Raymonde Vincent: Maaseutu

He poistuivat hitaasti. Pelto heidän takanaan jäi autioksi ja avaraksi. Punaiset apilat ja koko korkean metsän reunustama seutu yhtyivät keskikesän ihmeeseen. Auringonsäteet, jotka aluksi tunkivat pystysuoraan kaiken läpi, värittivät sitten maan pinnan kirjavilla valoläikillä. Oli harvinaista, että kukaan lähti pellolle tähän aikaan, sillä juuri silloin sieltä pyrittiin pois. 

Rengit riisuivat hevosensa, leikkaajat seisoivat ääneti jo kuhilaiksi korjatuilla saroillaan. Niinpä pellot saavat jäädä itsekseen kahden tunnin ajaksi päivässä, ja se on niiden todellisen suuruuden hetki. Ne palauttavat silloin mieleen leikattuina ja korjattuinakin entisten kesien kuvaamattoman loiston. Se on myös se hetki päivästä, jolloin yksinäiset naaraskauriit tulevat metsästä ja kulkevat hitaasti autioiden peltojen ylitse. 

Jälleen minulla on ilo kirjoittaa romaanista, jonka kanssa tuli törmättyä ihan pystymetsästä. Tyylikkäällä ulkoasullaan huomioni kiinnittänyt Maaseutu osoittautui hyvin kiinnostavaksi tuttavuudeksi, kuten myös sen kirjoittaja Raymonde Vincent. Vincent kirjoittaa erittäin omakohtaisesta aiheesta: 1900-luvun alkupuolen maalaiselämästä Ranskassa. Kirjailija itse on syntynyt vuonna 1908 viljelijäperheen tyttäreksi ja viettänyt nuoruutensa juuri niissä ympyröissä, joissa Maaseudun päähenkilö, Marie-tyttö, liikuskelee.

Vaikka voisi kuvitella, ettei 1900-luvun alkuvuosikymmenten maatalous kovin herkkua aina ollut, on Maaseudussa keskitytty ilmeisen tarkoituksella juuri niihin kauniisiin, sykähdyttäviin ja unenomaisen maalauksellisiin puoliin maalaiselämässä. Teoksessa kuvataan yksityiskohtaisesti ja voimakkaasti eri vuodenaikojen vaikutelmia ja näkymiä sekä keskitytään vaatimattoman elämän iloihin, kuten tansseihin kesäyössä, metsän varjoon kuumana päivänä, perhe-elämään ja niihin suuremman äärellä olemisen tunteisiin, joita kirkon mahtipontiset holvit tarjoavat.

Maaseutu on monellakin tavalla ylevä ja nostalgialle tutulla tavalla lempein värein esitetty. Ehkä sympaattisinta siinä onkin, että se kuvaa arkea iloineen ja suruineen. Nämä ilot ja surut liittyvät lähinnä ihmissuhteisiin ja perheen sisäisiin dynamiikkoihin, ja vain harvemmin koskettavat mitään rakenteellista puolta. Jopa aateliskartanolta saatu uhkaus purkaa yksipuolisesti alustalaissopimus eläinten karattua kukkapenkkiin on jotenkin näppärästi saatu esitettyä perheen sisäisenä ongelmana ja osoituksena Marien ulkopuolisuudesta.

Koska teos sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, ei siinä silti onnistuta väistämään sotaa ja sen vaikutusta perheisiin ja sodassa olijoiden mieliin. Vaikka sota koskettaa Marien perhettä hyvin läheisestikin, se kuvataan ennemmin luonnonvoiman kaltaisena, väistämättömänä onnettomuutena, josta on vain selviydyttävä. Tältä tietysti on sota voinut näyttääkin erityisesti kouluttamattoman maalaisväestön näkökulmasta, ja siihen Maaseutukin keskittyy. Sen hahmot eivät kyseenalaista mitään, vaan elävät kuten parhaiten taitavat iloiten yksinkertaisista asioista ja vain purren hammasta ulkoa saneltujen asioiden kohdalla.

Toisin sanottuna yhteiskunnallista näkökulmaa on melko turha hakea. Sen sijaan Maaseudulla on muuta tarjottavaa. Se on erittäin kauniisti ja sympaattisesti kuvattu nuoren ihmisen kasvutarina. Marie on asunut lapsuutensa syrjäänvetäytyvän isoäitinsä kanssa kahden, mutta isoäidin vanheneminen muuttaa tilanteen. Marien setä Aimable kutsuu luokseen isoäidin ja Marien, ja he muuttavat maalaistaloon, jossa sedän perhe asuu. Marien uusi perhe koostuukin yhtäkkiä leskeksi jääneestä setä Aimablesta ja hänen sisarensa täti Victoiresta sekä Aimablen neljästä pojasta, Marien ikäisistä Robertista ja Laurentista sekä pienemmistä Raymondista ja Renéstä.

Tämä yhteisö ja sen keskinäinen vuorovaikutus on kertomuksen ytimessä. Isoäiti ei koskaan sopeudu perheeseen, mutta Marie on pian täti Victoirelle ja setä Aimablelle kuin oma tytär. Erityisesti täti Victoire on tärkeässä roolissa koko teoksen ajan. Marien erilainen katsantotapa elämään ja kokemattomuus monessa asiassa saavat hänet monesti pulaan, mutta toisaalta oppiessaankin vaikkapa suuremman maatalon rutiineista hän säilyttää silti omanlaisensa suhtautumisensa ihmisiin ympärillään. Hänelle monet muille arkiset asiat ovat jännittäviä, hämmentäviä tai satumaisiakin, ja hänen avoin ja ihmettelevä mutta myös avomielinen suhtautumisensa elinympäristöönsä tekevät hänestä kiinnostavan mutta kuitenkin inhimillisen päähenkilön.

Marien tekee miellyttäväksi päähenkilöksi myös se, että vaikka romaanissa palataan aina hänen näkökulmaansa hetkellisten muiden hahmojen seuraamisen jälkeen, hän on erottamaton osa yhteisöä. Hänen minuutensa muotoutuu vahvasti suhteessa ympäröivään luontoon, perheeseen ja ystäviin, mikä tuo kokonaisuuteen luontevuutta ja tyylikkyyttä. Yhteisö, sitä ympäröivä luonto ja luontoa säätelevät vuodenajat ovat kaikki osa yhtä harmonista kokonaisuutta, jossa kaikki on paikallaan.

Ihmiskuvaltaan teos on siis mukavan lempeä ja armollinen. Kaikki tekevät virheitä, katuvat niitä ja saavat anteeksi ja toimivat jatkossa toisin, hahmot ovat kiintyneitä toisiinsa ja vaikka erityisesti nuorilla onkin paikoin erilaisia ylilyöntejä, heidät hyväksytään silti osaksi tiivistä perheen ja kylän piiriä. Maaseudun maailmassa ei ole ikäviä tai ilkeitä ihmisiä, on vain erilaisia ihmisiä, joista suurimmalla osalla on halu ymmärtää toisiaan  ja usein myös itseään - hämmennyksen hetkistä ja eroista huolimatta. Siinä mielessä Maaseutua oli hyvin levollista lukea.

Tavallaan tässä on myös Maaseudun suurin sudenkuoppa eli todella viehättävä nostalgia. Koska se kuvaa "oikeaa" talonpoikaiselämää 1900-luvun alussa ja on sellaisena suoranainen paratiisi, tästä ei ole kovin pitkää matkaa kaikenlaiseen "ennen oli paremmin" -haikeiluun. Jos nykymaailmaa vertaa tämänkaltaiseen idealisoituun ja nostalgiseen kuvaan "puhtaasta" ja "yksinkertaisesta" elämästä, voi yhdelle jos toisellekin tulla mieleen, että pitäisi nykyäänkin olla kuten tuona ihanana aikana, jolloin kaikki oli hyvin. 

Kotimaisessa kirjallisuudessa tämäntyyppiset tarinat ovat tyypillisesti enemmän kurjuusorientoituneita, mutta ne onnistuvat silti herättämään ajatuksia ajoista, jolloin asiat olivat "rehellisiä" ja yksinkertaisia ja jotenkin tervehenkisempiä. Sehän ei silti pidä paikkaansa, eikä Maaseutukaan täysin onnistu erityisesti nykylukijan silmissä siloittelemaan ajan kyseenalaisia käytäntöjä, kuten lasten kurittamista tai lain siunamaa epätasa-arvoa. Nämä asiat kuitenkin esiintyvät vain sivulauseessa kerronnan huomion ollessa muualla. Ne ovat tietysti osa ajankuvaa, mutta herättävät ajatuksia näin kymmeniä vuosia jälkeenpäin.

Ennen kuin kenellekään ehtii tulla mieleen edes puolikas "pitääkö tämäkin nyt kieltää" -ajatus, niin ei, ei nostalgisoivaa ja menneisyyttä ihannoivaa kirjallisuutta pidä kieltää. Mutta on ihan hyvä olla tietoinen siitä, että tällaiset erittäin vetoavat kuvaukset ohjaavat ajattelua. Lienee ihan universaali ja kaikkina aikoina vallalla ollut ajatus, että ennen oli paremmin, mutta nykyisenkaltaisessa kiihtyvän muutoksen maailmassa turvan hakeminen tutusta ja paremmaksi ajatellusta ei automaattisesti vie mitään parempaa kohti.

Maaseudun kohdalla tämä puoli korostuu erityisesti suomentaja Eino Palolan alkusanojen myötä. Niissä Palola kehystää Maaseudun nimen omaan siksi "paremmaksi" elämänmuodoksi ja päiviteltyään ensi sitä, mihin maailma on menossa. ("Nykyaikaisen kulttuurin rappeutumisesta, häviöstä ja hedelmättömyydestä puhutaan paljon ja huolestuneesti melkein kaikkialla maailmassa ja ennustellaan hyvin sitovin todistein sen täydellistä tuhoutumistakin. [--] Kirjailijan kertoessa vaatimattomasta, itsessään vähäpätöisestä, hartaasta ja työteliäästä muuttuu kuitenkin kaikki lukijalle erinomaisen tärkeäksi: koko tuo elämä saa kauniin hohteen, värin ja syvyyden, ja sen alta kohoavat sitten voimakkaina suuret, elämälle sisältöä antavat siveelliset periaatteet.")

Tavallaan on helppo nähdä, kuinka tämä kirja on toisille lukijoille kaunis kuvaelma, mutta ehkä jollekin toiselle ahdistava ja rajaava maailma. Oma kokemukseni on lähinnä ensiksi mainittu. Maaseutu oli monella tavalla viehkeä romaani, ja ehkä juuri siksi sitä tuli luettua tietyllä tavalla satumaisesta näkökulmasta. Seassa on varmasti totuutta paljonkin, mutta osaa totuuksista ei ole haluttu mukaan sekoittamaan pakkaa ja loput on tyylitelty ihastuttavaan muotoon.

---

Raymonde Vincent 1937/1938: Maaseutu
Suom. Eino Palola
Karisto. Hämeenlinna.
391s.