Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen lähtee Romanian slummista, kani Töölön puskista. Rahan ja rahattomuuden vapaan liikkeen ansiosta kaksikon kohtalo yhdistyy täällä pohjantähden alla, särisevän katuvalon alla. Maailman pyörät ja raiteet kuljettavat Vatanescua ja kania halki nyky-Suomen, Ateneumin nurkalta Lapin hillasoille, sieltä Kansallis-Idea-Parkin rakennustyömaalle ja taikurin apulaisiksi yöjunaan. Teho-osastolle. Ehkäpä tiikerin ruuaksi. Juhlituksi sankareiksi. Nurmijärveläisen omakotitalon terassille. Eduskuntatalon portaille.

Tuomas Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntasatiirin. Kerjäläinen ja jänis on ääneennaurattavan hauska ja hiljaiseksi vetävän viisas romaani. Se on romaani ihmisyydestä. Ja kaniudesta.

 

Mitäs tästä nyt sanoisi. Joka on lukenut taannoisen tekstini Kyrön Mielensäpahoittajasta, muistaa ehkä, että minä ja Kyrön teokset emme ole niin sanotusti sydänystäviä. Nyt on kuitenkin niin, että ensinnäkään en ollut lukenut Kyröltä koskaan mitään muuta kuin Mielensäpahoittajan, joten ajattelin, että perspektiivin laajentaminen olisi paikallaan. (Kyläpaikan kirjahyllyn valikoima ja vierailun pituus vaikuttivat vahvasti valintaan.) Toisekseen Mielensäpahoittaja on ollut blogini suosituimpia tekstejä, joten ehkäpä jotakuta kiinnostaa, mitä tästä teoksesta on tullut mieleen.

 

Aloittaisiko sitä sitten hyvistä vai huonoista uutisista. Huonot ovat ne, että voihan jukranpujut, Kerjäläisellä ja jäniksellä tuppaa olemaan vähän samanlaisia vaivoja kuin Mielensäpahoittajalla. Hyvät taas ovat ne, että sitä vähän rehellisempää osuutta ei ollut tiivistetty ja virtaviivaistettu pois aivan yhtä tehokkaasti.

 

Ehkä on viisainta edetä edellä olevassa ruotimisjärjestyksessä. Pakko sanoa, että ensimmäinen ajatukseni teoksen aloitettuani oli, että miksi ihmeessä taas ollaan puhumassa jonkun toisen ihmisryhmän äänellä. Viimeksi Mielensäpahoittaja kuulemma "antoi äänen" sodankäyneelle sukupolvelle (siis suomalaisen kirjallisuuden suurimmat klassikkoteokset kirjoittanelle sukupolvelle?) ja tällä kertaa ääni annetaan valkoisen pelastajan hengessä romanialaiselle kerjäläiselle. Kirjan ilmestymisajankohtana käytiin jo tietääkseni keskustelua siitä, kuinka jostain ihmeen syystä valtaväestö päätyy usein kertomaan vähemmistöjen tarinat kirjallisuudessa sen sijaan että vähemmistöt saisivat itse kertoa ne, mutta selvästi sellainen ei ollut mikään juttu Suomessa vuonna 2011.

 

Tavallaanhan teoksen tarkoitus on hyvä, niin kuin nyt usein ihmisillä on, oli lopputulos sitten hyvää tai pahaa. Asettamalla romanialaisen kerjäläisen, kaikkien joskus kohtaaman ja jopa epäinhimilliseksi näkemän hahmon, klassikon kaikuja sisältävän seikkailun sankariksi, on varmasti pyritty osoittamaan, että nämä perisuomalaisena pidetyt ominaisuudet ovat yleisinhimillisiä. Tavallaan on silti jotain huvittavaakin - ja ehkä vähän karmivaa - kuinka lopuksi sankarin kunnollisuus palkitaan keskiluokkaisella elämällä. Tai siis juuri huvittavaksi loppu onkin tarkoitettu kaikessa ylitsevuotavuudessaan, mutta ehdottomasti ja yksiselitteisesti juuri onnelliseksi lopuksi.

Keskiluokkaisuus onkin, sanoisin, tämän teoksen ydin, liikkeellä pitävä voima ja teema. Jos minua pyydettäisiin luonnehtimaan tämän teoksen juonta yhdellä virkkeellä, sanoisin ehkä "kokoelma keskiluokkaisen suomalaisen pohdintoja siitä, miltä suomalainen keskiluokka näyttää toisen kulttuurin ei-keskiluokkaiselle". Takakansitekstissä puhutaan satiirista. Pikemminkin näin teoksessa keskiluokan itseironisen omakuvan, jossa peilistä edelleenkin näkyy vain se oma naama.

Eli kuten Mielensäpahoittajassa, myös tässä teoksessa yleisö oli aivan tarkkaan ja rajatusti määritelty. Suomalainen keskiluokka, muutama tietty sukupolvi. Muille kirjalla ei ole mitään sanottavaa. Romanialaisen kerjäläisen mielessään tekemät vertaukset tai pohdinnatkin oli taivutettu suomalaisen keskiluokan ajatusmaailmaan ja arkeen, jonka hän näyttää tuntevan hämmästyttävän hyvin siihen nähden, että hänen erillisyyttään siitä jatkuvasti alleviivataan.

Kuvaukset elämästä yhteiskunnan ulkopuolella tai rikollisena (jota omaa tarinaansa kirjoittava sivuhenkilö Jegor edustaa) eivät toki loista poissaolollaan, vaan päähenkilö nähdään muun muassa kerjäämässä kadulla ja epämääräisen rakennustyömaan kontissa. Silloinkin silti kaikkea katsotaan keskiluokan silmin käyttäen heidän arkeaan mittatikkuna ja rinnastusten lähteenä. Jegorin kuvausta rikollisorganisaation osana toimimisesta en osannut pitää kuin puhtaana fiktiona.

Onhan tietysti totta, että Kyrön teksti on myös täynnä värikästä kuvailua ja tunnistettavia ihmistyyppejä, mehukasta asioiden rinnastamista ja ihmisrakasta haavoittuvaisuuden kuvausta. Näitä hetkiä ja sävyjä mahtui tähän teokseen paljon enemmän kuin Mielensäpahoittajaan, mikä oli mukava juttu. Turhan usein käy kuitenkin niin, että suomalaisen keskiluokan ulkopuolella suuri osa näistä nyansoiduista kuvista ei tarkoita yhtään mitään. Ne ovat sisäpiirin kirjallisuutta, hyvin toisensa tuntevien silmänisku yhteiselle havahtumiselle toisen pieniin tapoihin. Yleisinhimillisyyden pilkahdukset uppoavat syvälle kulttuuriseen koodikieleen.

Jostain syystä Kyrön teoksissa toistuu myös tuo aiemmin viittaamani kuvio, jossa näennäisenä kerronnan välikappaleena on aina jokin ulkopuolinen yksinkertaisempaan elämäntyyliin tottunut hahmo, jonka ei itsessään ole edes välttämättä tarkoitus olla kovin kiinnostava lukijalle. Kuten, osuvasti, sellaiset ihmiset eivät usein keskiluokalle olekaan. Ne ovat ne jotkut toiset siellä jossain, jotka ehkä joskus saattavatkin olla täällä, kuten tämä kirjakin usein tuntuu huomauttavan, mutta ei oikeastaan mene pohdinnassaan sen syvemmälle. Tämä on normeja vahvistava, ei purkava, teos.

Jälkitunnelmani Kerjäläisestä ja jäniksestä oli ehkä lähinnä hämmentynyt. En ymmärtänyt, miksi keskiluokan kuva kaipasi romanikerjäläistä peilikseen. Lopun "kohoaminen" keskiluokkaan oli jotenkin hyvin groteskisti kuvattu, enkä ole ihan varma miksi. En tajunnut kaikkia viittauksia klassikkoon, kun en sitä ole koskaan lukenut enkä nähnyt elokuvastakaan kuin osan - ihan vain sattumaa, ei mikään kannanotto. Mieleen jäi vain kavalkadi erilaisia keskiluokkaisia suomalaisia, joiden sekaan hukkuvat sekä kerjäläinen että jänis.

 

---

Tuomas Kyrö 2011: Kerjäläinen ja jänis

Siltala. Helsinki.

328s.

Kansi: Elina Warsta / Solmu