Petri Tamminen: Elämiä

Elämän voi kertoa lyhyesti, elämästä vähän pitemmin, sen osoittaa Petri Tamminen esikoisteoksessaan.

Nykyisessä vuodenkierrossani kirjojen lukeminen painottuu paljolti kesään, jolloin pääsen ulkoilmaan lukemaan. Siksi myös blogi aina herää henkiin kesän alettua. Omassa kirjahyllyssä on yhä useampi kymmenen kirjaa - omia tai muilta lainattuja - jotka odottavat yhä joko ensimmäistä tai seuraavaa lukukertaa, jotta niistä tulisi myös blogattua.

Kuitenkin keväisin koen aina suurta intoa rientää kirjastoon. Tänä kesänä tarkoitus olisi kirjaston löytöjen lisäksi myös saada muutamia pidempään hyllyillä vuoroaan odotelleita teoksia luettua, joten uskallan jo arvailla vilkasta kesää blogin osalta.

Tällä aasinsillalla päästäänkin tämänkertaiseen teokseen, joka toimi kirjakauden lämmittelynä ja ensimmäisenä lukuhaukkaisuna. Olen lukenut Petri Tammisen esikoisnovellikokoelman Elämiä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli jo lukiossa, toinen taisi olla jokin aika ennen tämän blogin aloittamista - siitäkin siis lienee jo kymmenisen vuotta. (Noin vuoden päästä blogini muuten täyttää kymmenen vuotta!)

Elämiä on ollut ainakin minulle teos, joka teki heti ensilukemalla lähtemättömän vaikutuksen. Oli tuolloin lukioaikana mullistavaa ajatella, että joku pystyi kertomaan niin vähällä niin paljon. Elämien kuvaamat elämäkerrathan ovat siis noin sivun mittaisia, mutta jokainen niistä kuvaa kohteensa luonteikkaasti ja - ainakin itse koin niin - lakonisuudessaan myötätuntoisesti. Teksti ei pilkkaa kohteitaan, vaikka huumorikin pilkahtelee.

Erityisen kiehtovaksi tekstin tekee Tammisen taito tehdä henkilöistä monipuolisia ja -ulotteisia luottamalla lukijan intoon rakentaa kokonainen tarina. Niksi taitaakin olla siinä, että vähän sanomalla lukija täyttää itse kaiken sanomatta jätetyn. Harkiten valituilla sanavalinnoilla ja pienillä hetkillä luodaan kokonaisia tarinan kaaria, tai niin lukija ainakin uskotellaan luulemaan. Tavallaan samalla tekstiä voi katsoa elämän sattumanvaraisuutta ja kerrontaan taipumattomuutta kommentoivana, toisaalta taas tapana rakentaa juonellinen kertomus arkisista hetkistä ja tapahtumista.

Teoksen pienoiselämäkerrat ja loppupuolen hieman pidemmät kaistaleet henkilöiden elämistä ovat suurelta osin työväestön kuvausta. Vain muutamassa kohdassa nähdään edes ylempää keskiluokkaa. Vaikutelmaksi jää, että teksti tavoittelee tavallisuutta, keskiverron moninaisuuden kuvaamista tavalla josta lukijan on tarkoitus tunnistaa asioita ja tapahtumia. 

Elämiä keskittyy yksilöihin tavalla, joka ei vaikuta juuri kiinnostuneelta yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Selityksiä ja syitä ei anneta, todetaan vain tapahtumat. Siten sanavalinnat ja kerrotut asiat ovat kaikista vahvin linkki yhteiskunnalliseen tasoon. Teos tuntuu asettavan henkilönsä ikään kuin samalle lähtöviivalle siinä mielessä, että kenenkään tarina ei ole toista tärkeämpi tai hienompi. Itse ajattelisin tämän heijastavan kirjoitusajan henkeä omalla tavallaan - elintasoerot ovat vasta lähteneet kasvamaan ja yhtenäiskulttuurin purkautuminen on vasta aluillaan.

Elämät ovat useammin jollain tavalla traagisia kuin onnellisia, mutta näen sen linkittyvän pitkälti realismin tavoitteluun, toisaalta taas kansalliseen kaunokirjallisuusperinteeseen, jossa onnen kuvausta täytyy säännöstellä hyvin tarkkaan, tai tekstiä ei voida hyväksyä riittävän realistiseksi, jotta se olisi "oikeaa" kirjallisuutta. 

Lisäksi arkisuudessa ja menestykseen välinpitämättömästi suhtautumisessa on jotakin vahvan kulttuurillista, joka varmasti puhuttelee kotimaista lukijaa. (En itse asiassa tiedä ollenkaan, onko tätä kokoelmaa käännetty muille kielille.) Ylipäätään teos nojaa vahvasti lukijan kulttuurintuntemukseen. Lukijalle on jätetty paljon tulkinnan varaa, mutta paljon on jätetty myös symbolien ja merkityksellisten sanojen ja ilmaisujen varaan.

Pidin lukukokemuksesta tällä kolmannellakin kerralla. Siihen nähden onkin hieman outoa, että ennen teoksen lukemista olin vakuuttunut, että minun on hankittava se omaan hyllyyni, mutta lukemisen jälkeen taas en ollut lainkaan niin varma. Teosta on ollut joskus aiemmin haeskellessani hankala löytää käytettynäkään, mikä vaikutti osaltaan asiaan. Keskeisempää kuitenkin oli se, että tällä lukukerralla jotenkin koin, että teoksella ei välttämättä ehkä ole enää antaa minulle paljoa enempää. Lähinnä huippuunsa tiivistetystä taitavasta tekstistä nauttiminen voisi olla motivaatio lukea teos taas, mutta jotenkin en vieläkään löytänyt kokoelmasta sen enempää henkilökohtaista puhuttelevuutta.

Pyörittelen varmasti teoksen sopivuutta hyllyyni vielä useaan kertaan. Varmaankin haluan lukea sen vielä joskus uudelleen. Samalla mielessä kutittelee Daniil Harmsin Sattumia, joka on lyhyydessään ja tilannekuvauksessaan samaa kategoriaa kuin Elämiä, mutta syleilee arkisuuden sijaan absurdiutta, satiiria ja karikatyyrejä. Sen jos jostakin löytäisi ja pääsisi katsomaan nykysilmin!

Kaipa paras yhteenveto on se, että teoksen lukemista ei taaskaan tullut kaduttua, enkä pidä mahdottomana sitäkään, että sen vielä joskus lukisin. Kuitenkaan syvempää sykähdyttävyyttä en tavoittanut tällä(kään?) kertaa, vaan lähinnä keskityin teknisen puolen ihasteluun ja pienten elämien taidokkaaseen punontaan. Ehkä seuraavalla lukukerralla.

---

Petri Tamminen 1994: Elämiä

Otava. Helsinki.

156s.