Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle

Heikki Ylikangas on ottanut kohteekseen vuoden 1918 sisällissotamme ratkaisutaistelun, Tampereen taistelun. Hän seuraa sodan vyörymistä alkaen siitä rintamankaarelta, joka ulottui Suodenniemeltä Kurun ja Vilppulan kautta Kuhmoisiin, ja päättyen lopulta Tampereen ahtaille kaduille, takapihoille, kellareihin ja sorakuopille. Kolmiviikkoiseen rynnistykseen kietoutui rintaman molemmin puolin yli 30 000 suomalaista punaisten tai valkoisten sotilaina. Taistelu loppui 11 000 punakaartilaisen antautumiseen kuudentena huhtikuuta 1918.

Kirjaa ei ole kirjoitettu niille, jotka haluavat kuulla jatkoa punaiselle tai valkoiselle sankaritarulle. Se on kirjoitettu lukijoille, jotka etsivät totuutta tuosta monin kohden vaietusta ja peitellystä ja sen vuoksi vielä tänäänkin arasta ja kipeästä sodasta. Kirja purkaa osaltansa yhä raastavaa kansallista traumaa. Se tekee sen kuvaamalla sodan julmat kasvot sellaisina kuin ne olivat: kärsimyksineen, uhrauksineen, tihutekoineen, erehdyksineen, joukkoteloituksineen, hävityksineen, kaikkineen.

Tämä tietokirja tuli lukulistalle lainana ja suosituksena jo useampia vuosia sitten. Vuonna 2018 aihe oli erityisesti pinnalla ja ehkä sen jälkimainingeissa kirja tulikin lainattua vähän pidempään lainaan. Sisällissodan juhlavuonna aihe oli erityisesti esillä ja sitä käsiteltiin paljon kirjallisuudessa ja muissa taiteissa, joihin itsekin tuli tutustuttua. Näiden kuvausten taustalla on kotimainen historiantutkimus, jota myös Tie Tampereelle edustaa.

Teos ei myöskään ole mikä tahansa historiikki, vaan se on ollut julkaisuaikanaan varsin merkityksellinen sisällissodan esitystapoihin ja tutkimukseen vaikuttanut julkaisu. Siihen viittaakin takakansiteksti: tämäntyyppinen neutraalius tällä historiantutkimuksen alueella oli uutta, sillä valtaosa aiemmasta kirjallisuudesta oli jommankumman sodan osapuolen narratiivia toisteleva eikä niinkään  kovin kiinnostunut selvittämään, mitä todella on tapahtunut. Tie Tampereelle sen sijaan perustaa väitteensä arkistolähteisiin ja avaa tulkintansa tapahtumista perustuen sosiologiseen tietoon eri osallisista tahoista. Ei siis ihme, että teos on palkittu Tieto-Finlandialla ilmestymistään seuranneena vuonna.

Kuten esipuheessa ja loppuluvussa todetaan, tällainen mahdollisimman paljon todellisista tapahtumista kiinnostunut ja samalla mittatikulla kummankin osapuolen tekoja arvioiva katsaus on tarkoitettu kansallisen trauman purkuun. Se ei tietenkään tarkoita, että kirjoittajakaan olisi noussut jotenkin yli-inhimillisen neutraaliksi arvioijaksi, mutta jo huolellinen pyrkimys totuudenmukaiseen tarkasteluun ja se tarkkuus jolla teos tapahtumia tarkastelee on kunnioitettavaa.

Alkusanat ja loppuluku niin ikään tiivistävätkin, että kyse on valtaosin valkoisen suomen traumasta, sillä toisin kuin punaisten veritekoja - sekä aitoja että fiktiivisiä - joista oli kirjoitettu laajasti, ei valkoisten terroria, kuten esimerkiksi tapaa teloittaa lähes kaikki vangit välittömästi, ollut edes 1990-luvulle saavuttaessa juuri käsitelty yhteiskunnallisen ilmapiirin ja aiheen tarkoituksellisen välttelyn vuoksi.

Voittajapuolihan kirjoittaa historian ja silloin haluaa korostaa kaikkien kyseenalaisten tekojensa välttämättömyyttä. Tie Tampereelle kuvaa kerta toisensa jälkeen, kuinka punaisia on kirjattu virallisissa raporteissa taisteluissa kuolleiksi tai karanneiksi, mutta arkistolähteet viittaavat systemaattiseen ja laajaan teloittamiseen, jotka jopa tuplasivat kuolleiden määrän taistelujen yhteydessä.

Ei siis ihme, että eteläpohjalainen Ylikangas saikin tästä teoksestaan rajun vastareaktion kotipaikkakunnallaan, jossa valkoisen suomen sankarilegendat elivät kaikista vahvimpana, olivathan Pohjanmaalta valkoisten puolelle ensimmäisenä saadut joukot olleet erittäin tärkeitä valkoisten voitolle ja valkoisten puolen legendaarisimmat joukot olivat juuri pohjalaistaustaisia. Tämäntyyppistä sankaritarinan hämärtämistä ei haluttu hyväksyä.

Takakansitekstin viimeinen virke on nähdäkseni teoksen ytimessä. Kaikki palautuu lopulta ihmisluontoon, erehtyväisyyteen ja ehkä yllättävälläkin tavalla yksittäisiin persooniin ja heidän vaikutukseensa. En ole lukenut paljoa sotakirjallisuutta, varsinkaan historiankirjoituksen muotona, joten en tiedä onko tämä tyypillistä vai ei, mutta veikkaisin edellistä. 

Pidin hyvin mielenkiintoisena tapaa jolla Ylikangas arvioi voiton ja häviön syitä ja seurauksia, sillä niissä korostuu juuri inhimillisyys ja psykologinenkin ulottuvuus. Ylipäätään teoksen läpäisee inhimillinen suhtautuminen, jossa - aikanaan ehkä radikaalistikin - jokainen kohtuuton ja armoton teko tuomittiin ja jokaiselle suhteettoman väkivallan kohteelle osoitettiin myötätuntoa.

On sanottava, että lukukokemus oli paikoin myös vaikea, eikä pelkästään kauhistuttavien tapahtumien ja olosuhteiden vuoksi. Kaikenlaiset sotahistoriaan liittyvät rintamalinjojen muutokset kuvailuineen saavat usein aivoni välittömästi naksahtamaan pois päältä. Helposti huomasin siis "lukeneeni" puoli sivua ja ajatelleeni koko ajan jotain muuta, sisäistämättä ollenkaan mitä olin lukenut. 

Vaikka siis sinänsä ajatuksena tieto siitä miten osapuolten asemat vaikuttavat tapahtumien kulkuun on oleellista tietoa, karttojen tutkimisen yli tuli hypättyä nyt suosiolla, summittainen Pirkanmaan tuntemus sai riittää. Sen sijaan taistelutilanteiden, niiden jälkiseurausten ja erilaisten välikohtausten kuvauksia lukiessa keskittymisen vaikeutta ei ollut. Myöskin henkilökuvat olivat kiinnostavia.

Teos on myös pitkä. On ehkä helppo arvata, että Tie Tampereelle on jo sisältönsä puolesta raskas lukukokemus, mutta osansa tekee myös pituus. Viisisataasivuinen teos fiktiota ei tunnu yhtään uhkaavalta, mutta tämän teoksen lukemisessa taas kesti viikon kauemmin kuin olin kuvitellut. Teos seurasi kyllä jatkuvasti mielen perällä koko sen ajan kun teos oli kesken, ja vielä jälkikäteenkin.

Kirjoitustyylistä kuitenkin pidin paljon ja ilman Ylikankaan esitystapaa en varmaan olisi loppuun asti jatkanutkaan. Huolimatta lukemisen haasteista jotakin kuitenkin sisäistin, nimittäin tämä oli kattavin esitys sisällissodasta johon olen koskaan tutustunut. Koen nyt saaneeni eräänlaisen suuren kuvan sodasta, josta olin tiennyt pääpointit ja muutamia fiktion ja museoiden kautta saatuja tarkempia kuvauksia yksittäisistä hetkistä ja paikoista.

Edellinen sisällissotakuvaus jonka hiljattain olen lukenut on ollut Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen sisältyvä fiktiivinen esitys, joka tosin varmastikin on paljolti perustunut todellisiin kokemuksiin. Sattui siis sopivasti, että nämä kaksi hyvin merkityksellistä sisällissodan käsittelytapaa muokannutta teosta ovat olleet lukulistalla näin lähekkäin - myös Linna oli punaisten inhimillistä puolta kuvatessaan historiankirjoituksen valtavirtaa vastaan.

Kuten alussa mainitsin, olin saanut teoksen lainaan pitkällä laina-ajalla. Tässä vaiheessa kun koko Tie Tampereelle on käyty, on tunne, että teosta ei aivan heti ei tee mieli vielä palauttaa. Johonkin voi haluta vielä palata, tai ainakin täytyy toipua tästä monellakin tavalla painavasta kokemuksesta.

---

Heikki Ylikangas 1993: Tie Tampereelle

WSOY. Helsinki.

569s.

Graafinen suunnittelu: Marjaana Virta