Michael Blake: Tanssii susien kanssa

Luutnantti John Dunbar joutuu yksinään hylättyyn armeijan tukikohtaan, kauas sivilisaatiosta, seuranaan vain susi. Edempänä leiriään pitävät komanšit, jotka haluavat ottaa selvää oudosta yksinäisestä miehestä. Alkaa seikkailu, joka muuttaa Dunbarin koko elämän. 

Yllätyin nähdessäni tämän teoksen kierrätyskirjahyllyssä, sillä en ollut tiennyt, että Tanssii susien kanssa on romaaniin perustuva elokuva. En tosin ole edes nähnyt kyseistä elokuvaa koskaan - olen vain kuullut sitä ylistettävän ja pidettävän ainakin Yhdysvalloissa todella hienona klassikkojen klassikkona (mihin kieltämättä suhtaudun aina melko suurella varauksella Hollywoodin ollessa kyseessä). Romaani vaikutti siten äkkiseltään miellyttävämmältä - ja huomattavasti akuutimmalta - tavalta tutustua tähänkin tapaukseen, jonka nimeen aika ajoin ja toistuvasti törmää. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni kirjan sisällöstä. Parhaimmillaan odotin jotakin jacklondonmaista eräilyä, pahimmillaan kökköä western-höttöä.


Vaikka osasin odottaa länkkäriä, jonka juoni ei välttämättä tarjoaisi mitään muuta kuin Hollywoodiin kelpaavan epäomaperäisen rangan hittielokuvalle, ensimmäiset sivut onnistuivat silti herättämään oudoksuntaa. Sen syytä on ehkä helpoin kuvata konkreettisella esimerkillä: ensimmäisten viiden sivun aikana päähenkilöä luonnehdittiin toistuvasti "häikäisevän komeaksi" ja meno vain pahenee kirjan edetessä. 

Dunbar oppii kaiken välittömästi ja on kaikissa uusissa asioissa heti ensiyrittämän päätteeksi suorastaan taiturimainen, mikä saa muut hahmot ihailemaan ja kunnioittamaan häntä äärettömästi. Hän on myös kuulemma hellä ja empaattinen, mutta myös hirvittävän tehokas tappokone tarvittaessa ja niin edespäin. En vain voi ymmärtää, kuka ihan oikeasti haluaisi lukea hahmosta, jossa ei ole mitään inhimillisiä vikoja - saati inhimillisyyttä.

Dunbar on kuolettavan tylsä, eikä kirjassa koskaan kyllästytä ylistämään hänen lukuisia ja toinen toistaan ihmeellisempiä hyveitään.  Kirjan tyyli, tapahtumat ja hahmonrakennus ovat kuin seiskaluokkalaisen ainekirjoituksesta. Yritin kovasti pohtia Dunbarin kyllästyttävän virheettömän hahmon viehätystä, joka jäi täysin saavuttamatta omassa lukukokemuksessani. Päädyin auttamatta lopputulokseen, että kyse on pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ytimessä oleva sankarieetos, jota valtavirtakulttuurissa on iät ja ajat edustanut liki poikkeuksetta täysin suvereeni valkoinen mies, kuten Dunbar tässä. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisista genrepiirteistä, joiden erinomaisuus - tai edes, mistä genrestä tarkalleen voisi olla kyse - ei minulle nyt suoranaisesti auennut saati näillä keinoillaan vakuuttanut.
 
Mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseen: miten näin ennalta-arvattavasta, puusilmäisestä ja paikoin hyvinkin kömpelöstä romaanista on onnistuttu sitten tekemään sellainen elokuva, joka on vakuuttanut yleisöä seitsemän Oscar-palkinnon verran? Uskon tietäväni vastauksen. Kaikista typerimmät kompastelut teoksessa olivat hahmojen kaavamaisia ja epäuskottavia ajatuksia, heidän toimiensa arvottavaa ja naiivia kuvailua sekä yksinkertaisesti huonoa kieltä ja kerrontaa. 

Kaikki tämä on voitu - osin välttämättömyydestä - karsia pois elokuvasta, ja jättää vain karun luonnon kauneus sen enempiä selittelemättä. Luonnon kuvaus sentään oli romaanissakin parhaimmillaan tunnelmallista, ja komanši-alkuperäiskansan elintavoista kerrottaessa tuntui olevan asiantuntevuutta ainakin näin maallikon silmään. Dialogi ja juoni olivat elokuvamaisia jo valmiiksi, joten niistä oli varmasti helppo leipaista yksi onnistuneenpuoleinen elokuvakäsikirjoitus. 
 
