Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Keväällä 1946 järjesti WSOY kaikessa hiljaisuudessa nuorten runoilijain kesken kilpailun, jonka seitsemästäkymmenestä käsikirjoituksesta AILA MERILUODON Lasimaalaus ylivoimaisesti parhaana voitti ensimmäisen palkinnon. Tämän nuoren, vasta täysi-ikäiseksi ehtineen runoilijan säkeissä havaittiin olevan sekä sointuvuutta että väriä, sekä syvää tunnetta että terävää älykkyyttä.

Aila Meriluoto-Paakkanen (s. 10.1.1924 Pieksämäellä) julkaisi esikoisteoksensa 22-vuotiaana. Vuonna 1946 julkaistusta runokokoelmasta Lasimaalaus tuli paitsi sodanjälkeisen runouden ylistetty suosikki myös ajaton mestariteos.

Minulla ei ollut mitään erityistä aikomusta keskittyä juuri runouteen. Kävi kuitenkin niin, että tarvitsin nopeasti jotakin näppärää luettavaa. Olin saanut tämän Aila Meriluodon esikoisrunokokoelman joskus lahjaksi, ja olen sen joskus aikoinani lukenut. En kuitenkaan muistanut siitä oikeastaan juuri mitään muuta kuin sen, että siinä oli ollut ihan viehättäviä tunnelmia paikoitellen - en muistanut aiheita, tyyliä enkä yhden yhtä runoa. Niinpä oikeastaan tämä lukukerta olisi yhtä hyvin voinut olla tyystin ensimmäinen.

Aila Meriluoto on taiteilijana kiinnostava hahmo. Olen lukenut häneltä romaanin Lauri Viita, ja olen jo jonkin aikaa suunnitellut tarttumista Panu Rajalan kirjoittamaan elämäkertaan Lasinkirkas, hullunrohkea. Koska lukulistani kuitenkin on melkoisen pitkä, ei kyseinen teos ole ehtinyt sieltä vielä kärkeen pulpahtaa. Meriluodon taiteilijakuvassa yhdistyvät mielenkiintoisesti haaveilevuus ja herkkyys, mutta myös dramatiikka ja normien rikkominen. Ehkäpä tähän viittaa elämäkerran nimikin. Joka tapauksessa näiden kahden piirteen kontrasti kiinnitti huomioni myös Lasimaalauksessa.

Meriluoto kirjoittaa monella tavalla hyvin kaunista runoutta: siinä on pehmeitä ja kuulaita tunnelmia, kuten myös suuria ja synkkiä, painostaviakin sävyjä. Kaikki on kuitenkin ilmaistu hyvin ylevään tapaan suuria ja moniulotteisia metaforia käyttäen. Runojen puhujat ovat määrätietoisia ja syvästi tuntevia, vaikka välillä haaveilu tai jokin suurempi voima saisi heidät valtaansa. Pidin jotenkin runojen puhujien asenteessa olevasta itsevarmuudesta ja luontevuudesta runojen maailmojen kohtaamisessa. Olipa teksteissä paikoin yhteiskunnallistakin vivahdetta, tai niin olin ainakin lukevinani - olisikin ehkä haastavaa pitää sota etäällä vuonna 1946 julkaistusta teoksesta. 

Ehkä kaikista kiinnostavimpia runotyyppejä Lasimaalauksessa olivat henkilökuvan muotoon puetut runot, jotka toki käsittelivät melko myyttisiä hahmoja varsin etäännytetysti ja tarunkaltaisesti. Tällainen ote oli kuitenkin oikein sopiva ja antoi hahmoille mukavaa muotokuvankaltaista hohdetta. Kiinnostavaa oli myös, että suurin osa näistä oli selkeästi naishahmoja, ja niissä esiintyi varsin erilaisia näkökulmia naisen rooleihin.

Tavallaan harmittaakin, että vaikka Lasimaalauksen runoja on ollut ihan mukavakin lukea, arvaan, että muutaman kuukauden päästä en muista lukemastani mitään. Jostain syystä lukemani runot eivät vain jätä kovin pitkiä muistikuvia. Syynä on ehkä se, että hyvin harvoin koen mitään elämyksiä runouden parissa. Romaanikirjallisuuden kanssa tulee ihan eri tavalla ajateltua, tunnettua ja sitä myöten muisteltua, mitä tulikaan luettua. Yksittäiset runot, olivat sitten kuinka hienoja tahansa, saavat aikaan korkeintaan hetkellisen "vau"-kokemuksen, josta parhaassa tapauksessa muistaa jonkun aiheen tai tunnelman myöhemmin. Yleensä ei tosin sitäkään. 

En ole varma, onko tällä asialla jotakin tekemistä yleisen runousongelmani kanssa. Kun yritän kuvailla runoutta, tulee sellainen viininmaistaja-olo. Että tästä pitäisi sanoa jotakin todella hienoa ja ylevää ja adjektiiveilla tavoittaa teoksen tunnelma läpikotaisin. Ja samalla tuntuu, että on tärkeää, että runon kuvailu kuulostaa uskottavalta asiantuntijoiden silmissä. ("Asiantuntijoita" ovat tässä skenaariossa loogisesti kaikki muut, jotka ovat saman runon lukeneet.) Tästä tulee kovat paineet, sillä jotenkin tuntuu, että itsellä ei ole mitään kompetenssia analysoida tai edes kuvailla runoja.

Mikä on tietysti tyhmää. Kirjallisuuden opinnoissani tuli välteltyä runoanalyysia viimeiseen asti, sillä vaikka jostain syystä proosan analyysi onnistuu ainakin kelvollisesti, runoanalyyseistani olen aina saanut suorastaan murskapalautetta. Aina olen kiinnittänyt huomiota "vääriin" asioihin, enkä siihen "oikeaan" tulkintakehykseen. Arvosanani runoanalyysitehtävistä ovat olleet opintojeni surkeimpia, vaikka mielestäni olen aina perustellut tulkintani tekstillä; ne eivät vain ole olleet ne tulkinnat, joita haettiin. Niinpä olen jotenkin sisäistänyt, että runous "ei ole minulle": en osaa nähdä siitä olennaista heti ensivilkaisulla tai edes hetken pohdittuani. Sen takia ehkä myös luen hyvin vähän runoutta, sillä en koe edes pystyväni edes nauttimaan siitä "oikein".

Tämä kierre tietysti myös ruokkii itseään, erityisesti näin bloginpidon ohella. Koska en usko kykeneväni sanomaan mitään oleellista tai kiinnostavaa runoudesta (tai olemaan sanomatta mitään totaalisen väärää) en koskaan mene kirjastossa runohyllylle. En myöskään omista kuin kaksi runokirjaa, joista kummankin olen saanut lahjaksi. En ole ikinä tainnut harkita runokirjan ostamista. Poislukien opintojen välttämättömät lukemistot olen lainannut viimeksi kirjastosta runokokoelman joskus yläasteella. (Ellei siis lasketa eeppistä runoutta. Eeppinen runous on vähän turvallisempaa, koska siinä on sentään se selkeä kerronnallinen rakenne ja siten jotain tuttua, mihin tarttua.)

Oikeastaan vasta nyt kirjoittaessa tuli edes ajatelleeksi koko asiaa. Tavallaan tähän olisi muodikasta todeta - nykyään suosittujen tsemppinarratiivien mukaisesti - että nyt alan sitten kehittämään itseäni ja opettelemaan runouden kohtaamista. Mutta suoraan sanottuna on niin paljon muita projekteja ja niin valtavan paljon proosaa, johon haluaisin tutustua, että en oikeastaan edes ole kiinnostunut oppimaan runouden lähestymistä. Ainakaan tällä hetkellä, tulevasta on vaikea tietää. 

Meriluodon esikoiskokoelma on sarja erilaisia näkyjä: pieniä ja suuria, usvaisia ja kirkkaita, kauhistuttavia ja ihastuttavia. Voimakkaimmaksi vaikutelmaksi nousi kuitenkin ristiriitaisuuksille rakentuva unimaailma täynnä kauneutta, haikeutta ja toisaalta järisyttäviä, kohtalokkaita ja synkkiä visioita. Tästä sekoituksesta on helppo jotenkin tunnistaa oma nuoruutensa ja silloin vallinneen sisäisen maailman peruselementit. 

Vaikka minun ja runouden suhde on aika etäinen, en ole toisaalta harkinnut Meriluodon teoksesta luopumistakaan. Se on kuitenkin sen verran pieni ja vaatimaton ettei se vie erityisemmin tilaa, ja toisaalta se on taas kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ja, kuten nytkin kävi, joskus harvoin voi olla tarvetta tämäntyyppiselle tekstille. Kirjastosta en olisi Meriluodon kokoelmaa lähtenyt hakemaan, mutta kirjahyllylle oli sopiva matka.

---

Aila Meriluoto 1946/1947: Lasimaalaus

WSOY.

115s.