Agapetus: Pitäjänvaras

Trutsin Manu oli aiheuttanut minulle perinpohjaisen ällistyksen: varas, joka kirjoittaa muistelmia!

Mutta kuka oli "Trutsin Manu"?

Istuva tuomari oli juuri muutamia tunteja aikaisemmin antanut siitä selityksen, mielestäni aika leppoisen, mikä kai johtui siitä, että tämä istuminen oli vastikään siirretty käräjäsalista ruokapöydän ääreen, missä antimet kevensivät ei ainoastaan päivän asioiden, vaan jo puhtaan nälänkin kankeuttamaa ajatusta.

Minulla on nyt kesällä menossa oman kirjahyllyn loppujen bloggaamattomien uudelleenluku ja niistä kirjoittaminen blogiin; onpa joukossa vielä muutama lukematonkin, vaikka viimeisen kymmenen vuoden ajan olen yrittänyt vähitellen hivuttaa tuota määrää mahdollisimman vähiin. Pitäjänvaras ei kuitenkaan ole varsinaisesti tämän projektin osa, vaan vähän sattumalta lainaan tullut teos, joka vaikutti hauskalta tuttavuudelta. 

Joskus aiemmin blogihistorian aikana lueskelin mielelläni ihan uteliaisuuttani etenkin hieman vanhempia kotimaisia romaaneja, joista en ollut kuullut aiemmin. Siitä mielenkiinto Pitäjänvarkaaseenkin syttyi. Agapetus eli Yrjö Soini ei ole vanhassa kunnon kotimaisen kirjallisuuden luentomonisteessani mainittuna, mutta hän teki uransa muun muassa lehtimiehenä.

Hänellä on muuten laaja tuotanto, joka elää nykypäivänä erityisesti kesäteatterituotannoissa (esimerkiksi Aatamin puvussa ja vähän Eevankin oli sellainen, josta itse olin kuullut) ja muussa humoristisessa kulttuurissa, vaikka aikanaan hänet tunnettiin myös poliittisesti kantaaottavista kirjoituksistaan.

Pitäjänvarkaassa ovat molemmat kirjoittajan puolet kyllä näkyvillä, vaikka painotus on aivan ylivoimaisesti siellä humoristisessa puolessa. Kerronta on hyvin leppoisaa ja jutustelevaa tavalla, joka on varmasti uponnut tuttuna ja lähestyttävänä suureenkin yleisöön, eikä tuntunut lainkaan hienostelevalta tai ylhäältäpäin saarnaavalta. Perusteena valitulle tyylille on se, että kehystyksen mukaan sen on kirjoittanut Trutsin Manu itse, eikä hän ole mikään oppinut henkilö.

Myös miljöö on varmasti ollut suurelle yleisölle, eli tuolloin 40-luvulla vielä suhteellisen suurelle maalaisyleisölle. Teos sijoittuu maatalousyhteisöön ja pienelle paikkakunnalle, jossa kaikki tuntevat toisensa. Niinpä myös paikallinen varas on tunnettu hahmo, jonka ryöstösaaliin vakiopaikankin paikallinen nimismies tuntee. Trutsin Manu on haluttu käsityöläinen aina vankilasta poissa ollessaan, koska työtehtävissä hän ei koskaan vie mitään. Kuvaus maalaisyhteisöstä on paikoin jopa melkoisen idyllinen, tavallisen väestön ja rikkaiden hupsutusten arkisten yhteentörmäysten ollessa hyvin harmittomia.

Se edellä mainittu yhteiskunnallinen kulma tuleekin sitten rikollisen elämän kannattamattomuuden osoittamisesta sekä rikosten ennaltaehkäisyyn huomion kiinnittämisestä -  Trutsin Manu toivoo itsekin omissa kirjoituksissaan, että enemmän yhteiskunnan resursseja osoitettaisiin varhaisempaan puuttumiseen nopeiden raskaiden tuomioiden sijaan. Sympaattisuudestaan huolimatta Trutsin Manu ei pääse mitenkään helpolla. Vaikka rikokset ovat pieniä ja tuomarikin häntä jo vähän säälii, on rikollisuudella aina selvät negatiiviset vaikutukset päähenkilön elämään.

Yleisesti ottaen teoksen huumori on leppoisaa, ja jollekin vitsille oikein naurahdinkin ääneen. Kyllä siinä huumorissakin silti välillä huomasi tietyn perinteisyyden. Välillä alkoi vähän kyllästyttää usein toistuva ikikulunut ja monilta osin kyseenalainen vitsinväännön lähde, että avioliitossa vaimo nalkuttaa kaikesta ja mies haluaisi vain ryypätä, mieluiten kavereiden kanssa. Onneksi silti tällainen huumori on teoksen mittakaavassa vielä siedettävän rajoissa, eli ohitettavissa silmien pyöräytyksellä, koska se ei hallinnut määrällisesti sivutilaa. Pääosin huumori keskittyi Manun omiin toilaluihin ja muutaman muun hahmon kommelluksiin, ja ylipäätään huumorin yleissävy on lempeää.

Hauskana sattumana tämä lienee ainakin kolmas putkeen lukemani teos, jossa on jonkinlainen kehystarina rakenteena. Tässä selitykseksi Trutsin Manun "itse" kirjoittamille muistelmille on paikkakunnalle saapunut lehtimies, joka on toimittanut pitäjänvarkaan muistelmat romaanin muotoon ja hoitanut ne painoon, Manun itsensä tietysti istuessa linnassa senkin työn ajan. Kehystyksessä vielä selvennetään teemoja ja otetaan näennäisen neutraali katsaus päähenkilön elämään, muuhan osa teoksesta on hänen omaa kertomustaan, joka ei aina ole aivan pilkun päälle luotettava, niin ainakin annetaan ymmärtää.

Lopputiivistyksenä ei voi muuta sanoa kuin että Pitäjänvarasta oli suorastaan hauska lukea. Siihen oli helppo tarttua ja lukea pienikin pätkä ilman, että olisi pelkoa kärryiltä tippumisesta. Onhan tämä nyt sellaista sujuvaa viihdeluettavaa, sellaiseksi oikeastaan aika laadukasta. Ennemmin minä tällaista lukisin kuin monia nykypäivänä julkaistavia viihdekirjoja, jos viihdekirjoja niinkään lukisin. Hauska tuttavuus kaiken kaikkiaan.

---

Agapetus 1947: Pitäjänvaras - Romaani

Otava. Helsinki.

305s.