Leo Tolstoi: Anna Karenina


Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmankirjallisuuden kuolemattomiin rakastavaisiin. Leo Tolstoin väkevä suurromaani vetoaa yhä lukijoihin suurilla tunteillaan ja kaikenvoittavalla intohimollaan. Lukijan silmien eteen avautuu mennyt maailma kaikessa loistossaan: 1800-luvun pietarilaiset seurapiirit, ratsastuskilpailut ja metsästysretket - tuo ihana joutilaisuus, jonka unenomaisessa verkkaisuudessa uinuvat salatut tunnekuohut. 

Tolstoin Anna Karenina on (kirjaimellisestikin) suuria venäläisiä klassikoita. Niitä, joita tuli hankittua kirjallisuudenopintojen alussa, kun vakaana aikeena oli tutustua vakavasti otettaviin klassikoihin. Jostain syystä kuitenkin tähänkin tuhatsivuiseen teokseen tarttuminen vain lykkääntyi ja lykkääntyi, eivätkä muutamat välissä luetut Dostojevskit parantaneet asiaa - ne olivat melkoisia projekteja, vaikka mittaa oli vähemmän. Niinpä vuodet vierivät ja hyllyssäni nökötti tämä Kariston klassikkosarjaan kuuluva laitos kaiken aikaa syyttävämmän näköisenä.

Ellei Anna Karenina olisi ollut niin mahtavan tärkeä teos kulttuurillisesti, olisin varmaankin jo useamman kerran miettinyt siitä luopumista. Nyt vain tunsin pienen piston aina luettavaa etsiessäni, kun Anna Kareninan massiivisen olemuksen kohdalla tuli mieleen vain ajatus "tuota en ainakaan jaksa lukea juuri nyt". Vieraillekin oli hieman kiusallista esitellä klassikkohyllyä, jossa nököttivät vierekkäin Anna Karenina ja Dostojevskin Karamazovin veljekset, lukemattomina kumpikin.

Dramaattisen käänteen suhtautumisessani teki kuitenkin viime kesä, jolloin omaani rajatumman kirjahyllyn äärellä valitsin luettavakseni Tolstoin Ylösnousemuksen, joka olikin aivan odottamatta täysi napakymppi. En ollut ikinä epäillyt kärsivällisyyttäni lukea venäläisiä klassikoita, mutta en ollut myöskään odottanut niiden olevan niin vetäviä. Ylösnousemus tuli luettua hujauksessa, ja sen jälkeen oli selvää, että jos on olemassa "Dostojevski-leiri" ja "Tolstoi-leiri", olen auttamatta siellä jälkimmäisessä.

Nyt monta vuotta ahdistanut Anna Karenina alkoikin hohtaa hyllyssä ihan eri näköisenä. Sehän oli lisää Tolstoita, jonka tyylistä ja aiheista pidin, eikä tuhannen sivun mittakaan enää ollut pelote vaan lupaus riittoisuudesta. Sen verran tosin tiedostin edelleen teoksen järkälemäisyyden haasteet, että en laittanut mitään aikataulua lukuprosessille, vaan luin Anna Kareninaa hiljakseen muiden kirjojen ohella. Aloitin lukemisen tammikuussa muutaman luvun (käytännössä vajaan kymmenen sivun) vauhdilla päivässä. Tahti kiihtyi kevään aikana muutamiin kymmeniin sivuihin, ja lopulta luin viisikin kymmentä sivua kerralla.

En ole aiemminkaan juuri ylistänyt Kariston klassikkopainoksia niiden huolimattomien kansikuvien ja sotkuisten grafiikkojen vuoksi. Painojälki ei ollut minulle ongelma, mutta olen kuullut sen olleen toiselle lukijalle ongelma tuhruisuutensa vuoksi. Suurin laatuvalitus kuitenkin tämän Anna Kareninan painoksen kohdalla oli heikko sidontalaatu. Tuhatsivuinen ja siten luonnollisesti melko painava teos repesi puoliksi liitoksistaan jo ensimmäisellä lukukerralla, vaikka siivosti luin sitä sylissäni. Puolessa välissä kirjaa etukannen puoleinen liimaus repesi kokonaan irti, ja nyt etukansi roikkuu vain selkämyksen varassa. Laitoksen laatu ja teoksen ominaisuudet eivät siis oikein täsmänneet.

Vaan sen kannesta ja sisältöön. Tolstoin teos on laaja läpileikkaus venäläisen hienoston elämästä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Samalla se käsittelee ihmiselämän monia puolia runsaudessaan ja onnistuu samalla olemaan erittäin ajankohtainen viljelemällä ajan muoti- ja taidevirtauksia sivulauseissa ja puheenaiheissa. Itse hoksasin vain muutamia epäsuoria viitteitä niiltä aihealueilta, joita yhtään paremmin tunnen (mm. 1800-luvun taidekeskustelun intermediaalisuudesta), mutta voin kuvitella, että valtava määrä viittauksia jäi sivistymättömyyteni vuoksi huomaamatta.

Onneksi tällaiset ajankohtaisuudet eivät olleet välttämätön osa edes teoksen aikalaiskuvasta nauttimisessa. Tolstoin osuvat ihmiskuvaukset muodostavat myös Anna Kareninan kerronnan ytimen, jossa monet monituiset aihealueet ja tematiikat kiertyvät toisiinsa tuhannen sivun kuluessa. Anna Kareninassa on paitsi fyysisen olomuotonsa myös sisältönsä puolesta majesteettisuutta, joka on minusta ehkä parhaita tyylikeinoja kirjallisuudessa. Vaikka lyhyissäkin teksteissä on etunsa, on käytännössä mahdotonta jäljitellä mitenkään samaa vaikutelmaa kuin satoja ja taas satoja sivuja kestävä ja maailmaansa perusteellisesti upottava romaani parhaimmillaan luo.

Mietin teosta lukiessani muutamaan otteeseen, miksi Annan hahmo on nostettu teoksen nimeen - onhan romaanikirjallisuudessa teoksen nimi aina tärkeä tulkintavihje. Mietin tätä siksi, että teos oli täynnä mieleen jääviä ja eläviä hahmoja, joiden sielunelämää tarkasteltiin hyvinkin laajasti. Asiaa pohdiskeltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Annassa on yksi oleellinen ero muihin hahmoihin verrattuna: hän on jollakin tavoin poikkiteloin maailmassa, jossa muilla - ja aiemmin myös hänellä - oli oma, selkeä paikkansa.

Hahmoista jokainen tietysti tuskailee omalla tavallaan vaatimusten ja halujen ristipaineessa, mutta suurin osa taiteilee niiden välillä sanattomia sopivuuden ja sopimattomuuden rajoja ylittämättä ja paikoin niihin tuskastuen. He kaikki seuraavat eriasteisen järkytyksen, kunnioituksen ja vieroksunnan astein Annan syöksyä omaan tuhoonsa tekemällä sen, mikä on tyystin kiellettyä.

Oikeastaan tämän tematiikan kannalta minusta takakansitekstinkin esiin nostama rakkaustarina tuntuu oikeastaan tietyllä tavalla toissijaiselta. Se on tavallaan "vain" asia, joka saa tapahtumat ja hahmot liikkeelle. Heidän kärsimyksensä ja itsetutkiskelunsa ovat suuremmassa roolissa, kuten myös sosiaalisen todellisuuden vääristyminen heidän ympärillään Annan jumittuessa tilaan, jossa hän samalla on ja ei ole olemassa seurapiirien näkökulmasta.

Anna Karenina jakautuu kahdeksaan osaan, joista muodostuu teoksen rytmitys. Osien loput muodostavat aina jonkinlaisen siirtymän, mutta pääsääntöisesti ilman turhaa dramatiikkaa. Asiat kulkevat urillaan ja hahmot tahoillaan, ja välillä paneudutaan toisten elämään läheisemmin, välillä taas toisten. Minusta oli erittäin mukavaa, että asiat punoutuivat hiljakseen, ja samaan tapaan myös hahmot petollisen huomaamatta ajautuivat valintojensa seurauksena tilanteisiin, jotka yllättivät heidät itsensäkin.

Ehkäpä kertoo jotakin teoksen monitahoisuudesta, että vaikka olen niin sanotusti spoilaantunut tästä(kin) klassikosta jo kirjallisuuden opinnoissa, luettuani 500 sivua oikeastaan loppuratkaisua lukuun ottamatta kaikki teoksen sisällöstä tietämäni oli jo tapahtunut. Siinä vaiheessa alkoi kovasti kiinnostaa, että miksi ihmeessä alkupuolen tapahtumat ovat saaneet näin suuren painoarvon. Epäilin, että jälkipuolisko olisi sitä maanviljelystä, jonka suurta osuutta Anna Kareninassa olen aina kuullut päiviteltävän. Vaan ei; maanviljelys jäi oikeastaan yllättävänkin vähälle, ehkäpä maksimissaan sataan sivuun (ja sekin teoksen alkupuolella). Ja sitä paitsi maanviljelys oli ihan mukavaa luettavaa, ei siinä.

Maanviljelyksen sijaan jälkipuolisko alkoi hiljaa valaista, mitä hahmojen päätökset, filosofiat ja halut toivat tuloksenaan niin heidän lähipiirilleen kuin heille itselleen. Anna Karenina ei ole kuitenkaan moralistinen teos, jossa suoranaisesti opetettaisiin oikeaa tai väärää; se on pikemminkin teos, joka pohtii monisyisiä ihmisen, sosiaalisen ympäristön ja yhteiskunnan suhteita ja yksilön mahdollisuuksia toimia näiden reunaehtojen vallitessa. Erityisen näkyväksi tämänkaltaisia kysymyksiä tuo Levinin hahmo, jossa on ilmeisesti melko kattavin perustein nähty Tolstoin itsensä ominaisuuksia. 

Tämä koko tematiikka kuitenkin rakentuu minusta Tolstoin erinomaisen ihmiskuvauksen varaan. Jo aiemmin mainitsemani ihmiskuvaus kun on juuri se syy, miksi minusta oli niin loputtoman mielenkiintoista seurata teoksen etenemistä. Kun hahmoissa tunnisti todellisuuden välähdyksiä - ristiriitoja, tunteita, järkeilyjä, olemuksia - alkoi helpommin pohtia hahmojen itselleen esittämiä - tai esittämättä jättämiä - kysymyksiä. Tuhat sivua vilahti ohitse miltei huomaamatta. En taas muista hetkeen teosta, jossa huomioni olisi herpaantunut yhtä harvoin kuin Anna Kareninassa

Vaikka olin tosiaan jo etukäteen tyystin tietoinen siitä, mikä on Annan kohtalo tulisi olemaan, en kuitenkaan osannut aavistaa teoksen finaalin olevan niin tiivistunnelmainen ja huima. En muista milloin viimeksi olisin lukenut yhtä intensiivisen katkelman kaunokirjallisuutta kuin mitä osan seitsemän loppu oli. Siinäkin säilyy miltei järkyttävän tarkkana tunnistettava ihmiskuvaus, kun Annan mieli jää katkerille ja vainoharhaisille radoille ilman ulospääsyä. Vaikka tapahtumat olivat tiedossa, pysäyttivät ne silti. Parhaan kirjallisuuden voima ei ole yllättävissä juonenkäänteissä.

Anna Karenina on jälleen yksi niistä klassikoista, joista adaptaatioita riittää joka sormelle ja varpaallekin. Olen tosin nähnyt niistä vain yhden. Suhteellisen tuoreessa Anna Kareninan Hollywood-elokuvasovituksessa (2012) pidin paljon teatterielementistä, jossa tavallaan alleviivattiin esiintymisen ja oikeanlaisen roolin suorittamisen tärkeyttä maailmassa, jossa hahmot elävät. Visuaalisestikin elokuva oli tietysti huikea. Pidin siitä monellakin tapaa nähtyäni sen joskus vuonna 2013. En kuitenkaan ole näin jälkikäteen kovin vakuuttunut elokuvan käsikirjoituksesta ja keskeisen draaman rakennuksesta.

Tietysti elokuvasovituksessa joutuu tekemään välttämätöntä karsintaa, kun on kyseessä tuhatsivuinen teos.  Mutta tavallaan kaikista hengettömimmäksi elokuvassa onnistutaan silti tekemään Anna Karenina ja Aleksei Vronski, joiden suhteesta puuttuu se kaikki monisävyisyys, joka siihen alkuteoksessa on sisällytetty. Jäin myös miettimään, että miksihän teoksen alkupuolelle annetaan niin suuri painoarvo. Minusta romaanin oleellisin anti oli teoksen jälkipuoliskolla, vaikka se tietysti tarvitsi petauksekseen ne viitisen sataa sivua.

Vaikka näyttelijänsuoritukset olivat pääosin hyviä (pakko myöntää, että lukiessani Anna Kareninaa Levin ja Kitty muistuttivat erittäin suuresti elokuvan hahmoja ulkonäöllisesti, muut hahmot eivät niinkään) pääroolia näyttelevän Keira Knightleyn näyttelijänsuoritus oli jälleen kerran pettymys jäädessään pelkäksi pökkelöksi poseerailuksi. Pääparin kemia myös puuttui täysin, ja siten keskeinen juoni jäi hyvin ontoksi. Asiaa ei auttanut se, että englanninkielinen venäläinen klassikko on vain yksinkertaisesti hupsun oloinen. Olisivat nyt edes puhuneet ranskaa.

Minulla ei ole aikomusta luopua teoksena Anna Kareninasta - voin nähdä itseni lukemassa sen joskus uudelleen, vaikka ensin lukulistalla onkin Sota ja rauha -  mutta jo nyt aloin harkita paremman painoksen hankkimista ja vesilinnun heittämistä tällä Kariston vuoden 2012 painoksella. Jos omistan kirjan, haluan sen kestävän useita lukukertoja - tämä kesti vain puolikkaan. 

Anna Karenina on ollut seuranani koko tähänastisen vuoden. On oikeastaan aika haikeaa heittää sen maailmalle hyvästit. Tavallaan taas kiinnostaa ottaa seuraava suurprojekti työn alle - se odottaakin jo yöpöydällä. Nyt myös yksi kirjahyllyssä odottanut klassikko on kohdattu, ja tästä lähtien katselenkin sitä kirjahyllyssäni ihan eri tunnelmissa kuin aiemmin. Tavallaan on harmi, että en lukenut Anna Kareninaa aiemmin, mutta toisaalta se oli oikein mukava lukea juuri nyt: oli aikaa ja intoa keskittyä teoksen maailmaan ja sen moniulotteisiin aiheisiin.


---

Leo Tolstoi 1875-77/2012: Anna Karenina
Suom. Lea Pyykkö
Hämeenlinna. Karisto.
999s.
Kansi: Bessie MacNicol: Turkki

Kommentit

Viikon luetuimmat