Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii Intian länsirannikolla meren pohjalta löytynyttä rauniokapunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungissa 10 000 vuotta sitten? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työkaveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov.  

Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijän, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten mystiset kivenlohkareet yllättävällä tavalla.  

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Onko enää aikaa pelastautua?

Kotimainen nuorten scifi on kirjallisuuden laji, johon suoraan sanottuna en koskisi vapaaehtoisesti lainkaan. Sana "jännitys" teoksen kannessa tekee ensivaikutelman vain pahemmaksi. Opintojen sanelemana tuli kuitenkin Sarasvatin hiekkaan tartuttua melko alhaisin odotuksin. Huolimatta Isomäen teoksen useista palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista määrittelisin itse teoksen ihan kiinnostavaksi spekulaatioksi, joka on kääräisty kömpelöön kieleen ja ennalta-arvattavaan kerrontaan, ohuisiin ja geneerisiin hahmoihin sekä kiusaannuttavan jäykkiin ja päälleliimattuihin romansseihin. Sarasvatin hiekan lukeminen kävi työstä. Sivuhuomautuksena kansi vaivasi päätäni pitkään, kun en ollut hahmottaa, mikä ihmeen merielikko tai sellaisen pala ajelehtii kartan päällä. Kirjan loppupuolella koitti valaistuminen, kun tajusin, että siinähän jäänpala kelluu vedessä. 

Tietyiltä osin Sarasvatin hiekkaa toi mieleeni Whiten Firenzen salaliiton: kun sekoitetaan faktatietoa ja fiktiota, leivotaan se pahvilta maistuvaan tarinamaailmaan ja rakennetaan juoni turvalliseen jännärimalliin, on tuloksena puuduttava ja heikon oloinen teos, joiden valtava faktamäärä ei ilahduta seassa vaanivien fiktioyllätysten pelossa. Faktatieto-osuuksia vallitsee molemmissa tietty tietokirjamaisuus, joka saa toivomaan, että lukisi oikeasti faktaa puolivillaisen fiktion sijasta. 

Ehkäpä tämä on sitten yksi tapa popularisoida tiedettä, mutta toistaiseksi itse olen kiertänyt tämän lajityypin kaukaa ja niin aion tehdä jatkossakin. Tieteen popularisointi itsessään, mainittakoon tähän väliin, on yksinomaan positiivinen asia, ja itsekin pääsääntöisesti pidän popularisoinneista, kuten vaikka aiheeseen erikoistuneista lehdistä ja TV-dokumenteista. Sarasvatin hiekassa tieto on tarjoiltu peitettynä höttöiseen viihdekuorrutteeseen, joka ei minulle lukijana maita.

Koska luin teoksen nimenomaisesti dystooppisena tai ympäristökriittisenä kotimaisena kirjallisuutena, sanonpa nyt sanasen siitäkin. Sarasvatin hiekkaa on luokiteltavissa niin sanotuksi kriittiseksi dystopiaksi. Kriittisessä dystopiassa keskeinen ajatus on viedä pitkälle ajatusleikki siitä, mitä voi tapahtua, jos jatkamme samaan malliin. Toisin sanoin se on varoitus - usein moralisoiva - ja pyrkii niin sanotusti herättelemään.  

Sarasvatin hiekan skenaario on kuumottava ja usein hahmojen puheen kautta tuodaan moralismi esiin. Uskon moralistisen perussävyn olevan yksi niistä ongelmista, miksi minun on vaikea pitää dystopioista. Toisaalta sen verran hurjaksi on tämä maailmanmeno mennyt ympäristö- ja ilmastoasioiden suhteen, että on vähän aihettakin olla moralistinen. Yhtä kaikki, Sarasvatin hiekkaa siis väläyttää mahdollisen tulevaisuudenkuvan, joka nostaa niskakarvat pystyyn. 

Vaikka viihdekaavat jäykistävätkin Sarasvatin hiekkaa hieman turhan paljon, onnistuu se muutamassa kohdassa säväyttämään. Nämä kohdat ovat pääsääntöisesti pelkästään faktaa sisältäviä katkelmia. Teoksen loppupuolella luonnonvoimien kuvaus tekee niiden majesteettisuudelle oikeutta, mutta tämäkin osuus rajoittuu vain muutamaan lukuun. Loppusanat, joissa käydään läpi kuvattujen asioiden todellista nykytilaa, on teoksen paras luku. 

Se sai edelleen harmittelemaan, että asioiden esittämiseen oli valittu niin keinotekoinen ja huonosti toimiva asu. Ehkäpä ilman sitä Sarasvatin hiekkaa ei olisi saanut yhtä laajaa huomiota, mikä kaiketi sitten on yhteiskuntakritiikille keskeisempää kuin taiteelliset arvot. Mitä tulee omiin lukumieltymyksiini, valitettavasti en voi lukuisista Sarasvatin hiekan vastaanottamista palkinnoista huolimatta sanoa sen olevan juuri millään mittapuulla onnistunut fiktiivinen romaani. 

Kaipa nyt olen sitten sivistynyt kotimaisen ympäristökriittisen fiktion saralla; on tosin masentava ajatus, että Sarasvatin hiekkaa olisi lajin terävintä kärkeä. Lukukokemus oli väsyttävä ja turhauttava ja sai toivomaan, että olisin lukenut vaikkapa samoja ympäristöaiheita käsittelevää esseetä tai tietokirjaa. On vaikea pitää lukukokemusta muuna kuin ajanhukkana, vaikka opintojen parissa sitä tulikin käsiteltyä. Vaikka keskeinen konsepti onkin kiinnostava ja onnistunut, ei se riitä kannattelemaan koko teosta painolasteineen. 

[Edit. 17.4.2016]
Yle julkaisi varsin kiinnostavan jutun Isomäestä. Vaikka Sarasvatin hiekkaa ei vakuuttanutkaan, kirjailijan vahva asiaosaaminen on vaikuttavaa ja ydinvoima aiheena entistäkin ajankohtaisempi, jos mahdollista. Suosittelen lukaisemaan. 

---

Risto Isomäki 2005: Sarasvatin hiekkaa
Helsinki. Tammi.
322s.
Kansi: Jussi Karjalainen