Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

Tiivistunnelmainen romaani kahden ihmisen ja kahden elämänkatsomuksen välisestä taistelusta

Taiteilija Anna Aemelin on viettänyt talossaan eristynyttä mutta näennäisesti huoletonta elämää jo vuosikaudet. Hänen ystävänsä Katri Kling on ihminen joka tietää mitä tahtoo - ja miten saa tahtonsa perille.

Kun lumisade miltei hautaa alleen pienen merenrantakylän, Katri muuttaa asumaan Annan luokse veljensä ja nimettömän koiransa kanssa. Vähä vähältä hän ottaa haltuunsa koko talon, ja kaikki muuttuu.

Luin taas kirjan, jonka olen lukenut aiemminkin. Aikanaan kun tein varovaisia tutustumisia aikuisten kirjallisuuteen, ehkä yksitoista- tai kaksitoistavuotiaana, olivat suosikkejani Tove Janssonin ja Roald Dahlin novellikokoelmat - luontevaa, koska molemmat olivat tuttuja kirjailijoita. Niiden jälkeen uskaltauduin myös Tove Janssonin romaanien pariin. Kokeilin lukea tämän Kunniallisen petkuttajan, mutta en pitänyt lukemastani. Mitään ei oikein mielestäni kirjassa tapahtunut, henkilöt ja maailma olivat sen ikäiselle tylsiä ja harmaita. Palasin fantasiahyllylle.

Nyt sittemmin kirjallisuutta opiskelleena ja laajemminkin Janssonia lukeneena satuin huomaamaan tämän teoksen kirjastossa. Pieni koko ja tuo "tylsyyden" muistikuva lapsuusajoilta saivat teoksen näyttäytymään oikein houkuttelevana välipalana tässä pitkän lukujonon purkamisessa. Olin aivan varma, että tällä kertaa pitäisin siitä oikein paljon, koska nuoruuden "tylsyys" saattoi hyvinkin paljastua hienovaraisuudeksi aikuislukijan silmään.

Lukukokemus lähtikin heti jouhevasti liikkeelle. Janssonin tapa tehdä tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja rakentaa kerrontansa mielenkiintoisten henkilöhahmojen ympärille oli heti tuttua. Teoksen tapahtumista en muistanut mitään muuta kuin kaikki ne talvimyräkät, joten juonessakin oli jonkin verran yllättäviä käänteitä. Osan silti jo aavistelin, Janssonin tyylin ja kerrontatavan tuntien.

Viihdyin teoksen parissa heti, ja se tuli luettua ripeästi loppuun. Luvut olivat lyhyitä, joten niitä oli helppo lueskella arjen lomassa esimerkiksi aamiaisella tai lyhyiden joutohetkien aikana. Mitään sinänsä syvää kokemusta tai oivallusta teos ei kuitenkaan saanut aikaan, se oli ennemmin jonkinlainen psykologinen tutkielma tai ihmiskuvaus, jonka teemat eivät ainakaan tällä lukukerralla olleet mitenkään henkilökohtaisia.

En voinut olla ajattelematta, enkä usko että olen ainoa, teoksen lastenkirjailija-kuvittajahahmon Anna Aemelinin kaiketi ammentavan monenlaista Janssonin omasta taustasta erityisesti lastenkirjoista tunnettuna taiteilijana (vaikka se häntä itseään harmittikin). Samoin toisessa päähenkilössä Katrissa on piirteitä, jotka toistuvat Janssonin kirjallisuudessa niin usein, että en voi olla ajattelematta senkin olevan jonkinlainen Janssonille tärkeä hahmotyyppi. Teos kuvaa pohjimmiltaan eräänlaista punttien tasaantumista näiden kahden varsin epäsuhtaisen hahmon välillä.

Tämä nyt lukemani painos vaikuttaisi muuten olevan yksi niitä lukuisia vuonna 2014 tai sen tienoilla uudelleenjulkaistuja Tove Janssonin kirjoja, joilla on pyritty pääsemään Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuoden tunnelmaan ja markkinahumuun mukaan. Muistan hämärästi, että silloin Tove Janssonin teoksia oli joka puolella kirjakaupoissa ja uusia julkaisujakin nähtiin runsaasti.

Mainittakoon siis se, että tästä pokkariversiosta hätäisyys paistaa. Ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana huomasin kuusi lyöntivirhettä (yksi heti ensimmäisellä sivulla päähenkilön nimessä), jotka esiintyivät suunnilleen viiden sivun välein. Tällainen on aika harvinaista - yleensä monisataasivuisissakin kirjanjärkäleissä lyöntivirheitä on korkeintaan yksi tai kaksi koko kirjassa, kun tässä niitä vilisi heti alusta alkaen muutaman sivun välein. Lyöntivirheitä oli myöhemmin lisääkin, ja lakkasin jossain vaiheessa laskemasta niitä, mutta ihan tuohon alun virhetiheyteen ei sentään enää palattu.

En välttämättä ole heti lukemassa lisää Janssonin romaaneja tai hankkimassa niitä itselleni, mutta on mukava tietää, että tällaista luettavaa on aina helppo löytää kun sellaista kaipaa. Eihän jokaisen lukukokemuksen kuitenkaan tarvitse olla avartava tai vaativa, jotta se voisi olla hyvä lukukokemus. Omalla kohdallani ehkä kyse on keskeisimmin siitä, että samansuuntaisia elementtejä on käsitelty vielä mieleenpainuvammin muissa Janssonin teoksissa.

---

Tove Jansson 1982/2014: Kunniallinen petkuttaja

WSOY. Helsinki.

Suom. Kyllikki Härkäpää

198s.