H. P. Lovecraft: H. P. Lovecraftin parhaat

Kuusi kertomusta kauhun mestarilta.

Sattuipa niinkin, että tuli luettua Polidorin Vampyyrin (1819) lisäksi toinenkin kauhuklassikko tälle vuodelle. Lovecraftin lukeminen on ollut listalla jo pidempään, koska suurin osa siitä, mitä Lovecraftista ennen tätä tiesin, oli muodostunut muusta kuin hänen varsinaisesta tuotannostaan. Minulla on vaikutelma, että nyt 2010-luvulla Lovecraftista insipiroitunut media on saanut suosiota aivan uudessa laajuudessa, mitä käsitystä tämän painoksen alkuhistoriikkikin tukee. Erityisesti From Softwaren vuonna 2015 julkaisema ja suurta yleisön ja kriitikoiden suosiota saanut videopeli Bloodborne on viimeistään laajentanut lovecraftilaisen kauhun perehtyneempien harrastajien piiristä suuren yleisön tietoisuuteen.

Tämä novellikokoelma sisältää viisi kertomusta, jotka olivat kaikki minulle uusia: Väri avaruudesta (1927), Varjo Innsmouthin yllä (1931), Herbert West - Elvyttäjä (1922), Hulluuden vuorilla (1931), Charles Dexter Wardin tapaus (1927) sekä Hautakummun salaisuus (1929-1930). Näistä suosikikseni nousi ensimmäinen ja lyhyin kertomus Väri avaruudesta, joka oli mielestäni sekä rakenteeltaan että kauhistuttavuudeltaan tehokkain ja toimivin. Vaikka kokoelman kaikissa kertomuksissa jännitys pysyi yllä, olivat omaan makuuni Hulluuden vuorilla ja Hautakummun salaisuus hirvittävien sivilisaatioiden kuvauksessaan jo turhan yksityiskohtaisia.

On ehkäpä paha tapani aloittaa teosten kriittisellä tarkastelulla, kuten äsken jo meinasi käydä. Sanotaan siis tällä kertaa heti alkuun, että näiden tarinoiden pohjalta oli ilmiselvää, miksi kyse oli kauhun klassikosta: kerronta vetää mukaansa ja rakentaa vahvaa omalaatuista tunnelmaansa säröttömästi. Novellit toimivat hyvin sekä itsenäisinä tarinoina että samaa universumia rakentavina osina. Oman säväyksensä antaa vielä aiempien vuosisatojen romaaniperinnettä henkivät kirjeiden ja muistiinpanojen katkelmat, joilla tuotiin muita näkökulmia tarinoihin.

Odotuksiini nähden kokoelma sisälsi vähemmän lonkeroita ja enemmän haudanryöstöä. Minua kiehtoi suuresti se, kuinka kauhu - 1800-luvun esikuvien kuten Draculan (1897) ja Frankensteinin (1818) mukaisesti - syntyi monessa kohdassa tieteen kanssa vuorovaikutuksessa: joko omituisia ilmiöitä yritettiin turhaan tutkia tai torjua tieteen avulla tai tieteellisen tutkimuksen nimissä luotiin mitä karmeampia kauhuja mitä räikeimmin kaikkea tutkimusetiikkaa rikkoen. Hullut tiedemiehet ovat vakiokuvastoa, kuten myös erittäin julmien tieteellisten saavutusten varaan rakennetut muinaiset sivilisaatiotkin.

On siis helppo ymmärtää vannoutuneita Lovecraft-faneja. Novellien pohjalta hahmottuvat suuremmat linjat on myöhemmin yhdistetty kokonaiseksi fiktiiviseksi mytologiaksi, jossa riittää innokkaille perehdyttävää. Omasta puolestani on sanottava, että mytologiapuoli jäi lukukokemuksessani toissijaiseksi lisämausteeksi, ja kauhun rakentuminen yksittäisessä tarinassa oli enemmän lukukokemukseen vaikuttava seikka.

Mainitsin jo, että Väri avaruudesta oli mielestäni paras ja iskevin tarinoista, mutta myös Varjo Innsmouthin yllä jäi erittäin vahvasti mieleen kummittelemaan kirotun kaupungin ja sen kirotun väestön kuvauksessaan. Loppuratkaisu tuntui erityisen sopivalta, verrattuna muihin novelleihin joissa välttämättä loppuratkaisu ei jäänyt yhtä vaikuttavana mieleen. Kunniamainintana täytyy kuitenkin mainita Charles Dexter Wardin tapauksen draculamaiset (ja ehkä myös doriangraymaiset?) piirteet jotka säväyttivät mukavan karmivasti, sekä Hulluuden vuorten kiehtova käänne aikanaan suosittuun naparetkeilyaiheiseen seikkailuviihteeseen.

Sitten on tietysti sekin puoli, josta ei pääse yli eikä ympäri: Lovecraftin arvot ovat aikansa valtavirran mukaiset, ja se näkyy myös tekstissä. Nykylukijalle on helposti vieraannuttavaa, että kauhun rakennuspalikoina käytetään ennakkoluuloja ja rasismia. Vahvalla tieteellisellä kytköksellä on tässäkin osansa, sillä kirjoitusaikana 1920- ja 1930-luvuilla juuri harrastettiin "tieteellistä" - myöhemmin pseudotieteelliseksi osoitettua - ihmisten jaottelua ominaisuuksien perusteella, jolla puolestaan oikeutettiin kaikenlaisia julmuuksia. Nimenomaisesti tämä "tieteellinen" katsantokanta ihmisyyden luokitteluun tuntui toistuvan Lovecraftin tekstissä.

Tämä viimeiseksi mainittu vivahde sai vastenmielisyyden vivahteen viipyilemään lukukokemuksen yllä, vaikka kerronta sinänsä oli laadukasta. Toisekseen edellä mainittu mytologia ei suoranaisesti napannut mukaansa kaikista tiiviimmässä muodossaan, vaan minua viihdyttivät enemmän kaikenlaiset hiippailujuonet kuin karmeiden muinaisten sivilisaatioiden kuvailu. Väri avaruudesta miellytti eniten ehkäpä siksi, että laajempi mytologia jäi vähäiseksi ja että siinä kauhua ei rakennettu missään vaiheessa etnisyyteen liittyvistä elementeistä.

Tavallaan voisin kuvitella, että juuri se toiminnallisempi jännityspuoli Lovecraftin teksteissä voisi olla sellaista, mitä voisin joskus vielä haluta lukea, mutta toisaalta tällä hetkellä on olo, että tämä annos Lovecraftia oli ihan riittävä toistaiseksi. Koen sinänsä yleissivistyneeni, mutta varauksetonta fania minusta ei tullut. 

Tuoreista Lovecraft-adaptaatioista on kuitenkin huomattavissa, että kauhun rakentaminen lovecraftilaisista elementeistä ei vaadi ennakkoluulojen toistamista, sillä kauhu syntyy Lovecraftin tarinoissa monella muullakin tavalla. Tämä lukukokemus toimi ihan hyvänä pohjana nykypäivän Lovecraft-inspiroituneiden teosten arvostamiselle.

---

H. P. Lovecraft 1922-1931/2020: H. P. Lovecraftin parhaat

Suom. Ilkka Äärelä, Ulla Selkälä, Matti Rosvall

Jalava. Helsinki.

525s.

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy