Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla II

Pienen tapailun ja hapuilun jälkeen alkoi uusi elämänjärjestys Koskelassa seikka seikalta vakiintua tavallisiin arkielämän muotoihin. Joskus Jussi vielä ajatuksissaan käveli vanhan päärakennuksen rappujen eteen ennen kuin huomasi minne oli menossa. Jos joku sattui olemaan tapauksen näkijänä, Jussi teki jotain asiaa peittääkseen erehdyksensä.

Nimitykset "vanha puoli" ja "uusi puoli" vakiintuivat käyttöön kyläläistenkin keskuudessa.

Pohjantähden toinen osa vaati reilusti sulatteluaikaa, ennen kuin mitenkään tuntui mahdolliselta kirjoittaa siitä blogiin. Valitettavasti syynä on ajankohtaisuus, joka on käynyt vain selvemmäksi näinä kuukausina teoksen lukemisen ja blogitekstin naputtelun välillä. Pojantähdessä kuvattu polarisaation yltyminen, väkivallan kierteen alkaminen henkilökohtaisista kalavelkojen takaisin maksamisista ja päättyminen tuhoamisleireihin ei ole asia, jolle nykymaailma olisi jotenkin immuuni. Ihan ilman synkkiä tulevaisuuskuviakin tämä toinen osa on toki kylmäävää luettavaa.

Siinä missä ensimmäinen osa oli vielä vahvasti 1800-luvun tunnelmissa ja näkymissä, alkaa nykymuotoinen yhteiskunta jo kajastaa siellä täällä, vaikka toinen osa lähinnä sisällissotaan keskittyykin. Huomionarvoista on tietysti myös siirtyminen itsenäisen Suomen aikaan, joka muuttaa teoksen yhteiskuntaa perustavanlaatuisesti - vaikka taistelujen, kenttä"oikeudenkäyntien" ja vankileirien maisemassa sitä vaikea onkin nähdä.

Sanotaan se nyt vielä kerran, jos ei tullut jo selväksi: tämä sisällissotakuvaus on järkyttävää luettavaa. Tuskailin lukuprosessia sen vuoksi kovasti. Ensiksi teki mieli pitää toipumistaukoja lukukertojen välissä, erityisesti kun päivän uutisvirta saattoi tuupata lisää samanmoista asiaa silmille jo valmiiksi. Sen jälkeen tuli sisuuntuminen ja koko loppuosan kahlaaminen läpi tiiviissä aikataulussa ihan vain jotta loppuun asti pääsisi - eipä se maailmantuska paljon helpottanut sillä lukemisen pysäyttämiselläkään, eli eespäin oli mentävä.

Tiedostan, että Linna ei ole historiankirjoittaja, ja että koko Pohjantähti on alusta loppuun fiktiota.  Silti Linnan taito tuottaa todella aidontuntuista kerrontaa, joka vakuuttaa niin yksilön, yhteisön kuin kuvatun ajan hengenkin tasolla. Lukiessani en varsinaisesti huomannut minkään olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä olen oppinut varsinaisen historiantutkimuksen tuottaman tiedon pohjalta.

Tätä blogitekstiä kirjoittaessani kuitenkin kiinnostuin selvittämään, mikä on yleinen käsitys Linnan historiallisesta tarkkuudesta tämän teoksen aikana. Kävi ilmi, että Linnan tulkintaa sisällissotaan johtaneista syistä on kritisoitu ihan kokonaisen teoksen verran. Sitä taas en saanut selville, paljonko varsinaista taustatyötä Linna oli Pohjantähteä varten tehnyt, mutta ainakin keskustelut sisällissodan kokeneen työväen kanssa tuli esiin sivumainintana.

Nyt kun kerran sukelsin teoksen vastaanottoon, niin minulle selvisi samalla, että tätä sisällissotakuvausta on pidetty pitkälti Pohjantähden keskeisimpänä ja merkittävimpänä saavutuksena. Sen on nähty myllertäneen sekä kirjallisuuden, yhteiskunnallisen keskustelun kuin historiankirjoituksenkin perinteitä. Sitä ei ole lainkaan vaikea uskoa. Vaikka sisällissotakuvauksen painotuksissa olisikin ollut myöhemmin esitetyn kritiikin mukaisia ongelmia, ei arvoa aikansa keskustelulle ja myös myöhemmälle historiantulkinnalle käy kiistäminen. Valkoisen Suomen sisällissotanarratiivin rikkominen on sittemmin mahdollistanut monipuolisemman historian käsittelyn.

Palatakseni vielä hetkeksi kaunokirjalliselle tasolle on jälleen kerran mainittava Linnan piinkova taito hahmojen ja dialogin käsittelyssä. Se kannatteli ja houkutteli etenemään silloinkin, kun muuten olisi tehnyt mieli pysyä poissa kirjan äärestä. Suorastaan on sanottava, että omasta mielestäni tähän mennessä lukemistani kotimaisista kirjailijoista vain Marja-Liisa Vartio vetää vertoja Linnalle dialogin taitajana.

Pentinkulman asukkaiden elämänkulut ovat myös sinänsä kiinnostavia. Mielessä on ehtinyt vilahtaa sekin, että tällaiset pitkän aikavälin kuluessa samojen henkilöiden elämää seuraavat teokset ovat täyttäneet samaa viihteen tarvetta kuin useita kausia jatkuvat televisio- tai suoratoistosarjat nykypäivänä. Viitauksen viihteeseen ei ole tarkoitus kyseenalaistaa Linnan teoksen kirjallisia arvoja, mutta itse koen myös viihtyneeni (tässä osassa tosin heikommin kuin edellisessä) tuttujen henkilöhahmojen parissa.

Sulkiessani Pohjantähden toisen osan olin vakuuttunut, että graafikko ei suinkaan sattumalta ollut valinnut tämän toisen osan kannen tehosteväriksi punaista. Siinä ehkä joku voisi nähdä punaista ja valkoista peittämässä maan, mutta itse näen kannessa vain ja ainoastaan lainehtivaa verta. Se onkin hyvä tiivistys osoittamaan, mitä Pohjantähden toisesta osasta jäi käteen: näkymä, joka on kauhistuttava, mutta joka on pakko kohdata, jotta se ei toistuisi enää koskaan.

---

Väinö Linna 1959 / 1989: Täällä Pohjantähden alla - Toinen osa

WSOY. Helsinki.

262s.

Kuvitus: Juha Pykäläinen