Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia


Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa. 

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään hän ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?

Hän sanoi nimekseen Aleia on omaääninen fantasiaromaani, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja, muukalaisuutta ja toiseuden pelkoa, sekä surua ja siitä selviämistä. Romaanin maailma on kiehtova yhdistelmä villiä länttä steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Teos aloittaa Kaksosauringot-trilogian, joka edustaa kansainvälisen tason spekulatiivista fiktiota.

Minulla oli ennakolta pieni kutina, että tässä voisi olla suoranainen kotimainen fantasiatapaus, ja siksi - kuten jo Twitterissä lörpöttelinkin - menin ja varasin Hän sanoi nimekseen Aleian kirjastosta. Tämähän on siis eräänlainen merkkitapaus kaltaiselleni lukijalle, sillä tavallisesti en harrasta kirjojen varaamista: jos ne eivät ole kirjastossa kun niitä haen, niin hyvä on. Luen sillä aikaa jotain muuta ja tulen myöhemmin takaisin haeskelemaan, jos muistan ja vielä kiinnostaa. Viimeksi varasin kirjan kirjastosta lähemmäs kymmenen vuotta sitten, se taisi olla silloinen uusin Pratchett.

Yhteistä Vikin ja Pratchettin teoksille on tietysti se, että ne ovat fantasiaa. Koska olen ahmimisikäni lukenut liki pelkästään fantasiaa (silloin ei vielä tainnut kunnollista YA-genreä edes olla, ainakaan Suomeen rantautuneena) mutta sittemmin käynyt hyvin valikoivaksi, luen nykyään harvahkoon fantasiaa. Se massahuttu, jota kieltämättä valtava osa genrestä on, ei vain enää jaksa napata niin yhtään. Lisäksi olen, täysin rehelliseksi jos heittäydyn, aivan liian laiska seulomaan niitä sädehdinnällään äimistyttäviä timantteja valtavasta vuoresta yhdentekevyyttä. 

Sanalla sanoen: mielenkiinnon herättävät suositukset ovat tarpeen. Vaikka lukumakuni on kuitenkin aika vaativa eikä suositukseksi riitä se, että joku muu pitää kirjasta, olen tämän teoksen kohdalla huomannut blogeissa ja muuallakin lupaavia adjektiiveja: "erilainen", "yllättävä", "kiinnostavat hahmot" ja niin edespäin. Niinpä tulin siihen tulokseen, että tällä kertaa saatan olla ihan oikeasti lukemisen arvoisen fantasiakirjan äärellä. Ja laittelin varauksen menemään.

Ja nyt tämän pitkän ja - epäilemättä - puuduttavan jaarittelun jälkeen itse aiheeseen, eli Hän sanoi nimekseen Aleia -romaaniin. Kokonaisvaikutelmassa oli jotakin tuttua ja jotakin uutta - ei kuitenkaan mitenkään ratkaisevalla tavalla erikoista tai häikäisevää. Teoksessa on hyvin harkitun oloisesti kevyt ja helposti lähestyttävä tunnelma, joka toimii kaiketi hyvin, mutta joka omaan lukumakuuni ei ollut aivan niin "jotan muuta" kuin mitä olin jo ehtinyt haaveilla. Hän sanoi nimekseen Aleia on nähdäkseni genressään oikeinkin onnistunut ja keskiarvon paremmalla puolella, mutta kävi ilmi, että minä olen kasvanut jo auttamatta genren ohitse.

Tämä näkökulma kannattaa pitää mielessä tulevissa kappaleissa. Koska lajityyppiin kuuluu kevyt ja pintapuolinen esittäminen ja en henkilökohtaisesti oikein osaa siitä enää viehtyä, ei voi kuin sanoa, että näin tällä kertaa. Harmikseni en oikein saanut missään vaiheessa otetta Aleiasta. Hän tuntui aluksi hyvinkin tavalliselta YA-sankarittarelta, joka on suorapuheinen, rohkea ja kaunis ja jolla on jokin taianomainen salaisuus. Aleiaa toki syvennettiin myöhemmin ristiriitaisuuksilla, mutta ei ihan tarpeeksi minun makuuni. Tosin minua ilahdutti suuresti, että hänellä oli seksielämä - suorastaan turhauttavan usein YA-sankarittaret ovat niitä unelmien prinssejä kiltisti odottelevia ja kokemattomia, että saadaan siitä pakollisesta love interestistä sitten vieläkin merkityksellisempi Ensirakkaus. Aleia ei myöskään ole valmis heittämään syrjään kaikkia omia tavoitteitaan rakkauden vuoksi, mikä on mukavan raikasta.

