Paula Havaste: Kaksi rakkautta


Anna elää pitkiä sotavuosia yksin lasten kanssa, kun mies on rintamalla. Unelmista on vaikea pitää kiinni, ja nuoruus tuntuu hukkaan heitetyltä, kunnes kaikki muuttuu kertaheitolla. Historiallisista roomaaneistaan kiitetty Paula Havaste avaa lukijoidensa ulottuville kokonaisen aikakauden. Hän kertoo naiseuden iloista ja murheista, äitiydestä ja urahaaveista, kaipuusta ja intohimosta. Väkevä lukukokemus. 

Havasteen teos päätyi hyllyyni odottamaan lukemista jo vuosia sitten, kun poimin sen joskus mukaani juuri huomaamastani kierrätyskirjahyllystä, josta (ja jonne) olen sittemmin kantanut huomattavan määrän kirjallisuutta. Kaksi rakkautta ehti kulkea mukana muutossakin, mikä on tietysti ikävänpuoleinen tilanne silloin, kun ei edes tiedä, haluaako kirjaa ylipäätään omistaa. Nyt kuitenkin tempaisin ja luin tämän aivan liian kauan odotelleen teoksen.

Havaste ei ollut minulle tuttu kirjailija kuin nimeltä. En tiennyt edes sitä, minkätyyppistä kirjallisuutta hän tuottaa. Kävi ilmi, että ainakin Kahdessa rakkaudessa kyse oli viihdekirjallisuuteen taittavasta historiallisesta romaanista. Sikäli sanon "viihdekirjallisuuteen taittavasta", että historiallinen konteksti oli pääasiassa pintaa. Päähenkilö Annan ajatukset ja toimet eivät paljon eronneet keskiluokkaisesta nykynaisesta; korkeakouluopinnot, kaksi lasta ja omakotitalo. Sodassa oleva mies olisi yhtä hyvin voinut olla työmatkalla, sillä sota ei juurikaan näkynyt Annan elämässä, mitä nyt korvike ja pimennysverhot mainittiin muutamaan kertaan.  

Sota-aika on Kahdessa rakkaudessa vain koriste, kuten kaikki muukin sisältö, joka ei Annan rakkaushuolia kosketa: hän vain opiskelee ja matkustaa sekä elää jos ei ihan yltäkylläistä niin ainakin kumman säännöstelystä irrallista elämää ilman minkäänlaisia tulonläheitä. Ilmeisesti pari lammasta, kania ja kanaa sekä pieni kasvimaa ja syksyiset marjastukset ja sienestykset tuovat kaiken pöytään kolmihenkiselle perheelle ja eläimille. 

Kaikki mahdollisuudet tarkastella sota-ajan elämän eri puolia tuhlataan järjestelmällisesti: kahdessa ja puolessa sivussa hypätään sota-aikaa eteenpäin kaksi ja puoli vuotta, että päästäisiin siihen ikävöivien kirjeiden kirjoittamiseen, haaveiluun ja salailuun. Arjen toimet ohitetaan luettelemalla. Teksti on kielellisesti hyvälaatuista, mukavaakin luettavaa, mutta ei silti ylety paikkaamaan sisällön ongelmia.

En muutenkaan pidä historiallisista romaaneista, joissa historiallinen kehys on pelkkää pintaa eikä näy lainkaan hahmojen ajatusmaailmassa tai teoksen sisäisessä logiikassa, mutta erityisen huonossa valossa Havasteen teos näyttäytyy parhaillaan luettavanani olevan Päätalon Koillismaa-sarjan rinnalla. 

Vaikka on tavallaan epäreilua asettaa rinnan aikalaisen esittämä ajankuva ja jälkikäteen kirjoitetun historiallisen romaanin ajankuva, voin helposti nimetä useammankin melko tuoreen historiallisen romaanin, joka esittää historiallisen kontekstin paljon Kahta rakkautta uskottavammin ilman aikalaisetua. Sota-ajan kuvaajana Koillismaa ja Kaksi rakkautta ovat kuin yö ja päivä: ensimmäinen on vahvatunnelmainen, inhimillinen ja rosoinen, jälkimmäinen taas siloiteltu ja pinnallinen, paikoin naiiviuteen saakka. 

Latteasti esitetyn historiallisen miljöön lisäksi myös hahmot ovat tukevasti yhden luonteenpiirteen ympärillä jököttäviä, liki stereotyyppisiä patsaita. Päähenkilö Anna on ainoa, jolla jonkinlainen ristiriita esiintyy - sekin pääasiassa siksi, että kyseinen ristiriita on teoksen keskeinen aihe. Hänen sisäisyytensä pelkistyykin sitten kyseiseen ristiriitaan. Kaikista karmeimpia sivuhahmoista ovat Annan kaksi tytärtä, jotka ovat kuin 40-luvun mainoksissa ja propagandassa esiintyviä lapsia - iloisia, ahkeria, velvollisuudentuntoisia ja reippaita. 

Kumpikaan lapsista ei mitenkään oireile isänsä sodassaoloa tai sieltä saapumista muuttuneena, tai sodasta ylipäätään. Annan aviomies Voitto on kuin sotasukupolven miesten arkkityyppi, josta on riisuttu tarkasti kaikki persoonallisuus. Samoin Tuji on geneerinen näyttelijädiiva. En missään vaiheessa teosta ollut hiukkaakaan kiinnostunut yhdenkään hahmon kohtalosta. 

Loppuvaikutelmani Kahdesta rakkaudesta on viihteellinen teos, jonka esteettiseksi ympäristöksi on valittu sota-aika. Teos ei yritäkään tavoittaa uskottavaa ajankuvaa (tai sitten yritys on vain todella veltto) vaan keskittyy päähenkilön kuumotuksiin niin fyysisellä kuin henkiselläkin puolella - valitettavasti, sillä Annan sydänsäryt olivat monotonisuudessaan teoksen puuduttavinta antia. Kaksi rakkautta sujahtaa siis laukkuun ja suuntaa kohti kierrätyskirjahyllyä ensi tilassa. 

---

Paula Havaste 2010: Kaksi rakkautta
Gummerus. 
355s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kommentit

  1. Harmi, että lukukokemuksesi oli tällainen! Kaksi rakkautta tutustutti minutkin Havasteeseen ja tykästyin hänen tyyliinsä. Mielikuvani kyllä on, että tässä romaanissa historiallisuus ei korostunut sillä tavoin kuin se esimerkiksi uudemmissa Maan vihat ja Tuulen vihat -sarjassa korostuu. Näistä jälkimmäisistä pidin enemmän, jopa niin paljon, etten enää karttele historiallisia romaaneja. Kannattaa tutustua niihin Havasteen kirjoihin, jotka käsittelevät aiempia vuosisatoja. Niissä Havaste on mielestäni paremmin edukseen mitä tulee historiallisen romaanin piirteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että usein kirjailijoiden tyyli vaihtelee tuotannon sisällä ajan myötä. Pitää harkita noihin uudempiin teoksiin tarttumista, jos joskus kohdalle sattuvat. Kiitoksia vinkistä.

      Poista
  2. En ole lukenut tätä Havasteelta. Tämähän on trilogian aloitus ja minulla on hyllyssä kaksi osaa. Olen luokitellut sen turhan kepeäksi. Luin Havasteen Maan vihat, mutta en jatkoa. En halua lukea juuri nyt minkäänlaista fiktiota tuohon tarinaan liittyen. Sen sijaan olen lukenut Kymmenen onnen Annan jatko-osineen. Pidän sen naiskuvasta ja muinaisuskon maailmasta. Minuun teki vaikutuksen kasvilääkinnän ja yrttien käytön hallinta. Kirjailija on tehnyt siihen perusteellisen pohjatyön. Arvostan sitä, että aiheeseen paneudutaan eikä esitetä mututietoa. Pidin tuosta sarjasta kokonaisuudessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihan kiinnostavalta aihepiiriltä tuo muinaisusko ja kasvilääkintä historiallisen romaanin elementtinä. Historiallisissa romaaneissa näkyy aika nopeasti, jos taustatyö on ollut heppoista. On myös totta, että kunnolla tehty taustatyö erottuu edukseen. Tässä Kahdessa rakkaudessa ongelmaksi kohosi taustatyön epätasapainoisuus: muotoseikkoja (pimennysverhot, hiihtäen liikkuminen) oli toki mainittu, mutta ajatukset, asenteet ja tunne-elämä olivat jotenkin irrallisia historiallisesta kontekstista. Ehkäpä Kymmenen onnen Annassa hahmojen ja ympäristön vuorovaikutus on onnistuneempaa. Ihmiset ovat kuitenkin aina aikansa tuotteita, ja uskottavuutta lisää, jos historiallisen romaanin hahmot kykenevät vangitsemaan kyseisen ilmiön. Historiallisia romaaneja kun kuitenkin luetaan suhteessa nykyaikaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat