa muistiinpanoksi, että Järnefelt ei ollut kriittinen realisti, kuten monet aikalaiskirjoittajat. Realismia oli paljonkin, mutta samanlaista yhteiskunnallisten uudistusten ajamisen henkeä ei hänen teoksiinsa sisältynyt. Järnefelt on monisteen mukaan kuvannut erinomaisesti eri yhteiskuntaluokkia esimerkiksi romaanissaan Maaemon lapsia. Tässäkin teoksessa yhteiskuntaluokkien eroavaisuudet ja suhteet toisiinsa tuodaan varsin tarkoin kuvauksin esiin.

Olin näköjään alleviivannut aikoinani tuolla samalla luentomonisteen Järnefeltin tuotannosta teoksen Greta ja hänen herransa, jonka kaiketi aioin ensisijaisesti lukea. Jo aivan autuaasti unohtaneena nuo innokkaan kirjallisuuden peruskurssilaisen lukulistat satuin kuulemaan jossakin viittauksen Vanhempieni romaaniin ja päädyinkin lukemaan sen. Greta jääkööt siis myöhempään hetkeen.

Minulla ei ollut teoksesta erityisen selkeitä odotuksia, ajattelin vain saavani mielenkiintoista ajankuvaa useamman sukupolven ajalta 1800-luvun jälkipuoliskolta. Se kyllä piti paikkansa. Mutta sen lisäksi sain vielä yllättävänkin mielenkiintoisen henkilökuvan aatehistoriikinomaisine piirteineen. Kaiken aikaa käy kyllä ilmi kirjoittajan - ja hänen vanhempiensa - suhtautuminen näihin aatteisiin, mutta loppua kohden aivan erityisesti tolstoilaisen aatteen kuvaamiseen.

Kertomuksen päähahmona on Järnefeltin äiti, venäläissyntyinen Elisabet, joka avioituu nuorena ja muuttaa toiseen maahan suomalaisen sulhasensa perässä. Siitä alkaa melkoinen matka, jossa vaiheet vaihtelevat niin vaatimattomasta talonpoikaisasumisesta kuvernöörin rouvan edustustehtäviin kuin nuoren sivistyneen kulttuuriväen kanssa seurustelusta maalaisrouvien ompelutoimintaan.

Voisi ehkä stereotyyppisesti olettaa, että uskonto olisi vahvassa roolissa 1800-luvun säätyläisnaisen elämässä. Vaikka osin näin onkin, Elisabetin oma arvomaailma ja aate poikkeaa valtavirrasta kaikkialla, minne hän menee. Kaikissa asuinpaikoissaan hän aina kerää ympärilleen joukon  varsin erilaisia, eri taustoja ja suuntauksia edustavia keskustelijoita, joiden kanssa käsitellä aatteellisia kysymyksiä. Ainoastaan ruotsinkielistä sivistyneistöä hän ei elämänsä aikana tavoita, sillä hän ei koskaan opi ruotsia. 

Tolstoilaisuus tuntuu vahvistuvan teoksen kuluessa, mikä osittain johtuu siitä että Elisabet asuu useita vuosia Arvidin sekä hänen Emmy-vaimonsa kanssa tolstoilaista ihanne-elämää Lohjan maaseudulla, osittain siitä syystä että loppua kohden arjen kuvaukset aina vain enemmän ja enemmän vaihtuvat erilaisten tuttavapiirissä olevien aate- ja keskustelukumppanien ja Elisabetin heidän kanssa käymiensä keskusteluiden kuvaamiseen, vaikka niitä on toki melkein koko kirjan mitalta.

Teoksen loppupuolella näytetään myös aikalaisten reaktioita tolstoilaisuuteen. Tolstoilaisia ihanteita seuraavan yhteisön rakennus on jo hyvällä mallilla, kunnes sosialismi muodostuu suositummaksi kilpailijaksi. Järnefelt itse sai maanpetossyytteen pasifististen julkisten puheidensa vuoksi, ja vaikka tätä ei teoksessa kuvatakaan - ehkä siksi, että huomio halutaan pitää Elisabetissä - on siinä varsin mieleenpainuva kohtaus, joka viittaa yleisen mielipiteen suhtautumista asiaan.

Siinä Arvid ja Elisabet ovat yleisön joukossa kuuntelemassa puhujaa, joka arvostelee suuresti tolstoilaisuutta ja lopuksi esittää senkaltaisten ajatusten taustalla olevan äidin tarjoaman puutteellisen kotikasvatuksen, joka ei ole riittävästi juurruttanut kristillisiä arvoja lapseen. Yleisö kääntyy katsomaan heitä paheksuen, tunnettuja hahmoja kun ovat, onhan Arvidin tolstoilainen Heräämiseni-teos juuri julkaistu. Poistuessa Elisabet kuitenkin toteaa, että ihmettelee suuresti sitä, miten häntä moitittiin siitä, mitä hän piti suurimpana onnistumisenaan, eli ettei opettanut lapsilleen kuin sen, mihin uskoi aidosti itsekin.

Teksti on sujuvaa ja vanhahtava kieli toi tekstiin aikakauden tuntua, vaikka toki siinä kuvataan tapahtumia jo ajalta paljon ennen Arvid Järnefeltin syntymää, eikä varmasti kieli ole ollut samaa 1920-l930-lukujen taitteessa kuin 1800-luvun puolella - itse asiassa suomen kirjakielen luonti ja tarkoituksellinen muovaaminen on myös yksi prosessi, jota teoksessa kuvataan. Erityisesti Järnefeltien perheen eri tuttavia ja näiden olemusta ja esiintymistapaa kuvaillaan huolellisesti, ja olikin ihan mielenkiintoista lukea tutuista Suomen historian hahmoista inhimillisiä pieniä yksityiskohtia, kuten elekielen ja puhetavan luonnehdintoja.

Vaikka teos elämäkerrallisena ei käykään suoranaisesti historiikista, avasi tällainen henkilökohtainen, fennomaanien liikettä sisältäpäin katsova näkökulma silti uusia tasoja Suomen historiaan. Koulussa on kyllä opittu suomalaisuusliikkeistä ja vanha- ja nuorsuomalaisista, mutta vasta tässä yhteydessä alkoi hieman paremmin ymmärtää aktiivien henkilökohtaisia motiiveja ja liikkeen sisäistä dynamiikkaa.

Nyt kun Suomen kirjallisuuden luentomoniste on taas kaivettu esille, tulee sieltä useitakin uusia lukuideoita. Olen kuitenkin jo katsellut valmiiksi muutamia muita kotimaisia kirjoittajia, joiden teoksiin seuraavaksi ajattelin tutustua. Lisäksi omassa hyllyssäkin olisi jotakin kevyempää välilukemista. Eipä tässä luettava taas hetkeen lopu.

---

Arvid Järnefelt 1928-1930/1983: Vanhempieni romaani

Karisto. Hämeenlinna.

468s.