Hahmot seurailivat omaan makuuni hieman liikaa tyyppejä, vaikka heillä olikin usein ihan kiinnostavalla tavalla koottuja luonteenpiirrekokonaisuuksia. Seleesit rotuna nousivat teoksen kaikista kiinnostavimmaksi anniksi instituutioineen ja yliluonnollisine aisteineen. (Toinen kiehtova asia oli Aleiaa seuraava taho, joka tässä teoksessa tosin jäi vielä hyvin pieneen ja salaperäiseen rooliin. Odotan lukevani heistä lisää.) Olisin mielelläni lukenut seleeseistä vielä laajemminkin: olen aina pitänyt fantasian tarjoamista mahdollisuuksista käsitellä ihmisluontoa uudesta näkökulmasta laittamalla todellisuuden säännöt uusiksi. Seleesien vainotuiksi tuleminen kuitenkin jäi vielä mietityttämään: eivätkö seleesit tavallaan ole etulyöntiasemassa ihmisiin nähden - fyysisestä heikkoudesta huolimatta - joten miksi valtasuhteet eivät ole kallellaan seleesien eduksi, vaan ihmis- ja seleesivaltakunnat ovat tasavahvuisia neuvottelijoita? Missään vaihessa ei suoranaisesti selitetty, miksi teoksen maailma on sellainen kuin on. Tässä lienee tilaa nyt sitten jatko-osille kehittää tätäkin aspektia.

Seleesien kautta siis käsitellään toiseuden teemoja. Harmillisesti käsittely jää melko ulkokohtaiseksi, ja toiseutta luovat mekanismit on kuvattu todella, todella yksinkertaistettuina. Ennakkoluuloilla tehdään teoksessa eroa lähinnä sen välille, ovatko (ihmis)hahmot avarakatseisia (hyvät tyypit ovat) vai ahdasmielisiä (ikävät tai oudot tyypit ovat) eikä oikein sen pidemmälle missään vaiheessa edetä. Asetelman tuloksena oleva pohdintakin jää heittojen varaan. Esimerkiksi toteamus "joka kansassa on muutamia yksittäisiä sekopäitä jotka pilaavat kaikkien maineen" ei liene suoranaisesti väärässä, mutta se ei myöskään pääse rakenteellisen sorron ytimeen tai valta-analyysiin muutenkaan, vaan toimii lähinnä syrjinnän ja muukalaisvihamielisyyden ulkoisten piirteiden kuvailuna.

Toisin sanottuna olisin toivonut vielä syväluotaavampaa analyysia teemasta, sillä se on äärimmäisen ajankohtainen. "Syrjintä on aina väärin" -tyyppinen mietelausemainen teesi jää lopulta melko latteaksi. (Rakenteellinen) syrjintä on tietysti aina väärin, mutta miksi sitä siitä huolimatta tapahtuu, on kiinnostavampi kysymys. Hän sanoi nimekseen Aleia on tarttunut suureen ja vaikeaan teemaan - ilahduttavaa YA-kirjallisuudessa - mutta ainakin vielä tässä vaiheessa ote jää vaisuksi. Voi tietysti kysyä, tarvitseeko näin kepeäsävyisen teoksen käsitellä näin vaikeita aiheita, mutta minusta on lähtökohtaisesti oikein hyvä, että viihde ja syvällisyys paketoidaan samaan nippuun. Sen sijaan on varottava, ettei kepeään sävyyn mukautettu tulkinta isosta aiheesta käänny itseään vastaan yksinkertaisuudessaan. Aleia taiteilee tässä rajalla.

Sana vielä myös steampunkista maailmanrakennuksen lähtökohtana. Minusta se on varsin kiinnostava valinta, joka antaa erilaisia fantasiaseikkailun aineksia kuin perus pseudo-keskiaikafantasia. Näitä aineksia onkin ahkerasti hyödynnetty. Jostakin syystä kuitenkin Aleian maailma jäi minulle etäiseksi - ehkäpä siksi, että seikkailun lomassa arki teoksen maailmassa jäi paljolti sivurooliin. Toivon mukaan maailmaa vielä tullaan laajentamaan ja Aleian tarkoitus oli näin alkuun koukuttaa lukija juonella. Tietysti teossarjalla on mainiot verkkosivut, jossa avataan muun muassa sarjan maailmaa, mutta olen sillä tavalla vanhanaikainen, että haluaisin tulla imaistuksi maailmaan tarinan kautta.

Steampunk on näemmä kirjallisuudessakin hiippailemassa kohti valtavirtaa YA-kirjallisuuden kautta - esimerkiksi Morgensternin Yösirkus (2011) on yksi viimeaikaisista esimerkeistä - ja kuten dystopiagenrenkin kohdalla tuntuu käyneen, ovat pelit toimineet osaltaan tienraivaajina tekemässä steampunkista suuren yleisön viihdettä. Viime vuosien pelispektaakkelit Dishonored 2 (2016),  Bioshock: Infinite (2013) ja Order 1886 (2015) ovat hyviä esimerkkejä isolla rahalla tehdyistä ja studion lippulaivoiksi tähtäävistä steampunk-teemaisista tapauksista. Elokuvan puolella tietä steampunk-estetiikalle ovat tasoittaneet Hollywood-mäiskinnät Sherlock Holmes (2009) ja Three Musketeers (2011).

Toki westerniin taittava Hän sanoi nimekseen Aleia on enemmän alagenren juttuja, mutta näkisin steampunkin valtavirtaistumisen olevan osaltaan senkin julkaisun taustalla. Kustantamothan loppujen lopuksi kustantavat kirjoja, joita olettavat myyvänsä. On ihan mukavaa, että kirjallisuudessakin steampunk on kivunnut sieltä "ei-ehkä-myy"-kategoriasta "voi-myydä-ihan-kivasti"-kategoriaan, sillä se näyttää tarkoittavan lisää valtavirtaista steampunkia. En ole mikään steampunkin innokkain fani, mutta pidän kyllä sen estetiikkaa ihan viehättävänä ja YA-kirjallisuudessa se on vielä toistaiseksi ollut raikas tuulahdus (nähtäväksi jää, kuinka kauan sama jatkuu).

Tiedä sitten, paljonko näillä kulttuurin valtavirtaan kuuluvilla elokuvilla ja peleillä on tekemistä - jos ollenkaan - sen kanssa, että Hän sanoi nimekseen Aleia on hyvin elokuvamainen teos. Elokuvamaisella tarkoitan sitä, että teoksen maailma kuvataan hyvin visuaalisella tavalla ja usein keskitytään siihen, miltä hahmot ja maailma näyttävät ennemmin kuin siihen, millainen vaikutelma tai tunnelma niistä syntyy. Lisäksi elokuva- (ja peli)mäisyyttä toi teoksen seikkailujuoni: jatkuvasti nähtiin uusia käänteitä, kun taas suvantokohtia oli hyvin niukasti tai vähintäänkin tiiviisti. Silloinkin yleensä oli vauhtia sitten päähahmojen välisissä suhteissa. Sekä tapahtumien runsaus ja tiheys että toiminnan elokuvamaisuus ovat kokemukseni mukaan YA-genren juttujakin, mutta ehkä se on sitten vain näin nähtävä, että jotenkin ne ovat menettäneet silmissäni hohtoaan tällä tavalla esitettyinä.

Palaan vielä hetkeksi teoksen verkkosivuihin, joissa on kuvituksia sarjan hahmoista. Tällainen mediarajoja ylittävä taide on minusta aina todella vaikuttavaa ja inspiroivaa, ja juuri tämäntyyppinen itse kuvitettu romaani on sellainen asia, jonka itsekin aina haaveilen joskus tekeväni. (Jääkin silti haaveiluksi, jos sitä ei ota asiakseen tehdä.) Olin tosin käynyt jo katsomassa hahmojen kuvaukset etukäteen ennen teoksen lukemista, joten monesta hahmosta minulla on hyvin samankaltainen ulkonainen mielikuva kuin noissa kuvituksissa - paitsi jostakin syystä mielessäni Corildon näyttää sinnikkäästi aivan toisenlaiselta. Ehkäpä hänen sisäisyydestään (ja siksi myös ulkomuodostaan) syntyi sitten loppujen lopuksi kaikista voimakkain mielikuva.

No juu. Aivan sellainen fantasiatapaus Aleia ei ole kuin mitä siitä odotin, mutta kotimaista laatu-YA-kirjallisuutta ei koskaan voi olla liikaa. Olisin varmaankin pitänyt Hän sanoi nimekseen Aleiasta oikeinkin innokkaasti kymmenen vuotta sitten. Saapa nähdä, luenko Kaksosauringot-sarjan jatko-osia - minulla tosin on historiaa siitä, etten oikein tykkää jättää sarjoja kesken, joten ehkäpä täytynee lukea kaksi muutakin osaa. Hieman kyllä kiinnostaa, mihin suuntaan tarinaa viedään ja kehittyvätkö teemat pidemmälle. Toinen osa Seleesian näkijä on jo ilmestynyt, ja kolmas osa seurannee piakkoin perästä. On sitä aiemminkin nähty, että hurjasteluna alkava fantasiaseikkailu saa matkan varrella mukavasti lisäsyvyyttä, joten en aivan vielä luovuttane.

Kaksosauringot -sarja
Hän sanoi nimekseen Aleia
Seleesian näkijä
?

--- 

Erika Vik 2017: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus. Helsinki.
532s.
Kansi: Erika Vik

Kommentit

  1. Kiinnostava bloggaus, jossa nostat esiin tärkeitä seikkoja kirjasta. Minäkin kirjoitin loppukesästä samaisesta kirjasta. Olen siinä mielessä samaa mieltä, että kirja ei ehkä ole niin onnistunut kuin olisi voinut toivoa, mutta taisin ilmaista asian blogissani paljon kärkkäämmin. Ehkä olin vain hyvin harmissani siitä, ettei paljon kehuja saanut kirja ollutkaan niin hyvä kuin odotin.

    Totta kyllä on se, että kymmenen vuotta sitten olisin minäkin innostunut kirjasta paljon enemmän. Ehkä tämän päivän 15-vuotiaat fantasiafanit tästä innostuvat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, kävin tutustumassa tekstiisi. Oli oikein kiinnostavaa lukea teoksesta ennakkoversion lukijan näkökulmasta! Ja samantapaisia seikkoja nostit myös jo itse esille (ja tuli näemmä käytettyä samaa vanhanaikaisuus-fraasiakin). Kärkkäydessä ei ole mitään vikaa niin kauan, kun on asiallinen - ja tekstisi nähdäkseni sellainen oli. Ehkä sekin turhauttaa, kun olisi toivonut, että voisi näin hyvistä lähtökohdista rakennetulle teossarjalle rehellisesti jaella kehuja!

      Niille 15-vuotiaille tämä on varmasti herkkua! Tekstissäsi oli hyvä huomio, että Corildon on eräänlainen nuortenkirjallisuudelle hyvin arkkityyppinen angstinen sydäntenmurskaaja ja että Aleia ei tunnu siksi juuri miltään, ettei hän toistaiseksi ole juuri mitään. En tässä postauksessa ehtinytkään aivan kaikkea käsittelemään - muutenkin juttua piisasi - mutta jatko-osien kanssa kiinnostaisi pohtia vielä enemmän esim. hahmoja, kieltä ja maailmaa. Niistä sinulla oli oikein hyviä huomioita!

      Poista
  2. Vastaus 1/2:

    “Seleesien vainotuiksi tuleminen kuitenkin jäi vielä mietityttämään: eivätkö seleesit tavallaan ole etulyöntiasemassa ihmisiin nähden - fyysisestä heikkoudesta huolimatta - joten miksi valtasuhteet eivät ole kallellaan seleesien eduksi, vaan ihmis- ja seleesivaltakunnat ovat tasavahvuisia neuvottelijoita? Missään vaihessa ei suoranaisesti selitetty, miksi teoksen maailma on sellainen kuin on.”

    Ensin pientä alustusta:

    Teoksessani kerronta tapahtuu aina jonkun henkilön näkökulmasta. Tämä aiheuttaa joitakin rajoituksia asioiden käsittelylle: esimerkiksi jos Corildon ei kestä ajatella vaimoaan lukija ei tiedä vaimosta paljon tätä enempää ennen kuin joku toinen näkökulmahenkilö – Esme tai Arata Erren – ottaa asian puheeksi tai miettii sitä omalla tahollaan.

    Osin tästäkin syystä maailmasta ei useimmiten puhuta taustoittavaan sävyyn, koska se on luonnollinen teoksen henkilöille. Se näytetään kokemusten ja henkilöiden havaintojen kautta. Corildon ei myöskään ala selittää Aleialle miksi maailma on sellainen kuin on, koska Aleia pystyy sen kuitenkin muistamaan, eikä Corildonilla ole paljon kiinnostusta olla tuttavallinen häntä kohtaan. Se mitä lukijan tarvitsee tässä vaiheessa tarinan kannalta tietää kerrotaan.

