Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus.

Värikylläinen, syvältä koskettava kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Afrikassa.

Olen tänä kesänä pitänyt pientä maltillista lukuprojektia, jossa yritän käydä läpi omassa hyllyssä olevia lukemattomia kirjoja ja sellaisia kirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut blogiin. Tämä kirja kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Projekti on melko hidas ja aikataulu väljä, koska suurin osa näistä kirjoista on sellaisia, jotka tiedän myös jäävän hyllyyni. Kyse ei siis ole varsinaisesta siivousoperaatiosta, vaan ennemmin blogiharrastuksesta. Vaikka joitakin kirjoja kyllä on lähtenyt: kaksoiskappale sekä pari entistä suosikkia jotka eivät enää napanneet, kaikki sellaisia joista olen joskus blogannut.

Purppuranpunainen hibiskus oli niitä kirjoja, jota pidin aivan mahdollisena eteenpäin laitettavana kirjana. Olin muistaakseni ostanut tämän pokkaripainoksen joskus kauan sitten hetken mielijohteesta ja lukenut sen tuolloin, ja siitä oli jäänyt muutamia voimakkaita mielikuvia, mutta muuten en ollut varma siitä, kuuluisiko se hyllyyni myös jatkossa. Niinpä oli suorastaan yllätyskäänne, että jo alle sadan sivun kuluttua olin varma, että tämä kirja ei lähtisi hyllystäni mihinkään. Suurin osa kirjojen heräteostoksista on nimittäin yleensä ollut huteja.

Tämäpä ei siis ollut. Olin ehkä saanut suosituksenkin kirjailijasta ennen kirjan ostoa tai sitten sen jälkeen, nyt en muista enää niin tarkkaan. Joka tapauksessa Adichie on kirjailija, jota on helppo suositella. Ihastuin tekstiin ja kerrontaan heti ensimmäisten kymmenien sivujen aikana. Tällaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat suorasanaista ja selkeää tekstiä mutta luovat samalla sävykästä ja koskettavaa kerrontaa ovat aina olleet suosikkejani.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivätkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa sen hahmot. Tapahtumat on esitetty päähenkilö Kambilin näkökulmasta, hänen tulkintojensa ja tunteidensa kautta. Kambilin sisäinen maailma ja suhtautuminen tapahtumiin ja ihmisiin nöyränä katolisuuteen kasvatettuna koulutyttönä on vaikuttava, sortumatta hetkeksikään alleviivailuun.

Adichien tapa kirjoittaa henkilöhahmojaan - sekä päähenkilöä että sivuhenkilöitä - on vaikuttavan tarkkasilmäinen. Hahmot ovat tunnistettavia inhimillisyydessään sekä erityisesti pistävän autenttisessa sekoituksessaan hyveitä ja vikoja. On sanottava, että mieleeni ei äkkiä tule ketään toista kirjailijaa, joka tekisi tämäntyyppisen hahmonrakennuksen näin tasapainoisesti. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokaisesta hahmosta pitäisi jotenkin pitää tai että kaikki teot olisivat oikeutettuja. Sen sijaan inhimillinen ristiriitaisuus iskee syvälle tunnetasolla.

Jo tällaisenaan teos olisi ollut varmasti aivan laadukasta kaunokirjallisuutta, mutta loistavalle tasolle teoksen vie yhteiskunnallinen ulottuvuus. Teoksessa nigerialaisen yhteiskunnan rajanvetoja ja arvoja käsitellään konkreettisesti yhden perheen kautta. Kristinusko vai perinneuskonnot, länsimaalaiset tavat vai paikallinen kulttuuri, sotilasvallankaappauksen alla eläminen vai maasta pakeneminen - hahmot tekevät jatkuvia valintoja nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, eivätkä ne useinkaan ole tarkkarajaisia jakoja yhteen tai toiseen puoleen.

Ainoa asia jota jäin miettimään teoksen esitystavoissa oli Kambilin ihastuksen kuvaus. Hänen näkökulmastaan ihastus aikuiseen pastoriin oli kuvattu uskottavalla tavalla. Sen sijaan muuten niin tarkkanäköinen teksti esitti melko ongelmattomaan tapaan sen, että tunteisiin myös vastattiin ja ihastuksen kohde toi esiin myös omaa ihastustaan. Vaikka teos muuten analysoi valtaa monella tavoin, tämän asetelman valta-asetelma jäi oikeastaan kuvaamatta kokonaan. Se sanottakoon - juonipaljastuksenakin ehkä - että mitään heidän välillään ei varsinaisesti tapahdu ja etäisyys pysyy asiallisena, mutta asia jäi mietityttämään yhtä kaikki.

Jotakin on sanottava myös takakansitekstistä. Näin kirjallisuustieteestä valmistuneenakaan en oikeastaan tiedä, mitä sanalla "värikylläinen" yritetään sanoa kirjallisuuden yhteydessä. Tekstiin itseensä se ei tunnu liittyvän, eikä välttämättä edes kirjassa kuvattuihin asioihin - kyllähän lähes jokainen kirjailija käyttää kuvailussaan värejä, ja niillä on paljon merkityksiä. Jotenkin tämä "värikkyyden" korostaminen kirjojen takakansiteksteissä tuntuukin yhdistyvän ainoastaan kirjoihin, joissa kuvataan globaalin etelän kulttuureja.

Tuntuukin, että "värikkyyttä" käytetään kirjallisuusmaailmassa kiertoilmaisuna "jonkun muun kuin länsimaalaisen kirjoittamalle". On ajatuksena vähän tympeää, että tällaista koodisanaa on nähty tarpeelliseksi käyttää yleisesti takakansiteksteissä. Toivottavasti tämäkin asia on muuttunut sitten vuoden 2011, jolloin tämä suomenkielinen painos takakansiteksteineen on julkaistu.

Tuossa vuosien 2020-2021 tienoilla minulla oli tavoitteena lukea aasialaista kaunokirjallisuutta, koska olin aiemmin lukenut sitä hyvin vähän. Päädyinkin lukemaan sellaiset noin 30 teosta aasialaisilta kirjailijoilta parin vuoden mittaan. Jo silloin visioin, että seuraava projekti voisi olla Afrikka, koska olen lukenut myös afrikkalaisilta kirjailijoilta hyvin vähän teoksia, ne ovat varmaan laskettavissa yhden käden sormilla.

Ehkäpä sen projektin aika alkaisi olla käsillä, viimeistään ensi kesänä. Sen voisi aloittaa vaikkapa Adichien palkitulla esikoisromaanilla Puolikas keltaista aurinkoa, joka on ollut loputtoman pitkällä lukulistallani iät ja ajat. Nyt havahduttuani taas siihen kuinka loistava kirjoittaja Adichie onkaan, toimii ajatus toisen Adichien romaanin lukeminen suorastaan täkynä ryhtyä vihdoin tähän kauan suunniteltuun projektiin.

---

Chimamanda Ngozi Adichie 2003/2011: Purppuranpunainen hibiskus

Suom. Kristiina Savikurki

Otava. Helsinki.

328s.

Kansi: Emmi Kyytsönen