Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Mitä tehdä, kun rakas ukki on kuollut ja ukin talo pitää tyhjentää, uurna valita sekä hautajaiset järjestää - ja samaan aikaan parisuhde osoittaa kriisiytymisen merkkejä ja niin sanottu työelämä vaatii omansa? Tähän kysymykseen haarukoi vastausta Turusen teoksen valloittava kertoja, joka on perinyt ukilta arkkitehdin ammatin ja hiukan muutakin. Kertoja yrittää suoriutua kaikesta täydellisesti vain huomatakseen, ettei mistään voi suoriutua täydellisesti.

Eeva Turunen tekee uudella teoksellaan romaanitaiteelle saman kuin palkitulla esikoisteoksellaan Neiti U novellitaiteelle: taivuttaa sen täysin omakseen. Suvereenin kielenkäyttäjän monipuolisella proosatyömaalla kipu murtuu nauruksi.

Tämän teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo useampi kuukausi, oikeastaan ihan niinkin reippaasti, että tammikuussa olen sen lukemisen jo päättänyt. Niinpä tämä teos ei ole edes ainoa, joka odottaa bloggausjonossa, mutta edetään silti kronologisesti. Sivistynyt ja miellyttävä ihminen ei kuulunut mihinkään lukuisista lukuprojekteistani, vaan kurvasi ihan takavasemmalta lukujonon kärkeen vuodenvaihteessa. Toisin sanottuna kävi niin, että avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta kyläpaikassa, ja sitten oikeastaan halusinkin lukea lisää.

Voin kuvitella varsin hyvin, että tämän teoksen tyyli ei miellytä kaikkia. Se on loputtoman kohosteista, jokainen asia on sanottu hieman kieli poskessa, mahdollisimman jännittävillä sanamuodoilla, hauskoilla sellaisilla usein. Melkein jokainen virke on aseteltu sivuille omaksi rivikseen eikä kovinkaan oikeinkirjoituksesta, eli alkukirjaimista ja pilkuista, kiinnostuneella tavalla. Tämä ilakointi oli kaiken aikaa siinä rajalla, turhauttiko se, vai viihdyttikö, mutta ainakin teos tuli luettua loppuun, se kertonee jotain. Rivien välistä erottuu veijarimaisia persoonia, joissa sekoittuvat arkisuus ja suureellisuus.

Noin lähtökohtaisesti pidän kaikenlaisista harvinaisemmista ilmauksista kirjallisuudessa, jokainen ynnä, aikarauta ja tykötarve saavat aivoni iloiselle tuulelle, samoin kaikenlaiset hauskat vanhahtavat taivutusmuodot ja niiden kautta muodostetut uudenlaisetkin käyttötavat. Teoksessa tällainen kirjava kieli asetetaan rinnakkain ylineutraalien termien kanssa, tyyliä tietoteos, tarve-esine tai ohjelmisto, ja onhan rinnastus huikea. Lukijasta riippuen se jännite kantaa tai ei kanna yli neljänsadan sivun ajan. Poimin tapojeni vastaisesti tekstistä ihan esimerkinkin, joka on minusta tyylin hyvä tiivistymä napakassa muodossa: 

Onko minun pian taas syydettävä materiaa vekarain tietämille? 

Senpä vuoksi ehkä karahtikin korvaan erityisen kovasti se, että yhtä sanaa oli mielestäni käytetty väärässä merkityksessä, en ainakaan ole tietoinen mistään murreperäisestä erosta (eikä tämä mikään murreromaani olekaan). Kohtauksessa kertoja kumartuu katsomaan nutipäitä allikossa ja hänen puhelimensa putoaa. Nutipää kuitenkin tarkoittaa sarvetonta lehmää, kun taas konteksti tuntui viittaavan ennemmin nuijapäihin eli sammakon poikasiin. Sinänsähän tämä on aivan olematon yksityiskohta teoksen mittakaavassa, mutta kieleen luottavassa teoksessa tällainen hyppää esiin vahvemmin, kuin toisenlaisessa teoksessa. Samalla on sanottava, että harvassa teoksessa silti tulee vastaan sanoja väärissä merkityksissä.

No, näitä kai sattuu, varsinkin jos teoksessa on suuri kokoelma harvinaisempia sanoja. Teoksen tyylillisten keinojen kavalkadi ei silti ollut vielä likikään tässä. Lisäksi  nähdään tekstilajien vaihtelua, teatterimaista dialogia, puhekielisyyttä. Tavallaan tässä on jo melkeinpä ylisaturoitunut määrä erilaisia kerronnallisia keinoja, mikä osaltaan luo itse asettelun ja tekstin ilmavuudesta ja pelkistyneisyydestä hyvän kontrastin. Teknisestihän tämä on onnistunut teos, siitä ei varmaan monikaan olisi eri mieltä.

Eikä sisällössäkään mitään vikaa ole, minusta paitsi päähenkilön kipuilu ihaillun ukin muiston äärellä myös kamppailu omakuvansa kanssa oli käsitelty osuvasti ja liikuttavastikin. En silti jotenkin aivan päässyt tunteelliseen ytimeen asti, koska tavallaan nuo kaksi puolta jotenkin kilpailivat keskenään, eivät niinkään päätyneet mihinkään yhteiseen synteesiin. Toki ne toimivat yhdessä, mutta en ehkä päässyt emotionaalisesti aivan sisälle loppuratkaisuun. Siitä kertoo se, että näin neljä kuukautta teoksen lukemisen jälkeen en muista, miten teos päättyy.

Huomaan, että olen pitänyt blogitaukoa, kun on taas niin valtavan vaikea päästä tähän koko blogitekstiformaattiin kiinni, ja huomata kommentoida mahdollisimman montaa puolta teoksessa. Sanotaan nyt vielä ainakin se, että päähenkilö kaikkine herkullisine pikkuvikoineen oli hauskaa seurattavaa, ja se pieni hermoille käyminen siellä välissä vain vahvisti tunnelmaa. Tavallaan päähahmo on sekä karikatyyrimäinen että inhimillinen, ja se on tietysti kiinnostava jännite.

On silti hienoa, että suomen kieltä käytetään tällä tavoin reippaasti iloa ja ilmaisuvoimaa korostaen käytetään romaanitaiteessa, nykymaailmassa jossa englanti on muka aina kätevämpää. Siinä mielessä olin varmasti ihan teoksen ydinkohderyhmää, että kaikki käytetyt sanat olivat ymmärrettäviä (paitsi ehkä jokin arkkitehtien ammattisanasto), ja oma taustani oli riittävän samansuuntainen tekstin maailman kanssa.

Lyhytkin merkintä blogiin on kuitenkin merkintä, vaikka en nyt ihan syvällisimpään analyysivauhtiin päässytkään. Jääkööt siis tähän julkiseen lukupäiväkirjaani tieto, että luin Sivistyneen ja miellyttävän ihmisen, ja se viihdytti ja parhaimmillaan koskettikin minua, vaikka jälki ei ollut välttämättä pysyvä saati pitkäaikainen. 

---

Eeva Turunen 2022: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen - Romaani, mikäs muu

Siltala. Helsinki.

429s.

Kansi: Jussi Karjalainen