Alice Hoffman: Lyhtyjen yö

Pieni poika joka ei kasva. Hänen äitinsä joka potee torikauhua. Vanha rouva joka uskoo osaavansa lentää. Salaperäinen Jättiläinen, kuvankaunis nuorimies, joka pakoilee ihmisiä ja liikkuu vain pimeän tullen. 

Suggestiivisen romaanin päähenkilöt ovat tätä päivää ja melkein kuin noituutta. Hoffmanin maaginen karuselli pyörähtää käyntiin kuumana lauantaiyönä, ensimmäisenä heinäkuuta. Martha's Vineyardin saarella vietetään vuotuista lyhtyjen juhlaa. Vonny, nuori aviovaimo, on liikkeellä tungoksessa yksin pienen poikansa Simonin kanssa. Jossakin kujien pimennossa on liikkeellä myös Andre. Mutta autossa Andren vierellä on vieras ihminen, kuuma ja levoton tytöntypykkä, joka on päättänyt viedä Vonnylta hänen aviomiehensä. 

Hieman rispaantunut laitos Lyhtyjen yöstä osui käsiini mistäpä muualta kuin kierrätyskirjahyllystä, josta sen kokeilumielessä nappasin. Hoffmania en ollut koskaan ennen lukenut, vaikka nimeä olen nähnyt siellä täällä. Lyhtyjen yö on käsittääkseni ensimmäinen Hoffmanilta suomennetu romaani, joskin kuudes hänen kirjoittamansa. Olisi toisaalta ollut järkevämpää aloittaa jostakin uudemmasta teoksesta, jossa kirjoitustyyli lienee jo jalostunut, mutta aivan rehellisesti sanottuna tuskin olisin Hoffmania lisännyt lukulistaani koskaan ilman tätä sattumusta, koska jokin ikävä ennakko-olettamus oli saanut minut ohittamaan hänen tuotantonsa omaan makuuni tyhjänpäiväisenä kirjallisuutena.

Kovin suuri yllätys ei siis ollut, kun parisataasivuisen teoksen lukeminen sujui varsin tahmeasti - huomioni herpaantui jatkuvasti, ja jouduin lukemaan saman sivun useita kertoja ennen kuin edes sain sisäistettyä, mitä oli juuri tapahtunut. Luin yli viikon verran päivittäin parisataasivuista kirjaa, mikä oli hyvin kummallinen tunne - olen lukenut samanpituisia teoksia päivässä. Sama ilmiö jatkui säännönmukaisesti läpi teoksen aivan riippumatta siitä, oliko luettavana jännittävämpi vai rauhallisempi kohta.

Tällainen jatkuva lipsuminen on melko harvinainen sattumus omalla kohdallani, ja koetin kovasti pohtia, miksi tarinamaailma ei oikein upottanut missään vaiheessa. En usko ennakkoaavistusteni vaikuttaneen näin merkittävästi, sillä ne eivät olleet kovinkaan vahvoja, ja laadukas teksti on omiaan muuttamaan pinttyneempiäkin ennakkokäsityksiä.

Eräs keskeisistä syistä oli hahmot, joiden kohtalo ei missään vaiheessa kiinnostanut minua tippaakaan, paitsi ehkä toisinaan sympaattisen rouva Elizabeth Rennyn. Erityisesti Vonnyn näkökulmasta kuvattu toisen persoonan kerronta oli erityisen kuivakasta ja nihkeää luettavaa, sillä Vonny oli hahmoista ehkä kaikista hankalin ymmärtää. Hänet oli kuvattu myötätuntoisesti näkökulmasta, joka oletti lukijan samastuvan vahvasti.  

Vonnyssa ei ollut kuitenkaan mitään, mihin olisin voinut samastua, eikä hänen elämänsä juuri liikuttanut. Toisinaan tunsin hänen kanssaan pientä epätoivoa hänen ahdistuneessa maailmassaan, mutta sekin meni nopeasti ohi. Jännittävää kyllä, suggestiiviseksi romaaniksi luonnehditun Lyhtyjen yön hahmot olivat kaikki hyvin etäisiä ja pahimmillaan (onneksi harvoin) suoranaisen epäuskottavia. 

Toki, Lyhtyjen yö on oma pienoismaailmansa, jossa on silaus taianomaisuutta ja toisaalta tosielämän rosoisuutta. Rosoisuus on kuitenkin aika pintapuolisesti käsiteltyä ja taianomaisuus jää hahmojen kuivakkuuden varjoon. Lyhtyjen yössä käsitellään vähän kaikkea käsittelemättä kunnolla juuri mitään. Vonny esimerkiksi haluaisi suojella Simonia kaikelta muttei kuitenkaan kykene itsekään tekemään Simonin elämästä turvallista ja tavallista. Äidin ja lapsen vuorovaikutusta toki kuvaillaan, mutta suuri osa tästä pohdinnasta käydään Vonnyn toisen persoonan kerronnassa ja Vonnyn spekulaationa. 

Andre on myös yksi päähenkilöistä, mutta missään vaiheessa hänen suhdettaan Jodyn kanssa ei käsitellä esimerkiksi motiivien tasolla. Lukijalle jää tunne, että teos sisältää hämmentäviä oletuksia asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka eivät ole. Takakansitekstin luonnehdinta hahmoista, jotka ovat "tätä päivää", on ehkä koitunut Lyhtyjen yön kohtaloksi: hahmot ovat ehkä kerran olleet tätä päivää, mutta eivät ole sitä millään tasolla enää. 

Lyhtyjen yö toimi ainakin jonkinlaisena näytekappaleena Hoffmanin tyylistä, josta on vaikea osoittaa suoranaisia vikoja: ongelma onkin, ettei siitä voi myöskään osoittaa suoranaisia onnistumisiakaan. Tapahtumat, maailma ja hahmot ovat loputtoman yhdentekeviä. Kerronta ei onnistunut lumoamaan mukaansa missään vaiheessa, vaan tuntui suorastaan vastustavan lukemista. Ei teos minun makuuni siis; jatkakoon matkaa, ehkä joku löytää siitä taianomaisempia ulottuvuuksia.

---

Alice Hoffman 1987/1989: Lyhtyjen yö

Suom. Irmeli Ruuska

WSOY. 

248s.

Kansi: Marjatta Itkonen-Tomaszewski