Kari Hotakainen: Ihmisen osa


Millaista elämää saa 7000 eurolla? Se selviää kirjailijalle, joka ostaa Salme Malmikunnakselta, 80-vuotiaalta entiseltä lankakauppiaalta elämän. Mitä haluaa kertoa se, joka elämänsä myi ja mihin hän käyttää saamansa rahat? 
Ihmisen osa on pelottoman traaginen ja syvän humoristinen romaani ostamisesta ja myymisestä. 

Ihmisen osa on majaillut huomaamattomana hyllyssäni viitisen vuotta, ja olin jo rehellisesti sanottuna unohtanut omistavani koko kirjan. Tein myös löydöksen tällä kertaa kirjaan tarttuessani ja sitä selaillessani ennen uudelleenlukua: nimiösivulla on Kari Hotakaisen nimikirjoitus, jonka en ollut tiennyt olevan siellä - sain kirjan aikoinani sen voittaessa Nuori Aleksis -palkinnon, jonka raatiin olin osallistunut. Olin lukenut teoksen tuolloin sen juuri saatuani, mutta epäonnisen sattuman myötä luin heti perään Rimmisen Nenäpäivän, ja nämä kaksi teosta menivät minulta iloisesti sekaisin samanoloisuutensa vuoksi. (Nyt uusintaluvun jälkeen muistan, että kahta lukuunottamatta kaikki Ihmisen osaan ja Nenäpäivään liittämäni mielikuvat liittyvät jälkimmäiseen.) Sikäli siis uusintaluku oli paikallaan.

Toisaalta taas ymmärrän nyt täysin, miksi teos ei jäänyt mieleen. Voin kuvitella itseni tuolloin lukemassa Ihmisen osaa koko ajan keskittyneisyys herpaantuen, sillä missään vaiheessa oloni ei tälläkään lukukerralla ollut oikein mukava. Hieman kuin olisi yrittänyt saada hyvää asentoa tuolissa, joka on niin kuhmurainen, ettei rentoutuminen ole mahdollista. Olisin mieluusti pitänyt kirjasta, mutta aina jokin seikka tuli häiritsemään.

Salmen hahmossa tunnuttiin hakevan realistisuutta sotasukupolvien sielunelämän kuvauksessa, mutta Kyrön Mielensäpahoittajan kaltaisten alleviivaavien ja uskottavuutta heikentävien ylilyöntien lisäksi todenmukaisuuden tavoittelu tallottiin heti muutamaan luvun päästä maahan, kun Helenan ja terapeutin liki absurdissa keskustelussa taiteelliset arvot aivan avoimesti jyräsivät realistisuuden. Maailma, jota kansoittavat samalla abstraktit ja mahdollisimman konkreettisiksi tehdyt hahmot, on harvinaisen epätasaista seurattavaa. 

Epätasaisuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin. Teoksessa ensin rakennellaan kehystarina, jonka luomiseen käytetään paljon sivutilaa, ja sitten se unohdetaan teoksen loppupuolella melko lailla kokonaan. Tämän seurauksena ainakin itselleni syntyi tunne, että Ihmisen osa olisi paljon siistimpi kokonaisuus ilman väkinäistä kehystarinaansa. Muutenkin tarinan pitäisi kertoa Salmen perheestä, tai niin se alussa pedataan, mutta laajeneekin sitten sen enempiä selittelemättä vähän muihinkin hahmoihin. 

Ja eipä sillä, teoksen lankakerämotiivi on kannessa nostettu niin selväksi kun on ilman auki kirjoittamista mahdollista - tarina kiemurtelee läpi yhteiskunnan, sen luokkien, työelämän ja elämän yleensä. Kuvaus yhteiskunnasta onkin teoksen kiinnostavinta antia. Siihen ei kuitenkaan koskaan sen suuremmin syvennytä, vaan ihmisen osaa pohtiva tematiikka nousee lopussa sen verran keskeiseen rooliin, että se sanoitetaan dialogissa teeman äkkäämisen varmistamiseksi. Sivuhuomiona kyseinen keino ei ole koskaan saanut arvostuspisteitäni nousuun. 

Keinot ovatkin Ihmisen osan suurin ongelma. On kehyskertomusta, realismia, abstraktiutta, postikortteja, joka virkkeen aloittamista uudelta riviltä (vieläpä ylikäyttönä), kertojan vaihteluita, sanaleikkejä, paljon kielikuvia vaihtelevalla laadulla ("kuin roska" -vertaus toistui turhan usein), harmaata arkea seuraavia teatraalisia kostoja ja mitähän vielä, ja sivuja on vain kolmisen sataa. Kun suurta osaa näistä ei ole viety kunnialla loppuun, ei ihmekään jos kokonaisuus on epätasainen. 

Postikortit tosin, sanottakoon tässä välissä, olivat mainioita kuten muutama oikein metka sanaleikkikin, ja monet sivuhahmoista olivat kiinnostavia. Huumori, jota kannessa lupailtiin, oli toki läsnä eikä suorastaan luokatonta, mutta monesti hienovaraisempi lähestyminen olisi toiminut omalla kohdallani. Samoin myös kannessa mainittu traagisuus oli kyllä aistittavissa, mutta ei aivan niin koettavissa tarinamaailmaan pääsemisen hankaluuksien vuoksi. Surun kuvaaminenkin on tehty paremmin toisaalla jo monta kertaa.

Ihmisen osa on ainoa teos, jonka olen Hotakaiselta lukenut. Olin alkujaan ajatellut perehtyä hänen tuotantoonsa laajemminkin, mutta tämä uusintaluku sai minut epäröimään pahemman kerran. Ehkäpä suostun kompromissiin ja luen joskus vielä toisenkin romaanin - Ihmisen osan keskinkertaisuus ja viimeistelemättömyys olivat hämmentäviä kirjailijan merkittävää profiilia vasten, joten ehkäpä olen vain tarttunut epäedustavaan kappaleeseen. Vaihtoehtoisesti jotakin todella nerokasta on mennyt viuhuen ohitse. Niin tai näin, ainakaan lähiaikoina aluevaltausta Hotakaisen muuhun tuotantoon tulen tuskin tekemään. 


---

Kari Hotakainen 2009/2010: Ihmisen osa 
Siltala. Juva.
276s.
Kansi: Elina Warsta

Kommentit

Viikon luetuimmat