Michael White: Firenzen salaliitto

Firenze, 2008. Medicin mahtisuvun hautakammiota tutkiva professori Mackenzie tekee uransa kiehtovimman löydön. Ja saa maksaa siitä hengellään. 

Mackenzien sisarentyttären, tutkija Edie Grangerin on pakko saada tietää, millaiseen mysteeriin hänen enonsa oli pääsemässä käsiksi. Arvoitukselliset johtolangat vievät Edien ja hänen historioitsijaystävänsä Jeff Martinin ikivanhan salaliiton jäljille, Firenzen kryptoista Venetsian palatseihin ja sivukujille. 

Firenzen salaliitosta kirjoittaminen ja lukukokemuksen puntarointi tuo erittäin vahvasti mieleeni erään kotimaisen, rakastetun romaanihahmon kuuluisan lausahduksen, joka summaa jälkitunnelmani täydellisin piirroin. Siis, Nuuskamuikkusen sanoin, Firenzen salaliiton yleisilme oli voimallinen "Jaa". Olen ennenkin yrittänyt lukea Firenzen salaliittoa, onhan se pyörinyt kirjahyllyni nurkissa ja raahattu muutamassa muutossa sen jälkeen, kun sen muistaakseni kolmella eurolla jostakin alemyynnistä lunastin sellaiset viitisen vuotta sitten. Ei napannut silloin, eikä vielä nytkään. Kierrätyskirjahylly kutsuu jo tätä valjua Da Vinci -koodi -kopiota, mutta selvittäkäämme toki ensiksi, miksi näin. 

Michael White on lievetekstien mukaan profiloitunut ensisijaisesti tietokirjailijana, mitä ei voi olla huomaamamatta tekstistä. Usein tekstin lomassa on kokonaisia kappeleita tai - mikä vielä ikävämpää - hahmojen repliikkejä, jotka voisivat olla suoraan copypastattu tietokirjasta. Eipä silti, renessanssihistoria on kiinnostavaa, mutta kuten lopussakin todetaan, osa itse tarinassa esitetyistä faktoista on täyttä sepitettä ja vain todellisen historian inspiroimaa. Muistan Da Vinci -koodia lukiessani olleeni hurjan kiinnostunut selvittämään, mitkä faktat pitivät paikkansa, mutta olinkin tuolloin innokas teini.

Nykyään olen sen verran laiska lukija, etten erityisemmin jaksa yrittää änkeytyä tarinamaailman sisälle, jos teksti ei yksinkertaisesti nappaa. Kieli on mitäänsanomatonta, joskin kyllä nopealukuista. Kirjassa ei ole tunnelmaa nimeksikään, edes sen vertaa, että nykypäivään ja renessanssiin sijoittuvat katkelmat olisivat eronneet toisistaan. Pääasiassa syynä olivat hahmot, joista seuraavaksi lisää. Sanonpahan vain, että Assassin's Creed II:ssakin on uskottavampaa renessanssi-ihmisen ajatusmaailman kuvausta, ja se kertoo jo jotain. 

Hahmojen suurin ongelma on se, että he ovat mauttomia, hajuttomia ja käytännössä luonteenpiirteiltään yksi ja sama henkilö. Lukuunottamatta tietysti pahiksia, jotka naureskelevat ilkeästi, kieriskelevät murhanhimossa ja sadismissa ja laukovat geneerisiä repliikkejä. Hyviksillä on kaikilla traaginen taustatarina, täsmälleen samanlainen huumorintaju  ja edustava ulkonäkö. Viimeinen seikoista on nähty jopa niin tärkeäksi, että hahmoja kuvaillaan lähinnä ulkonäöllisesti - päähenkilöä hänen ystävänsä kuvailevat "Liv Tylerin näköiseksi". Mitä muuta hahmosta sitten lukija muka enää haluaisi tietää! Teinityttö Rose on liioitellun impulsiivinen ja älytön. 

Kaikki tämä on kiedottu itsestäänselvästi omaksuttuun, kyseenalaistamattomaan yläluokkaiseen ylemmyydentuntoon, jossa palkollisten ulkonäölle, luonteenpiirteille ja työimagolle naureskellaan ja heidän kuolemansa ovat pelkkä ikäviä epämukavuuksia, jota tosin päähenkilöt surevat nimellisen yhden repliikin, jotta lukija tietäisi, kenen puolella kuuluu olla. Historialliset hahmot toimivat muutamia pinnallisia eriäväisyyksiä lukuunottamatta täsmälleen samoin kuin modernit hahmot motiiveja myöten. Toimintakohtauksia on viljelty tiheään kuin keskiverto seikkailurainassa pitkin jokaista tarinalinjaa.

Kaikista eniten uppoutumistani kirjan maailmaan rikkovat silti jatkuvasti esiin pulpahtelevat sisäiset epäloogisuudet. Miksi Edie, tohtoriksi tituleerattu arkeologinen patologi, ei ole koskaan kuullutkaan Venetsian kuuluisimmasta hautamausoleumista? Miksi Edie ylipäänsä on ensimmäisenä kysymässä, "mikä se on", kun hänelle mainitaan jonkin historiallisesti merkittävä tapahtuma tai paikka? Miksi hänen sukulaisensa, kuuluisa Italiassa elämäntyönsä tehnyt arkeologi, ei osaa italiaa? 

Miksi sairaalassa olevan miljonäärin asioista tiedotetaan hänen opiskeluaikaisen ystävänsä teini-ikäiselle tyttärelle eikä esimerkiksi sukulaisille? Miksi länsimaista ajatusmaailmaa ja elämäntapaa syvästi vihaava mies asuu länsimaissa ja noudattaa kaikin tavoin länsimaista elämäntapaa pukeutumista ja ruokavaliota myöten edes miettimättä vaihtoehtoja? Miksi metsästävä susi pysähtyy ulvomaan saaliinsa eteen ja hyökkää vasta sitten, eikä loikkaa heti saaliin kimppuun? Mitä tarkoittaa käytännössä ilmaisu "hän lyyhistyi ilmaan ja kaatui"? Kysymyksiä on paljon, ja yhteenkään tuskin on luvassa vastausta. 

Viihteelliset, toimintapainotteiset johtolanganseuraamisromaanit eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlaisen kiinnostukseni kohteena, ja nykypäivänä Firenzen salaliitto olisikin jäänyt alehyllyyn. Olen varma, että lajityypin voi tehdä myös onnistuneesti, mutta en ole henkilökohtaisesti valmis siivilöimään timantteja esiin siitä valtavasta laimeuden ja yhdentekevyyden kasasta, jota lajityyppi minulle tällä hetkellä edustaa. Historiannälkään luen sitten niitä tietokirjoja. 

---

Michael White 2008: Firenzen salaliitto 

Suom. Tommi Uschanov

Gummerus. Jyväskylä.

352s.

Kansi: Aino Ahriainen