Marko Tapio: Korttipelisatu

Marko Tapio (1924 – 1973) toimi koulunsa päätyttyä mm. metsä- ja uittotyönjohtajana, urheili ja kirjoitti. Hänen esikoisteoksensa Lasinen pyykkilauta (1952) herätti poikkeuksellista mielenkiintoa.

Vuonna 1958 ilmestyneen Korttipelisadun miljöö on niin ikään maaseutu: Tapion kotiseutu Saarijärvi. Teos kertoo pojan suhtautumisesta kuolleeseen äitiin, hallitsevaan isään, tyttöön. Se kuvaa nuorenmiehen kesäistä liikuskelua ja kesäöisiä mielenliikkeitä, kypsymistä ja kehitystä tavalla, joka puhuttelee nuoria kaikkina aikoina.

Kuten niin monet muutkin kirjat, kohtasin Korttipelisadun kierrätyskirjahyllyssä. Ilman takakansi- ja lievetekstiä ajelehtiva, hieman nuhjuinen ja ikääntyneen näköinen teos sai täyden huomioni siinä vaiheessa, kun silmääni osui lista kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Listassa oli tuttu nimi, Aapo Heiskasen viikatetanssi, joka kilisytti kelloja kaukaa perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden kurssilta. 

Minulla on arkistoideni syövereissä eräs varsin kullanarvoinen monistenippu tuolta ajalta, ja palasinkin siihen ihan vain nähdäkseni, millaiseen kirjalliseen perinteeseen Korttipelisatu kytkeytyy. Ensinnäkin opin, että Tapion - tai oikeammin Tapperin - tuotanto sijoittuu ajallisesti niin sanottuun välisukupolven kirjallisuuteen 50-luvulla ilmestyessään. Tapion pääteoksen, Aapo Heiskasen viikatetanssin kohdalle olen raapustanut "viittaa jälkimodernismiin (metafiktiivisyys)" sekä "sisällöltään rakentuu psykoanalyysille" ja kohtaan "kertojan subjektiivisuus" olen heittänyt hurjan huutomerkin. Vaikka Korttipelisatu on tyystin eri teos, muistiinpanot toimivat hyödyllisenä osoituksena siitä, millaisten aihepiirien ympärillä Tapio on tuotannossaan askarrellut.

Itse asiassa psykoanalyyttinen kehys järjellistää hyvinkin Korttipelisatua näin jälkikäteenkin ajateltuna. Ajatuksenvirtamainen ja kehää kiertävä mielenkuvaus pitää lukijan tiukasti päähenkilön korvien välissä. Päällimmäinen vaikutelmani oli, että päähenkilön kuohuvan sisäisyyden kautta maailmasta tuotettiin mahdollisimman subjektiivinen kuvaus - usein paikkaa ja tapahtumia ei juurikaan erotettu mielen tapahtumista ja ne limittyivät toisiinsa sulavasti. 

Ehkäpä huomaamatta jäi joitakin psykoanalyyttisia tiivistymiä tai avainkonsepteja, mutta sitä en kovin hartaasti sure. Nythän on niin, että en ole koskaan psykoanalyysia kovin korkealle arvostanut sen varsin konservatiivisille väittämille perustuvan ideologisuuden vuoksi. Toki, psykoanalyysilla on tärkeä historiallinen merkityksensä psykologian kehityksessä, mutta tänä päivänä se lienee monin tavoin vanhentunut, jopa epätieteellinen tapa jäsentää ihmisen psyykeä. Sen sijaan Suomessa 50-luvulla psykoanalyysi pääsi ensimmäisten Freud-käännösten myötä suuren yleisön tietoisuuteen. 

Tunnelmasta oli kieltämättä vaikea saada otetta etenkin alkuunsa, ennen kuin kerronnan varsin epätavalliseen poljentoon tottui sen verran, että saattoi edetä tekstissä ilman valtavia kamppailuja. Lyhyt sivumäärä ja suuri kirjasinkoko tehostivat kuitenkin kokonaiskuvaa, joka oli ikään kuin nopea vaikutelma, hetkellinen käväisy päähenkilön - tai, kuten esittelytekstikin luonnehtii, ylipäätään nuoren henkilön - mielessä.  

Korttipelisatu vaikuttaa teokselta, jossa on paljon enemmän syvyyttä kuin sen liplatuksesta voi päätellä. Esimerkiksi itse korttipelisadun (joka tosiaankin on satu teoksen sisällä) symbolinen merkitys jäi kovin hämäräksi. En silti ryhtynyt luotaamaan näitä merkityksiä sen tarkemmin. 

Saatan joskus vielä Aapo Heiskasen viikatetanssin lukaista, jos käteen osuu, mutta ainakaan Korttipelisatu ei näppäillyt oikeita lukuhermoja, vaikka avartava teos olikin. Se päätyköön jonkun toisen ihmeteltäväksi. 

---

Marko Tapio 1958: Korttipelisatu
Helsinki. WSOY.
135s.