    HSNA:sta on lyhennetty infodumppauksen lisäksi (josta osa on siirtynyt Seuran arkistoihin) paljon henkilöiden pään sisäisiä pohdintoja, keskustelua ja miljöökuvausta. Muutaman lauseen olisi voinut ehkä jättää. Esimerkiksi mainitsemasi kohtaus “jokaisessa kansakunnassa on yksittäisiä hulluja” oli alunperin huomattavasti tuota yhtä repliikkiä pidempi. Koska kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, en halunnut hieroa liiaksi teemojani lukijoiden kasvoille. Itse asiassa hieman pelkäsin, etten ole tarpeeksi hienovarainen. Tämä vaara osoittautui turhaksi, joten kakkososassa olin huomattavasti selkeämpi teemojeni suhteen. Sarja saa kolmannessa osassa vieläkin tummempia sävyjä. HSNA:ssa kyse on muukalaisuuden pelon kannalta lähinnä epämääräisistä huhuista ja niiden vaikutuksista, johtuen myös siitä, että pääpari on melko eristyksissä maailmasta melkein Jaiphireen saakka.

    Annan historiasta lähinnä viitteitä, esimerkiksi tulilinnuista HSNA:n sivulla 81. Olennaisin tieto kohtauksessa jaetaan vasta seuraavalla sivulla, mutta se tulee merkittävyydestään huolimatta hyvin ohimennen. Tästäkin nokkela lukija voisi päätellä paljonkin Aleian menneisyydestä. Tulilintuihin palataan sivulla 364–365, jossa niiden suvut esitellään drinkkien kautta. Enempää heistä ei ykkösosassa puhuta, koska asia liittyy kiinteästi Seleesian näkijän tapahtumiin, ja säännöstelen tietoa sitä mukaan kun sillä on merkitystä juonen kannalta.

    Tämä on siis esimerkki omanlaisestani tiedonjakamisesta. Lukija ei välttämättä huomaa tulevansa infodumpatuksi. Olen pyrkinyt poistamaan kaikki kohtaukset jolla ei ole pääjuonen kannalta merkitystä. Jokainen kohtaus antaa vaivihkaisesti jatkossa tarvittavaa lisätietoa maailmasta, henkilöiden kehityksestä tai taustoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja asiaan:

      Seleesit ovat aisteineen ja pulsseineen toki etulyöntiasemassa – tietystä näkökulmasta. Tämä on kolmannen osan ydintä ja selittää pitkälti vastapuolen motiiveja. Kysymyksesi on erittäin olennainen koko trilogian kannalta ja kaikuja tästä voi lukea jo toisesta osasta.

      Lukijan on tärkeää muodostaa käsityksensä seleeseistä Aleian havaintojen ja kohdattujen seleesien välityksellä, toisin sanoen heidän persooniensa kautta eikä sen mitä he edustavat (joillekin täysin ylivoimaista, demonista lajia, joka voisi halutessaan pyyhkäistä ihmiskunnan olemattomiin). Tästä syystä en ensimmäisessä osassa juuri kerro ylimääräisiä historiallisia faktoja seleesien ja ihmisten suhteesta, koska draaman kannalta on tehokkaampaa, että ne selviävät kokonaisuudessaan vasta päätösosassa.

      Ihmisiin suuntautuvasta lajismista annetaan vain hienovaraisia vihjeitä, mutta tietenkin sitä on. Seleeseillä ei varsinaisesti ole tarvetta poistua mantereeltaan, eivätkä he oikeastaan tarvitse ihmisiltä mitään. Seleesit ovat siis tavallaan Dwyrissä silkasta uteliaisuudesta. Tulilintujen lähdön jälkeen he ovat keskittyneet lähinnä sotimaan keskenään, ja ennen sitä heidän oli melko mahdotonta matkustaa kovin kauas. Seleesian manner on kuitenkin niin suuri, että se tarjosi riittävästi piilopaikkoja ihmisiin verrattuna lukumäärältään melko pienikokoiselle kansakunnalle. Lukumäärä taas liittyy tulilintuihin, mikä selviää toisessa osassa, kuten myös enemmän seleesien historiasta. Pitkälti näistä taustoituksista johtuen kirja on myös ykkösosaa pidempi.

      Puntteja tasaa se ettei seleeseillä ole ollut kansakuntana samanlaista tarvetta suojautua esimerkiksi luonnonvoimien ennustamattomuudelta toisin kuin ihmisillä. Heille luonto ei ole koskaan ollut vihollinen ja tästä syystä moni asia on jäänyt keksimättä. Heillä ei olisi esimerkiksi kaasuvaloja, elleivät ihmiset jotka asuvat Seleesiassa tarvitsisi niitä. Lämmin ilmasto mahdollistaa sen, etteivät he oikeastaan tarvitsisi edes vaatteita, ja ovat nykypukeutumisestaankin päätellen mielellään ihokosketuksissa elementtien kanssa – asusteissa on aukkoja ja laskoksia, ja ne ovat hyvin kevyitä. Seleesit menevät tavallaan virran (=luonnon) mukana, koska se ei pelota heitä, kun taas ihmiset yrittävät parhaansa mukaan hallita virtaa suojautuakseen sen tuomilta yllätyksiltä. Ihmiset ovat olleet paljon ahkerampia keksintöjen tekemisessä, koska seleesit keskittyvät lähinnä havainnoimaan.

      Lisäksi joillakin ihmisillä on suhteita tulilintuihin, joten he eivät ole niin heikossa asemassa kuin voisi kuvitella. Se ettei seleesejä ole vielä kovin paljon Dwyrin mantereella liittyy myös kolmanteen osaan ja kehityskulkuun, jota jotkut tahot pelkäävät. Tätäkin voi ennakoida jo Seleesian näkijän perusteella.

      Toivottavasti tämä oli se kysymys, johon toivoit vastausta ☺

      – Erika Vik

      Poista
    2. Aivan alkuun: ei voi kuin arvostaa, että kirjailija haluaa keskustella näinkin omistautuneesti lukijoiden kanssa!

      Sitten aiheeseen. Ymmärrän hyvin problematiikan maailman esittelyn ja toisaalta uskottavan näkökulmakerronnan välillä: se on aina läsnä erityisesti fantasiassa, jossa koko maailma on lukijalle uusi, ja sen kaikki lainalaisuudet tulisi silti jotenkin välittää lukijalle. Usein tämä on ratkaistu jonkinasteisella kaikkitietävyydellä - jopa siihen asti, että kertoja kertoo hahmoille tuttujen juttujen lisäksi asioita, joita hahmo ei mitenkään voi tietää.

      Hahmon näkökulmaan täysin rajattu kerrontakaan ei silti pakota hahmoja ajattelemaan tai selittämään kokonaisia ilmiökokonaisuuksia peruslainalaisuuksineen - kerronnan tapa, johon itsekin viittasit haastavana sen immersiota rikkovan ja hahmojen tietojen rajoja koettelevan potentiaalin vuoksi. Useinhan sitä vältellään näkökulmaan sidotussa kerronnassa laittamalla hahmot kertomaan maailmasta anekdootteja toisilleen tai sitten vaihtelemalla aikatasoja. Mitään ylivoimaista parasta keinoa ei tietenkään ole. HSNA:ssa olet kiinnittänyt tähän todella paljon huomiota ja virtaviivaistanut informaatioannostelun huippuunsa, mikä on, kuten sanoitkin, oma tapasi jakaa lukijalle tietoa.

      On paitsi erittäin mahdollista myös todennäköistä, että törmäyskurssilla on oma fantasiamakuni: nautin todella hidastempoisesta ja rönsyilevästä tekstistä (tyyppiä Susanna Clarke tai J. R. R. Tolkien, miksei George R. R. Martinkin), jossa pääpaino on maailmanrakennuksessa. Siihen nähden, kuinka noissa teoksissa maailman taustoittamiseen käytetään sivukaupalla tilaa, voi ehkä "maailma jäi etäiseksi"-fiilikseni arvioida oikeassa mittakaavassa.

      Toisaalta minulla on myös nopeatempoisempia suosikkeja (Stroudin Bartimeus-trilogia, Pratchettin Kiekkomaailma, Lynchin Locke Lamora). Näitä teoksia yhdistää jokin maailmaa vahvasti määrittelevä mekanismi tai instituutio, joka antaa kiintopisteen ja peilin kaikelle, mitä teoksissa tapahtuu. Ehkäpä juuri siksi tunsin vetoa seleesien instituuttiin ja salaperäiseen järjestöön - niissä oli potentiaalia muodostua tällaiseksi monisyiseksi ja koko sarjan merkityksiä heijastelevaksi entiteetiksi. Ja ehkäpä siksi ote HSNA:sta ja sen maailmasta tuntui lipsuvan - en löytänyt siitä kiintopistettä.

      Tai sanotaanko, että kiintopiste ei ollut sellainen kuin toivoin, mikä antoi tunteen "jonkin jäämisestä vajaaksi". Tietysti HSNA:n juonella on kiintopisteensä: (YA-kirjallisuudelle ehkä tyypillisesti?) hahmojoukon väliset suhteet. Ytimenä ovat Aleia ja Corildon, joiden välinen dynamiikka toimii koko suurta kaarta määrittelevänä pintana. Jostain syystä tällaiset hahmojen välisiin suhteisiin pohjautuvat dynamiikat ovat parhaimmillaan sen instituutiomuotoisen kiintopisteen kanssa - ilman sitä ne usein tuntuvat jäävän hieman ilmaan. Tavallaan seleesien ja ihmistenkin välinen dynamiikka on osa tätä hahmosuhdetta ja koko kirjan suuria aiheita, mutta toistaiseksi Aleia ja Corildon ovat nähdäkseni ihan ehdottomasti keskiössä.

      (Tai ainakin tuo hahmodynamiikka oli keskiössä ensimmäisessä teoksessa: ehkäpä jatko-osissa painotus muuttuu. Ensimmäisen teoksen perusteella Aleian mysteerillä on myös suuri potentiaali vielä nousta tuoksi kiintopisteeksi. Tavallaan se olikin kiintopisteenä jo HSNA:ssa, mutta koska siitä ei vielä nähty montakaan eri sävyä, se oli paljolti ikään kuin deaktivoidussa tilassa teoksen sisällön kannalta.) Nyt kyllä tämän epämääräisen mutu-erittelyn päälle kiinnostaisi tietää, miten (ja mistä elementeistä) itse näet teoksen keskeisen dynamiikan muodostuvan.

      Poista

    3. Ja vielä tarkemmin kysymykseeni ja vastaukseesi liittyen: hauskaa, että hämmästyin näemmä oikeinkin keskeistä asiaa! Tulee olemaan kiinnostavaa huomata vihjeitä ja enteitä toisessa osassa. Vastasit kyllä juuri siihen mitä kysyin - vaikka, kuten olin aavistellutkin, vastaus oli paljolti jatko-osien materiaalia. Kiitos silti (spoilerivapaasta, jee) historiasummauksesta! Tuo seleesien suhde teknologiaan on todella mielenkiintoinen asetelma, juuri tällasia tiedonhippusia kaipasin (lisää) HSNA:a lukiessani. Joskus "turha" tieto on sitä kaikista jännittävintä! Mutta ymmärrän kyllä valinnan edetä vain tarpeellisen tiedon ehdoilla - seikkailu ja matkustus ovat keskeinen osa teoksen tunnelmaa, joten päätös tehdä tiivistys muualta on ymmärrettävä.

      Poista
    4. Itselläni taas liika tieto ja selitys maailmasta aiheuttaa "en kestäääh…" reaktion. :D Siksi moni erinomainenkin teos on jäänyt toistaiseksi kesken, kuten Rothfussin Tuulen nimi tai Sandersonin Usvasyntyinen. Varmaan pitäisit niistä. Lukemiseni lakkaa helposti erityisesti silloin, kun kyse on vain fantastisesta dekoraatiosta jolla ei ole merkitystä pääjuonien ja sivujuonien kannalta (en viittaa mainittuihin kirjoihin). Siksi jokaisella mielikuvitusotuksella, joka kirjoissani tavataan, on merkitys tarinan kannalta. Esimerkeinä fennekki ja amargundi.

      Seuran arkistojen pohjimmainen tarkoitus – liitteinä olemisen lisäksi – on antaa lukijalle kokemus siitä kuinka erilaisena maailma näyttäytyy (tämä meidän tai jokin toinen) kun tietoa on enemmän eikä se perustu vain kaverien puheisiin. Jos lukee kakkososan ja sen jälkeen Seuran arkistoista jutun "Soleidan pohjoispuolella tulilintuhavainto – armeija ampui tunkeilijan alas" ymmärtää kuinka lajistisia seleesit ovat tulilintuja kohtaan, eivätkä he tästä näkökulmasta näyttäydy todellakaan hyviksinä. Se taas auttaa ymmärtämään henkilöitä kolmannessa osassa. Vielä lajistisemmiksi seleesit muuttuvat, kun lukee jutun damooreista ja vaihtoehtoisesta teoriasta kuinka ne saapuivat mantereelle. Mitään tästä lukijan ei tarvitse tarinan kannalta tietää, sillä ensimmäisen jutun sisältö kiteytyy myös s.261–262 Seleesian näkijässä ja tilanteen kärjistymisen jälkeen käytävissä keskusteluissa.

      Itselläni pääpaino ei ole maailman rakennuksessa, vaikka kyse on eeppisestä teoksesta, kuten vastauksistani varmasti huomaa. Tätä on vaikea muotoilla ytimekkäästi, mutta lopulta kyse on siitä kuinka kaikki ajattelevat olevansa hyvien puolella ja että väärä tai puutteellinen tieto on tällaisessakin mielikuvitustodellisuudessa vakava uhka. Kyse on eturistiriidoista, ei hyvän ja pahan taistelusta. Voiko omaa puoltaan lopulta valita, jos ei ole moraalisesti oikeita valintoja? Onko se aina me ja muut, vai voisiko tästä ajattelusta luopua hahmottamalla paremmin suuremman kokonaisuuden? Tämä on pohdintaani tämänhetkisestä maailman tilanteesta, jossa koko ihmiskunnalla olisi yksi yhteinen uhka, ilmastonmuutos. Sen sijaan, että keskittyisimme tämän ongelman ratkaisemiseen on viime vuodet tuntunut siltä, että kyräilemme vain enenemässä määrin toisiamme. Tänä someraivon aikana vaikuttaa siltä, että emme ole kiinnostuneita faktoista tai asiantuntijoista, vaan siitä, mikä herättää meissä tunteita. Hyvässä ja pahassa. Nyt kiihkotonta faktatietoa nimenomaan kaivattaisiin, ja se on teemana myös toisessa osassa. Sananvastuulla on väliä, ja se koskee meitä kaikkia.

      – Erika

      Poista
    5. No, tietysti niitä on sellaisiakin sarjoja, joissa kirjailijalle on maksettu sivumäärästä ja seurauksena on viisi sivua kuvailua joka yksityiskohdasta, enkä ole ihan varma, että jaksaako sellaista kukaan. Ehkä osittain runsaudesta pitäminen on seurausta siitä, että valtavalta tuntuva fantasiamaailma saa vain jotenkin kaiken tuntumaan niin paljon mahtavammalta - myös itse tapahtumat. Toisekseen taas pidän siitä, että tulen jallitetuksi ilman, että etukäteen aavistan mitään. Jos runsaista yksityiskohdista joku osoittautuukin lopulta merkittäväksi, on se jotenkin todella palkitsevaa.

      Jos taas kaikki kirjassa on kovin tarkoituksenmukaista ja merkitsevää, vaikutelma on luonnollisesti toisenoloinen: jossain mielessä sujuvampi, mutta myös yllätyksettömämpi, kun osaa odottaa asioilla olevan merkitystä. Tämän keskeisten asioiden priorisoimisen aistii aika pian - itsekin muistan ajatelleeni HSNA:n tulilintukohtauksessa, että tästä varmaan tulee tärkeä asia myöhemmin. Sitä ei tietenkään voi tietää, millä tavalla, mutta ainakin joka maininnan jälkeen sitä arvuuttelee. Ehkä YA-kirjallisuuden jännitys ylipäätään rakentuu omanlaisellaan tavalla?

      Pohdin myös tuota täydentävien materiaalien roolia: ne ovat tietysti hyviä olla olemassa, ja innokkaat fanit saavat niistä paljon iloa. Mutta tietysti on noin yleensä ottaen harmillista romaanin lukijalle, jos moniulotteisuus rakennetaan romaanin ja lisälukemiston välisessä vuoropuhelussa. Moni lukija, kuten allekirjoittanutkin, ei välttämättä ole kovin kiinnostunut etsimään lisätietoa ennen kuin teos on vakuuttanut. Jos osa vakuuttavasta (eli siis moniulotteisuutta antavasta) aineistosta on jossain muualla kuin itse teoksessa, on ehkäpä pienempi todennäköisyys, että lukija kiinnostuu teoksesta tarpeeksi etsiäkseen lisätietoa.

      Teema on teoksessa oikein kiehtova ja ajankohtainen. Ehkäpä juuri se saikin riman nousemaan niin ylös: (myös itselle) tärkeästä aiheesta haluaisi lukea teoksen, joka auttaa jäsentämään myös omaa ajatusmaailmaa. Sen takia jäin kaipaamaan myös vielä syvällisempää ja monipuolisempaa käsittelyä, sillä aihe on valtava, hämärärajainen ja äärimmäisen monitahoinen - ehkä niin monitahoinen, ettei kaikkia osa-alueita saa yhteen tämäntyyppiseen teokseen kovin järkevästi puristettua. Millaisia tietoisia linjauksia olet tehnyt keskeisen teeman esittämisessä teossarjassa? Mitkä konkreettiset ilmiöt näit parhaaksi tavaksi tarttua teemaan? (Vai onko tämä jo spoilerikamaa?)

      Poista
  3. Äh, kirjoitin tähän pitkän vastauksen, mutta se katosi kun yritin julkaista. Lyhyesti teema etenee huhupuheet – median ja päättäjien sananvastuu – propaganda. Käytän jokapäiväisiä uutisia ja ilmiöitä, ja ujutan niitä tarinaan, jolloin ne koetaan henkilöiden ja näiden tunteiden kautta. Ehkä kirjoitan näistä aiheista myöhemmin face-sivulleni tai palaan myöhemmin vastaamaan pidemmin.

    – Erika

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat