Pekka Hiltunen: Iso

Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

Pienessä tamperelaisyksiössä asuvalla isolla naisella on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Hänellä on älyä ja sanavalmiutta mutta ei parisuhdetta, paljon sanottavaa mutta vähän ihmisiä joille puhua. 

Tätä kaikkea Anni miettii öisin vuoteessaan ja päivisin painonhallintaryhmässä: Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon? 

Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi. ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja ihmiskunnan pakkomielteestä painoon. 

ssäpä suoranainen kirjallinen täsmäisku nyt, kun joka puolella puhutaan joulun jälkeisestä kinkunsulatuksesta jo tähyillen kesään ja siihen surullisenkuuluisaan bikinikuntoon. Vaikka aihe ei sikäli henkilökohtaisesti kosketa, että en ole koskaan elämässäni erityisesti ajatellut saati tietoisesti harrastanut painonhallintaa, lähtökohta vaikutti ihan kiinnostavalta ja hyvin todennäköisesti jotakin uutta kertovalta. 

Lihavuutta käsittelevä romaani Iso oli joskus - varmaankin ilmestymisvuotenaan 2013 - niin hip ja hop, että se onnistui näin monta vuotta jälkikäteenkin hihkumaan minulle kierrätyskirjahyllystä tuttuusarvonsa voimalla. Niinpä se täytyi ottaa mukaan. Lihavuus aiheena oli minulle jonkin verran tuttu sekä arjessa että tieteessä - olen kuullut elämäni aikana ihmisten kauhistelevan sekä omaa että toisten ylipainoa ja toisaalta lukenut pari vuotta sitten Harjusen ja Kyrölän toimittaman Koolla on väliä! -artikkelikokoelman.


Luin tämän kirjan kovaa vauhtia läpi. Pääsyy ahmaisuun taisi olla tyyli, joka oli hyvin nopealukuista ja sujuvaa. Erityisesti esseemäiset, kursiivilla kirjoitetut osat olivat suosikkisisältöäni, sillä niissä oli sopivasti sekoitettu dramatisointeja, faktaa ja pohdintoja tarvitsematta suoranaisesti käyttää tarinan hahmoja. Juuri hahmot nimittäin ovat se syy, joka teki loppuvaikutelmastani latteamman kuin aluksi odotin. 

Päähenkilö Anni oli hahmona lähtökohtaisesti melkoisen neutraali, eikä liikuttanut fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Toisinaan hän onnistui aiheuttamaan hämmennystä epäloogisen oloisesti toimiessaan (ja juu, ihminen ei aina toimi täysin loogisesti, mutta jos tarkoitus oli päästä Annin pään sisälle, ei ole hyvä merkki, että hahmon reaktiot aina yllättävät). Anni tuntuikin toisinaan toimivan liikaa juonen ehdoilla, mikä nakersi hahmon uskottavuutta.

Muut hahmot puolestaan oli jätetty ihan suosiolla yksiulotteisiksi ja osoitteleviksi, mikä ei pamfletinomaisuuden vuoksi häirinnyt liikaa kuin paikoitellen. Etenkin Annille ilkeilevät ihmiset olivat läpikotaisin pahoja ilman pelastavia piirteitä, mistä seurannut harmaan väheneminen ja mustavalkoisuuden lisääntyminen ei maistunut kovinkaan hyvältä. Se sai tunnelman taipumaan jotenkin... tendenssiromaanimaiseksi.  

Ja saarnaaminen saa äkkiä aikaan vastareaktion - niin hyvä kuin tarkoitus ja aihe olisikin. Kirja antoi minulle uutta näkökulmaa lihavuuteen, sen yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin sekä medikaalisiin syihin ja seurauksiin, mutta samalla jokin pieni ääni jäi piipittämään: ovatko nämä tutkimustulokset todella vertaisarvioituja? Millainen otos ne ovat kaikesta lihavuustutkimuksesta? Ovatko muka kaikki lihavuuden ja terveyden väliset yhteydet keinotekoisesti ja asenteellisesti tuotettuja kaikissa tutkimuksissa?  

Ei sillä, etteikö lihavuustutkimusten seassa voisi olla asenteellisiakin tutkimuksia, mutta olisi hassua, että kaikilta ammattitutkijoilta menisi toistuvasti ja järjestelmällisesti sekaisin näin pahasti kausaliteetti ja korrelaatio, jotka ovat heidän alansa peruskäsitteistöä. No, ainakin tämän kirjan ansiosta jatkossa syynään tarkemmin kaiken uutisoidun lihavuustutkimuksen asetelmat ja oletukset (vaikka paikoin tiedetoimittajat tekevätkin sen vaikeaksi vetämällä mutkia suoriksi).
 