Kyseessä on periaatteessa historiallinen romaani, joka sijoittuu Yhdysvaltojen sisällissodan loppuaikoihin. Siinä valkoinen mies päätyy osaksi komanšiyhteisöä ja - luonnollisesti - sen hyvin kunnioitetuksi jäseneksi. Hän löytää sieltä myös itselleen rakastetun - joka on, sattumoisin ja äärimmäisen kätevästi leirin ainoa valkoinen nainen, lapsena ryöstetty tietysti. Itse asiassa juuri tämän valkoisen naisen astuessa mukaan kuvioihin aloin pohtia teoksen esitystapoja tarkemmin.  

Mitä kertoo se, että alkuperäisheimon johtohenkilönä oleminen on valkoiselle miehelle sopivaa, mutta rakkauden kohteeksi kelpaa vain valkoinen nainen? Entä, kun Blake kuvaa komanšeja inhimillisinä ja älykkäinä - mutta toisaalta korostetun taikauskoisina ja primitiivisinä, ja esimerkiksi sanaa "villit" käytetään vapautuneesti? Samalla Dunbar kuitenkin haluaa jäädä komanšiyhteisöön sen sijaan, että palaisi "sivistyksen" pariin, ja kohdassa, jossa hänet löytää rykmentillinen sotilaita kirjan loppupuolella, juuri valkoisten käytös näyttäytyy raakalaismaisena. 

Ehkä teoksessa on jonkinlaista pyrkimystä vain tarkastella ja kuvata juurikin tätä rajapintaa - mikä on villiä, mikä sivistynyttä, mikä hienostunutta, mikä raakalaismaista - mutta kirjoitusajan (80-luku) poliittisen korrektiuden käsite on ollut toisensisältöinen kuin nykyään. Siltilillä näkökulma tuntuu painottuneelta, kun Dunbar esimerkiksi pitää korostuneen vastenmielisenä komanšien valkoisia kohtaan harjoittamaa väkivaltaa huolimatta hänen omasta väkivaltaisesta menneisyydestään sekä eri heimojen että myös valkoisten tappajana. 

 Olisi kiinnostavaa lukea keskusteluja tämän teoksen vastaanotosta ja erilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kuvaamiseen. Pikaisen googlettamisen perusteella vastaanotto onkin ollut tämän asian suhteen jonkin verran ristiriitainen, joten aiheeseen syventyminen ehkä antaisi lukukokemukselle perspektiiviä näin jälkikäteenkin.
 
Huolimatta heränneistä esitystapojen pohdinnoista en koe, että kirja itsessään olisi antanut mitään uusia ajatuksia. Tämän aika lailla tyhjän lukukokemuksen päätteeksi pitämäni mainospuhe teoksen puutteista sai ystäväni kuitenkin ottamaan sen ristikseen, joten kirja välttyi toistaiseksi päätymästä takaisin kierrätyskirjahyllyyn. Blakea en lue enää koskaan, ja tuskin elokuvaakaan tulen katsomaan ellei nyt kirjaimellisesti silmien eteen lävähdä. Vaikka elokuvana Tanssii susien kanssa on ihan varmasti parempi kuin tämä kirja, se on silti turhan sovinnainen ja ennalta-arvattava tuodakseen ajatusmaailmaani yhtään mitään uutta. Hollywood-kaanonin yksipuolisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia uutiseksi. Kohti tuoreempia ajatuksia siis.
---

Michael Blake 1988/1991: Tanssii susien kanssa
Suom. Tarmo Haarala
Book studio. Hyvinkää. 
276s.

Kommentit

  1. Tämän elokuvan katson pian, mutta kirjasta en ole minäkään ennen kuullut! Toisaalta kuvauksesi perusteella en ihmettele, miksi opuksesta ei ole pidetty hirveästi meteliä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Romaanin olemassaolo tuli minullekin täytenä yllätyksenä. Sen oli käsittääkseni vaikea löytää kustantajaa, ja elokuvan ohjaaja/pääosan näyttelijä rohkaisi alkujaan Blakea sen kirjoittamaan, eli leffa tuntui olevan kiikarissa alusta asti - ei niinkään mikään kirjallinen mestariteos.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat