J. R. R. Tolkien: Silmarillion

J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta on 1900-luvun merkkiteoksia, kaikenikäisten klassikko. Silmarillion-tarun Tolkien suunnitteli luomansa fantasiamaailman esihistoriaksi. Kirja kertoo haltioiden taistelusta pahaa Melkoria vastaan. Melkor on anastanut silmarilit, haltioiden kolme jalokiveä. Huikean tarinan pääteemoja ovat vallanhimon ja luovuuden välinen ristiriita sekä kaiken katoavaisuus. 

Teos jäi viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa 1973, ja sen toimitti valmiiksi hänen poikansa Christopher Tolkien, keskiajan tutkija kuten isänsäkin. Tuloksena on unohtumaton tarina, jonka menestys maailmalla on ollut Sormusten herran luokkaa. 

Jos katsoo tämän blogin luettujen listaa tai kirjailijoiden tageja, saattaa huomata, että Tolkien on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksista olen kirjoittanut kaikista useimmin. (Muut siellä kärjessä ovat Terry Pratchett, Vladimir Nabokov ja Tove Jansson.) Minulla on pitkä ja monivaiheinen historia Tolkienin fantasiatuotannon kanssa, joten Silmarillion on tullut luettua jo kahdesti aiemmin, mutta ei ehkä koskaan näin ajatuksella kuin nyt.

Silmarillion on siis se suuri Keski-Maan historiikki, joka kattaa tapahtumat aina maailman synnystä aina Neljännelle ajalle asti (eli siis siihen, johon Taru Sormusten herrasta päättyy). Christopher Tolkien eli J. R. R. Tolkienin poika on tehnyt suuren toimitustyön isänsä muistiinpanoista ja koostanut niistä jotakuinkin yhtenäisen taruston, joka tässä Silmarillionissa siis kerrotaan.

Toisin sanottuna - kun J. R. R. Tolkienin esikuvia olivat aikanaan kaikenlaiset kansalliseepokset, joissa oli enemmän tai vähemmän hyödynnetty jonkinlaista kerättyä kansanperinnettä, niin on jotenkin tavallaan sopivaa, että myös hänen fantasiamaailmansa historiikki on koostettu varsin samoin tekniikoin. Kaikkeahan tässä ei tosiaan siis edes ole, vaan Keskeneräisten tarujen kirja on kokoelma täydentäviä fragmentteja, ja sitten on vielä 12-osainen katkelmista koottu The History of Middle-Earth -sarja, jota ei ole edes suomennettu.

Voisi siis sanoa, että Silmarillion on näistä eniten jonkinlainen kirjallinen kokonaisuus. Hetken ajan harkitsin, että laitanko tämän teoksen tosiaan romaani-kategoriaan blogissa, koska eihän tämä varsinaisesti ole mikään yhtenäinen romaani, vaikka hahmot ja tapahtumat liittyvät toisiinsa ja tapahtumat etenevät jonkinlaisessa aikajärjestyksessä. Pitäisikö sittenkin olla kyse novelleista? Ei näitä tarinoita kuitenkaan sellaiseksikaan ole ehkä kirjoitettu. Saattaa olla, että joskus tulen vielä muuttamaan luokitusta, jos alkaa siltä tuntua.

Tyyliltään Silmarillion ei ole mitenkään maalaileva, vaan monelta osin suorastaan niukka siihen nähden, kuinka suuria tunteita ja draamoja siinä kuvataan. Monessa kohdassa tulee ennemmin mieleen jonkinlainen historiankirjoituksellinen tyyli, tosin ei siinä mielessä että kaikki kerrotaan yksiselitteisinä faktoina eikä kilpailevia narratiiveja ole (vaikka esipuheessa kerrotaan, että alkuperäisessä aineistossa niitä jonkin verran oli). 

Tulee mieleen juuri luonnosmainen teksti, jota kirjoittaja aikoi mahdollisesti hioa myöhemmin kokonaiseksi tarinaksi. Lähinnä vain luontoa saatetaan fiilistellä tarkemmin tapahtumien sivussa vaikka suuretkin käänteet ohitettaisiin parilla virkkeellä. Luonnon kuvaaminen vaikuttaakin asialta, jota Tolkien on mielellään kirjoittanut, ja siihen hänen teostensakin teemat viittaavat.

Ne kaksi aiempaa lukukertaa auttoivat siinä, että osan hahmoista ja heidän sukulaisuussuhteistaan muisti tai virkisti muistiin jo alkuvaiheessa, joten tällä lukukerralla hahmojen määrä tuntui suhteellisen hallittavalta. Hahmoilla on usein samantapaisia nimiä sukulaistensa kanssa ja yksittäisiä hahmoja kuvataan erittäin niukasti, muutamalla luonteenpiirteellä ja ehkä parilla ulkonäköseikalla. 

Kuitenkin hahmojen määrä tuo mukanaan sellaisen puolen, jota Taru Sormusten herrasta -teoksessa monet ovat kaivanneet: naishahmot. Silmarillionissa heitä on runsaasti. He ovat myös luonteeltaan toisistaan eroavia ja heillä on tärkeitä rooleja tapahtumien suunnan määrittämisessä, osa pääsee jo aika lähelle päähenkilön asemaakin. Silti, miesvaltainenhan hahmokaarti noin kokonaisuudessaan on, tässäkin.

Pitää silti mainita sekin puoli, että onhan Silmarillion kaikesta huolimatta täynnä toinen toistaan eeppisempiä tapahtumia ja tarinoita, jotka tässä muodossa ovat vähän hankalasti saavutettavissa, koska muoto on suoraan sanottuna aika raskas. Minusta on ollut ihan hyvä idea, että yksittäisistä pidemmistä tarinoista on julkaistu erillisiä teoksia, jotka ovat hieman kaunokirjallisempia. Yhdestä niistä olenkin kirjoittanut blogiin aiemmin: Húrinin lasten tarina on siis alkujaan osa Silmarillionia.

Tällä lukukerralla jotenkin silmille silti hyppäsivät eniten fantasiakirjallisuuden peruspalikat, jotka ovat toistuneet ns. korkeassa fantasiassa aina Tolkienista asti. Viittaan tässä nyt siihen, että eri fantasiarodut ovat jotenkin perusluonteeltaan, kyvyiltään ja moraaliltaan toisiaan parempia, kirjaimellisesti ylempää luomisen tasoa. Kun ajattelee fantasiakirjallisuuden juurten kietoutumista kansallisuusaatteeseen, tuntuvat kaiut vähän epämukavilta. Tätähän on varsinkin 2000-luvulla lähdetty myös purkamaan ja koko konseptiin on otettu monenlaisia uusia näkökulmia fantasiagenressä, mutta jotenkin erityisesti näinä aikoina tämä ei ole ehkä sitä, mitä suoranaisesti kaipaisin kaunokirjallisuudelta.

Varmaankin siis kansallisaatetta keskeisempi taustavaikuttaja on ollut Tolkienin taustasta kumpuava katolinen pohja, koska Silmarillionissa hyvä ja paha ovat aina suhteessa alkuperäiseen luojaan ja hänen tahtonsa noudattamiseen. Siinä alkutilanne on aina puhdas ja kaikin puolin hyvä, ja kaikenlainen tyytymättömyys status quoon on jotenkin pahasta lähtöisin ja johtaa tragedioihin - eli erottuu aika vahva konservatiivisen maailmankuvan heijastuma.

Luin Silmarillionin osana oman hyllyn bloggaamattomien läpikäyntiä, joten en aloittanut lukemista mitenkään sen tarinoita innostuneena odottaen. Ennemmin mieliala oli sellainen pieni mielenkiinto, että miltähän tuntuu lukea nämä tarinat näin teini-iän ylittäneenä. On suoraan sanottava, että ainakaan tällä kertaa Silmarillion ei ollut mikään suuri elämys, vaikka joihinkin tarinoihin oli ihan mukava palata.

Oikeastaan päädyin sellaiseen vähän itsenikin yllättävään käänteeseen, että aion luopua tästä omasta Silmarillion-kappaleestani. Tämä nimenomainen pokkaripainos vuodelta 2005 on painojäljeltään ja asettelultaan todella epämiellyttävä lukea, enkä pidä pokkareista muutenkaan. Saatan lukea Silmarillionin vielä joskus, mutta en tätä painosta kyllä enää - pitää sitä varten sitten hankkia parempi painos, jos tarve tulee.

---

J. R. R. Tolkien (toim. Christopher Tolkien) 1977/2005: Silmarillion

Suom. Kersti Juva

WSOY. Helsinki.

441s.

Kansi: Matti Louhi