Lihavuuspuhetta on mahdoton olla huomaamatta. Lihavuuden stigmatisointi on tietyillä foorumeilla muodikastakin, joten aihe on kieltämättä ajankohtainen. Mutta jäin kuitenkin kaipaamaan suurempaa kuvaa ylipäätään "normaaliuden" vaatimuksesta yhteiskunnassa. Isosta sai sen käsityksen, että likimain kaikki muu on sosiaalisesti sallittua paitsi lihavuus.  

En mielestäni lipsu whataboutismiin vaikka väitänkin, että kyseessä on laajempi ilmiö: normit ovat hyvin kapeat, eivätkä niihin sovi ylipaino, mielenterveysongelmat, vammaisuus tai - hyvänen aika - edes rumuus tai ujous. Kaikki näistä ulospäin näkyessään kirvoittavat ympäristöltä paineita toimenpiteisiin ja "sitten kun"-elämään: mielenterveys pitää palauttaa "normaaliksi", omaa käytöstään tai ulkomuotoaan pitää muuttaa lähemmäs normia ja niin edespäin, jotta "sitten" voisi nauttia elämästään. 

Lihavuus ei myöskään ole ainoa asia, jossa normit ovat hilautuneet kaiken aikaa tiukemmiksi; esimerkiksi mielenterveysdiagnosointi on sekin kytköksissä kulttuuriin ja muodissa taitavat olla erilaiset epämääräiset "kirjot". Toki lihavuuskeskustelullakin on aikansa ja paikkansa, ja sellaista aikaa ja paikkaa näytti edustavan tämä kirja. Jos ei nyt mitään muuta, niin se sai ainakin miettimään vielä monipuolisemmin sitä, miten lihavuudesta puhutaan. Mutta omaan makuuni se keskittyi liikaa yksittäiseen oireeseen (lihavien kohtaama syrjintä) kuin itse sairauteen (kaikin puolin ahtaat normit).

Iso oli sopivasti kevyen ja faktapitoisen välillä keikkuva ruumiinavaus lihavuuden olemuksesta länsimaisessa kulttuurissa. Kirja herätti paljon ajatuksia, mutta oli pamflettimaisuutensa ja suhteellisten ohuiden hahmojensa vuoksi kertakäyttökaman tuntuinen jo alkumetreillään. Vaikka ymmärrän sen olevan syväluotaus omasta kapeasta aihepiiristään ihan tarkoituksella, se alkoi ennen pitkää tuntua liian yksisilmäiseltä ja siten kääntyä milteinpä itseään vastaan. Kiikutin sen takaisin kierrätyskirjahyllyyn, ehkäpä se sieltä sitten jatkaa ajatusten herättelyä suunnassa tai toisessa. 

---

Pekka Hiltunen 2013: Iso
WSOY. Helsinki.
414s.

Kommentit

  1. Tämä on ollut lukulistallani jo hetken. Luettuani hiljan Hiltusen Onnin, nousi tämä listalla vielä ylöspäin. Sinänsä aiheena kiinnostava, mutta olipas hauska lukea pohdintaasi! Siinä olet aivan oikeassa, lihavuus ei todellakaan ole mikään ainoa syy syrjinnälle. Sitä tuntuu olevan vähän kaikki, alipaino, tyyli, sairaudet ja nimenomaan mielenterveysongelmat. Mielenkiintoinen linkki, perehdyn siihen vielä paremmin. Ainakin alkuun kuulosti kiintoisalta - miten ADHD:ta oikein näköjään kaupataan diagnoosiksi Yhdysvalloissa. Suomessa sen saaminen on vaikeaa, ainakin aikuisella ja varmasti painotetaan sitä että oireiden pitää olla koko elämän ajalta.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en olekaan lukenut Hiltuselta muuta, voisin kyllä tämän perusteella harkita lukevani.

      Mukavaa, jos tekstini viihdytti!

      Poista
  2. Itse olen ylipainoinen ja siksi tämä kirja kolahti minuun. Tosin on minulla muitakin "epänormaaleja" ominaisuuksia, mutta on niistäkin kirjoja kirjoitettu. Tämän kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, joten en osaa enempää kommentoida, kun en muista tarkemmin. Pitäisi lukea uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiltunen oli mitä ilmeisimmin tehnyt huolellisen taustatyön ja voin uskoa, että teos puhuttelee erityisesti niitä, jotka ikäviin asenteisiin oikeastikin törmäävät. Tämä on edelleen ajankohtainen, joten lue ihmeessä uudelleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat